torstai 16. lokakuuta 2008

Vau..Vau..Vauva..eli synnytys isin silmin..


Pikku tirttana
Tänään klo 14.43 se sitten vihdoinkin tapahtui. Pieni Rinssessamme näki päivänvalon. Ei voi muuta kuin todeta, ettei sitä voinut kuvitellakkaan, mitä kaikkea tuntemuksia synnytys voi isällä tuoda pintaa. Kaksi aikaisempaa synnytystä kun on tullut oltua vaimolla tukena todellakin tukevassa huurussa. Neljä vuotta sitten pami -höyryissä ja päivälleen kolme vuotta sitten pamin ja viinan sekakäytön jälkeen 2.5 promillen etumyötäisessä, eli ei tuon taivaallista tietoakaan mistään herkistymisistä.
Aika jännää tämä elämä. Ilman mitään suunnittelematta, pieni Tirttanamme sattui syntymään prikulleen saman päivänä, kuin 3 vuotta vanhempi isoveljensä ja voin kertoa, että hieman tuli loppuraskauden aikana vaimon kanssa puhuttua noista 3 vuoden takaisista ajoista. Onneksi voi nyt sanoa, että sen ajan kokemuset on melkoisena voimavarana nyyhetkessä.
No loppu hyvin kaikki hyvin..Tämä synnytys tuli todellakin seurattua tarkkaan ja laajan tunneskaalan kera.
Eilen illalle alkoi säännöllisen epäsäännöliset supistelut ja allekirjoittanut olisi jo eilen illalla lähtenyt viemään vaimoa laitokselle, mutta vaimo pani hanttiin ja yö vielä yritettiin nukkua, hieman katkonaisesti, mutta kuitenkin. Aamulla klo 8 pojat päiväkotiin ja vaimon kans laitokselle. Monen eri mutkan kautta klo 14 meille vapautui huone, koska oli hieman tungosta synnytyssaleissa. No onneksi vierailimme odottamassa salipaikkaa, ensin äitipolilla ja sit osastolla, kunnes supistukset alkoivat olla jo n. 5 minuutin välein ja kivuliaisia. Onneksi pääsimme saliin, koska siitä kun sinne menimme, kolmen vartin päästä Natiainen jo parkaisi ensikiljaisunsa.
Synnytys sinällään sujui mallikkaasti. Kätilö kommentoi kahdelle opiskelijalle synnytyksen edetessä, että tässä näette esimerkillisin synnytyksen. Oikeasti se kyllä sitä olikin. Ensin 10 minuuttia käyrässä, 2-3 supistusta, PCP -puudutus, 3 supistusta, 3 ponnistusta ja vauva syntyi.
Mutta ne tunnetilat, joita allekirjoittanut kävi läpi samalla, eivät olleet aivan noin yksinkertaisia. Ensiksi eilen illalla hermostuminen, kun vaimo vaikutti väkisellä odottelevan mielestäni liiankin kanssa kotona, vaikka oikeassahan hän olikin. Sitten aamulla muutaman tunnin unien jälkeen ihan kohtuullisen väsymyksen kanssa höystetty jännitys sairaalaan menosta. Sairaalaan päästyämme vähän väliä kipuilua omien tunnetilojensa kanssa, eli kuinkahan rankasti tässä reagoi jne. Saliin pästyämme sitten tuli itku jo melkein siitä, että kohta tämä on ohi ja lopuksi siitä, kun oikeasti tajuaa, että millaisen matkan vaimo on tehnytkään koko raskauden aikana. No lopuksi itku tuli, kun Tirttanainen parkaisi ja isi halasi äitiä, itkettiin onnesta yhdessä tuumin kaikki kolme :)
No nyt tässä hetkessä kun kaikki hulabaluu on tältä päivää laantunut ja poijan möykäritkin nukkuu autuaasti, voi vain ristiä kätensä, hetken kuunnella vallitsevaa hiljaisuutta ja kiittää kaikesta, mitä itselle ja perheellemme on viime vuosina siunaantunut.
Oikeasti sitä tuskin tässä hetkessä käsittäkään, mutta tunne on todella kiitollisen nöyrä. Töisaalta juuri tämänkaltaiset tapahtumat osaltaan tekevät elämästä juuri sitä, mitä aina on haaveillut..Ilman raitistumista en tätä olisi saanut kokea, eli tiedän kyllä mitä minulla on ja mitä minulla on ollut mahdollista menettää..Elämä

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ONNEA!

sra kirjoitti...

onnea koko perheelle!

Michelle kirjoitti...

Onnea! =)

Anonyymi kirjoitti...

Lämpimät onnittelut!
Minua kosketti tuo toteamus että kolmen vuoden takaiset kokemukset ovat voimavarana nykyhetkessä...
Kumpa joskus itse pääsisin samaan tilanteeseen :(

Kaaleppi kirjoitti...

Kitoksia kaikille. Mitä tuohon menneisyyden kokemiseen voimavarana nykyhetkessä tulee, kaikki johtuu siitä, että olen saanut mahdollisuuden käsitellä menneisyyteni taphtumat puhumalla ja hyvittää ihmisiä, joita olen tekemisilläni loukannut. Anteksi anto on avain parempaan huomiseen. Nyt koen olevani monella tapaa siunattu.