Nyt se sitten alkoi. Jotenkin huomasin olevani jälleen kuin pieni lapsi. Huomasin miettiväni terapian jälkeen huvittuneena, että ainiin, eihän tämä ollutkaan mitään taikatemppu-hokkus-pokkus hommaa.
Ehkä nuo ajatukset lähti siitä, kun kotiin ajaessani kelasin kolmenvartin antia. Anti koostui siitä, että kerroin miljoonannen kerran pätkiä lapsuudestani ja siitä, mitä olen omasta mielestäni lapsuudessani joutunut kärsimään. No oivalluksena voidaan pitää sitä, että tiedostan lapsuudessani kohdanneeni tilanteita, joissa minusta muokkaantui armoton suorittaja, joka ei osaa ollenkaan arvostaa, saati kunnioittaa itseään. Kaikki perustui lapsuudessani suorittamisen kautta saatuun hyväksyntään, joka ei sitten kuitenkaan tuntunut enää hyväksynnältä, koska valmiiksi oli armottoman p.ska olo, suunnattoimien ponnisteluitten vuoksi.
Parasta tässä sessiossa oli se, että huomasin itse tiedostavani melkoisen pitkälti sen, mitä tuosta hokkus-pokkus-ei-niin-taikatemppu-hoidosta odotan. Tiedostan haluavani kaivaa esiin tilanteita, konkreettisia muistikuvia tapahtumista mennessä, joista minulle nykyhetkessä tietyssä olosuhteissa kytkeytyy päällä tietynlainen ajauksen juoksu ja sitä seuraava ahdistuminen ja pelon tunne. Haluan lisäksi löytää ja oppia tunnistamaan omia tunteitani, sekä suhtautumaan niihin hieman järkevämmin. Ei niin, että heti jonkin tunteen tullessa päälle, tulee halu sulkea se johonkin laatikkoon ja heittää avain hukkaan. Ei, vaan siten, että voisin todeta vain, että ahaa, nyt minua surettaa, aivan suren tuota tapahtumaa, nooh, nyt surraan ja se on sallittua. Lisäksi haluan kohdata nuo tunteet, jotka vuosikymmenien saatossa olen piilotanut jonnekkin ja kaikki vain sen vuoksi, että heräisin elämään tätä nykyhetkeä ja vallitsevaa todellisuutta, ilman että vähän väliä jostakin komerosta nousee jokin omituinen tunne-kummitus, joka pistää maailmani sekaisin. Itseluottamus ja omanarvontunto, ovat myös asioita, joita terapialla yritän osalta rakentaa ja jotenkin uskon kaiken järjestyvän. Ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvälle.
Toisaalta kyllä edelleen huomasin olevani varustettu holistisella ajatusmallilla. Siis ajatusmallilla, jossa ei koskaan jäädä odottelemaan asioiden tapahtuvan, vaan kaikki pistetään läskiksi heti, ettei tarvitse enää ihmetellä ja odotella. Kärsivällisyys siis ei välttämättä vieläkään ole vahvimia ominaisuuksiani:) Onneksi kuitenkin voin todeta saaneeni hieman muutosta ajatusmalliini, kiitos toipumisen tuoman ajatustavan muutoksen. Jotenkin huomasin positiivisena asiana sen, että vaikka toipumisen tieni onkin loppu-elämäni mittainen, niin silti uskon sen päivä päivältä tuovan koko ajan parempaa. Eli en enää pelkää tulevaa, vaan odotan sitä mielenkiinnolla.
Tästä jatketaan taas..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti