Alkoholisti aloittaa ammattikorkeassa

Minulla on jotenkin epätodellinen olotila. Aloitin Perjantaina uuden sivun elämässäni. Kuten olen maininnut, en vielä aikaisemmin ole osannut mennä ja tehdä asioita turhaan miettimättä, mistä onkin seurannut armottomia tuskatiloja.

No Perjantaina koulu sitten alkoi. Enkä todellakaan osannut mennä pikan päälle turhia miettimättä, mutta nyt jälkeenpäin mietittynä, kaikella tarkoituksensa. Stressasin 3 vuorokautta etukäteen, mitä kaikkia vaikeuksia koulun aloitukseen kohdallani voi liittyä ja loppuen lopuksi olin matkalla kouluun niin kauhean tuskan vallassa, että päästessäni koululle, minulla tapahtui jokin ihmeellinen luovuttaminen. Kaikki stressi katosi kerralla. Istuin täydessä auditoriossa ja huomasin miettiväni, että minähän kuulun tänne aivan samoin kuin jokin toinenkin ihminen ja mikä parasta, osasin olla oma rauhallinen itseni.

Luennoitsiat kertoivat "kauhutarinoita", mitä kaikkea kyseinen koulutus tulee vaatimaan, mutta allekirjoittanut istui aivan haaltioissaan kuunnellen ja miettii, että antaa tulla vain, tämän jälkeen kestän melkein mitä tahansa, minulla löytyy oikeaa nöyryyttä olla yrittämättä yksin. Ensimmäisen kerran osasin olla ihmisten joukossa, enkä lähtenyt vertaamaan itseäni turhaan kenenkään ja siksi toiekseen sisäistin sen tosi asian, että tässä ollaan oppimassa uutta, joten minun ei tarvitse valmiiksi tietää välttämättä juurikaan mitään.

Opiskelumotivaatio on huipussaan ja muutenkin tuntuu siltä, että juuri tällaisia varten minä olen jälleen rääkännyt itseäni pyörien kaiken maailman kauhu-skenaarioissa, siis päästäkseni vain tilaan, jossa luovun kaikesta yliyrittämisestä ja sulaudun ihmisten joukkoon ihmisenä.

Eräs hassun hauska tapahtuma liittyi tuohon aloitustilanteeseen. Mietin huvittuneena sitä, minkälaisen reagtion saisikaan aikaan, kun erehtyisi ns. esittelykierroksessa kuvittelemaan olevansa hieman toisessa paikassa. Sitä kun on oppinut AA:ssa esittelemään itsensä 'Olen Kaaleppi ja olen alkoholisti'?!?!? Mitähän ympärillä olevat ihmiset olisivat tuumanneet :) No kuten todettua, sulauduin joukkoon täydellisesti, eikä muutoinkaan minulla ollut mitään turhia paineita asioista. Osasin jopa miettiä siten, että kysymällä oppii, enkä valmiiksi ajatellut, kuten aikaisemmin 'Kysyn kuitenkin jotakin tyhmää, joten enpä kehtaa kysyä ollenkaan'.

Tiedostan kyllä täysin sen, että olen aivan lähtöruudussa vasta, mutta jos kykenisin kuvaamaan sanoin edes hieman sitä tuskaa minkä etukäteen kävin läpi, olisi helpompi ymmärtää sitä, kuinka nyt vaikutan liiankin varmalta. Oikeasti, jos raavas suomalainen mies itkee, niin tuskan pitää olla jo melkoinen. Itselläni sisällä oli ainakin sellaiset myllerrykset että ilman mitään purkamista, pääni olisi räjähtänyt. Jälleen voi todeta vain sen, että loppu hyvin kaikki hyvin ja tästä siis alkaa pidemmän puoleinen matka, jossa varmasti on loputon määrä erilaisia tilanteita, jossa kysytään sitä luovuttamista, mutta kun on kokenut sen olevan mahdollista, uskon sen olevan mahdollista myös vastaisuudessa.

Nyt alan nauttimaan kiitollisin mielin perheeni kanssa vapaapäivästä ja huomenna jälleen opiskelun pariin.