Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka ihminen voi olla oman itsensä pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat/elämä järjestyy totaalisesta kaaoksesta tasaisen normaaliksi, silti huomaan olevani tyytymätön johonkin aina ja tuo jokin on minä itse.
Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen elänyt niin vaihderikkaan elämän kaiken kaikkiaan, että väkiselläkin vie oman aikansa toipua tuosta kaikesta. Silti jatkuvasti ruoskin itseäni parempaan ja parempaan. En oikein ymmärrä sitä, miksen vain voi tyynesti todeta eläneeni ja tehneeni elämässäni valintoja sen perusteella mikä milloinkin on sillä hetkellä parhaalle tuntunut. Miksi pitää miettiä jälkeenpäin sitä, miksi noin tai näin tein tuossa. Tuntuu aivan hullulta huomata syyllistävänsä itseään asioista, joista kaikki muut ihmiset ovat minulle jo kaiken antaneet anteeksi. Toisin sanoen itselleen anteeksi antaminen tuntuu edelleen olevan vaikea, ellei mahdoton tehtävä. No hitaasti mutta varmasti se tapahtuu, niin uskon. Muuten en eläisi raittiina hetkeäkään, ellen jo nyt jossain määrin olisi itselleni mennyttä anteeksi antanut.
Huomaan vain välillä miettiväni asioita edelleen liiankin synkistellen, vaikka toisaalta aurinko on jo jonkin aikaa paistanut täydellä terällä tähänkin risukasaan. Minun ei siis tarvitsisi mitään muuta, kuin hyväksyä se todellisuus, ettei minun väärin tekemisilläni ole enää mitään painoarvoa nyky hetkessä, eikä minun enää tarvitsisi ajatella, etten ole tätä ansainnut, koska olen tehnyt mitä olen joskus tehnyt. Armollisuutta itseään kohtaan..sitä tarvittaisiin kyllä.
No kaikkineen elämä todellakin kulkee tasaisesti ja rauhallisesti päivä kerrallaan kohti parempaa. Itselläni on viime päivinä pyörinyt mielessä myös se, kuinka vaikeaa ihmisen jota on koko ikä tietyllä tapaa poljettu, on opetella ajattelemaan itsestään, että minäkin olen arvokas ihminen. Lisäksi tuohon ajatukseen allekirjoittaneen tulisi vielä lisätä se, että arvokas ilman mitään suorituksia tai muitakaan tekemisiä. Hyväksyä ja rakastaa terveellä tavalla itseään juuri sellaisena, kuin tänään on. Siinä luovuttamista kerrakseen.
Olen arvokas ihminen juuri tällaisena kuin tänään olen..ja sen ääneen sanominen tuntuu hyvälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti