keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Täydellisyyden tavoittelusta, suorittamisen kautta vapauteen.



Rakkaus on voima, joka parantaa syvimmätkin haavat. Eheyttää rikkinäisimmänkin ihmisen. Luoden uutta, samalla kunnioittaen vanhaa.

Lapsuudessani kokemani koulukiusaaminen sekä isäni vaativa persoona, jättivät minuun jäljen, josta vasta tässä hetkessä olen opettelemassa ulos. 30 vuotta sekä äärettömän paljon tuskaa on tarvittu siihen, että olen nyt ymmärtämässä omakohtaisesti sen, kuinka paljon loppupeleissä lapsuuden kokemukset vaikuttavat vielä aikuisiässä.

Isäni oli persoona, joka ei ollut omassa lapsuudessaan saanut tarpeeksi huomiota sekä positiivista palautetta ja sen vuoksi hän ei sitä myöskään itse osannut antaa. Koen kasvaneeni isäsuhteessa, jossa mikään mitä tein, ei ollut kyllin hyvä. Aina olisi voinut tehdä paremmin. Osaltaan tästä, mutta toisaalta myös kiitos ankaran koulukiusaamisen, minuun kasvoi sisälle ääretön määrä uhmaa, näyttää ihmisille mihin loppupeleissä kykenen. Yhä edelleen yritän tuota todistaa, vaikka isäni on ollut jo haudassa kohta 8 vuotta, eikä minulla sinällään ole mitään enää hampaankolossa koulukiusaajiani kohtaan. En vain itse ole päästänyt menneisyydestä irti tässä asiassa. Ehkäpä syy on siinä, etten vieläkään ole saavuttanut sitä, mitä itse sisimmässäni kykenen saavuttamaan. Jos totta puhutaan, lienee niin, etten itsekään taida edes tietää mitä tuo on, mitä yritän saavuttaa.

Palatakseni hieman taas ajassa taaksepäin, aikaan jolloin elin paeten elämää itseään ja sen myötä kaikkea sitä vastuuta mitä "normaali" elämä sisällään pitää. Lisäksi pelkäsin kuollakseni elää, peläten vielä enemmän kuolla, silti sitä sitkeästi tavoitellen.

Jossain kohtaa nimittäin minut valtasi ajatus siitä, että mikäli joku kaunis päivä vapautuisin noista kaameista peloista, oppien elämään "normaalia" elämää, en sen jälkeen enää elämältä vaatisi yhtikäs mitään. No kuinkas kävikään? Elän tässä hetkessä päivän kerrallan todella "normaalia", tasapainoista arkea, josta ei sinällään puutu yhtikäs mitään. Silti huomaan taas olleeni jo jonkin aikaa levoton. Lähinnä tämä levottomuus kumpuaa siitä, että kokoajan pitäisi olla jotakin haasteita voitettavana. Toisaalta nautin suunnattomasti päivistä, jolloin ei tarvitse keskittyä yhtään mihinkään muuhun kuin olemassa olemiseen. Olen siis ehkä hieman jakomielitautinen. :)

No tuohon otsikossa mainitsemaani täydellisyydentavoitteluun kohdallani liittyy periaatteessa koko elämäntarinani. Lapsena yritin täydellisesti selvitä kaikesta, silti saaden jatkuvasti palautetta siitä, ettei se kuitenkaan ollut kyllin hyvää. Nuoruudessani yritin elää parisuhdetta täydellisesti, mutta eipä se enempää perseelleen olisi nyt mietittynä voinut juuri mennä. Sen jälkeen yritettiin täydellisesti tuhota itsensä usean vuoden ajan, kunnes sekin tuli todennettua mahdottomaksi tehtäväksi ja nyt olen kohta 8 vuotta täydellisesti rakentanut elämääni uusiksi, todeten jo aikoja sitten sen kaikin puolin olevan täydellistä, mutta silti sisälläni on olo, kuin jotakin puuttuisi.
Helppoa tässä kohden olisi luetella asioita joita puuttuu, kuten työ, toimeentulo, jaksaminen jne. jne. Mutta todellisuudessa tiedän jo parin vuoden takaisista kokemuksistani sen, ettei tuo sisälläni tällä hetkellä kytevä tyytymättömyys täyty, vaikka saan töitä, toimeentuloa, jaksamista jne. Sillä pari vuotta sitten koin sisäisesti eläväni täydellistä elämää, vaikka puitteet vielä tuolloin olivat kokolailla kurjemmat kuin tässä hetkessä ovat. Tosiasia kohdallani on se, että olen käynyt elämässäni sellaisen myllytyksen, ettei mikään inhimillinen asia saa minulle sisälleni oloa, että kokisin olevani tasapainossa itseni kanssa. Tähän tarvitaan jotakin suurempaa. Nimittäin hengellisyyttä. Nöyryyttä. Kiitollisuutta ja näistä kumpuavaa uskoa sekä toivoa elämää kohtaan. Kuten aikaisemmin mainitsin, jo pari vuotta sitten koin eläväni täydellisessä harmoniassa itseni ja ympäröivän todellisuuteni kanssa. MUTTA perfektionisti sisälläni alkoi vaatia jotakin enemmän. Nyt kaipaan takaisin tuohon parin vuoden takaiseen aikaan ja periaatteessa tiedän mitä se vaatisi. Nöyrtymisen. Hyväksymisen. Pysähtymisen. Antautumisen. Luovuttamisen. Asenteen, ettei minun tarvitse yrittää elämässäni enää yhtään enempää, kuin mitä tässä hetkessä olen. Se riittää. Samalla suurin osa tällä hetkellä vallalla olevista negatiivisista luonteenpiirteistä korvautuisi positiivisilla, sillä kiitollisuudella on ihmellinen voima muovata ihmistä paremmaksi.

Miksipä tässä siis enää kitistä, kun voi opetella olemaan kiitollinen. Aiheita kiitollisuuteen minulla on kyllä loputtomiin. Tarvitsee vain luopua vaatimasta elämältä lisää.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun.

Ei kommentteja: