tiistai 17. tammikuuta 2012

Elämän kulkua ihmetellessä

Mietin tässä aikaa taaksepäin, siihen hetkeen kun vielä koin olevani omien pelkojeni vankina elävä ihminen, joka raittiudesta huolimatta koki itsensä kovin monessa suhteessa riittämättömäksi, jotenkin kelvottomaksi.
Tänään ymmärrän sen, että tuo riittämättömyys on kasvanut vuosien saatossa, lukuisten negatiivisten kokemusten summana, joten en voi vielä tänä päivänäkään sanoa, ettenkö hetkittäin tuota tunnetta kokisi. Tänään tuo tunne nousee lähinnä siitä, kun haluaisin auttaa ihmisiä niin monessa, niin monella eri tavalla ja samalla huomaan liian monessa olevani täysin voimaton auttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Ymmärrän sen, etten voi ketään auttaa, ellei kyseessä oleva ihminen apua ylipäänsä halua vastaan ottaa. Eikä se silti minun huonomuutta ole. Kaikesta elämässä vastaantulevasta pyrin parhaani mukaan ottamaan oppia, niin hyvistä kuin pahoistakin tilanteista. Aina hetkittäin huomaan jonkin asian kasvattaneen minua, vaikka tapahtuessaan tuo asia olisikin itsestäni tuntunut kovin merkityksettömälle tai saati vastenmieliselle.

Tässä hetkessä minun tulisi osata hellittää elämän suhteen se, että kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Riittää kun laitan oman panokseni asioihin, tarkkailemalla sen, että motiivini tekemisteni takana ovat mahdollisimman rehelliset sekä epäitsekkäät. Järjellä ajateltuna, elämä kulkee hetki kerrallaan, aina oikeaan suuntaan. Asiat tapahtuvat, kuin ne olisi etukäteen käsikirjoitettu. Hetkittäin uskon näin olevan, mutta toisena hetkenä pyristelen väsymykseen asti vastaan, yrittäen järjestellä elämää, hallita sen tapahtumia jne.

Kokemuksesta tiedän, ettei elämää voi hallita. Sitä tulee elää. Korkealle arvostamaani Tommy Hellsteniä siteeratakseni, elämässä tulee ryvettyä. Luojalle kiitos, olen saanut elämältä sellaisen määrän kuraa niskaani, että tuosta kaikesta on ihan turha ollut yrittää itseään ryvettämättä selvitä. Hyvä niin. Ilman tuota elämässä ryvettymistä, en olisi elossa. Vaikka eläisin, olisin kuin zombie. Mitään tuntematon. Mitään puhumaton. Zombie.

No tähän hetkeen. Yritän kirjoitella kasaan lopputyötäni. Samalla suorittaen viimeistä työharjoittelujaksoani. Eikä näiden asioiden kanssa sinällään mitään ongelmaa ole, päinvastoin. Jos joku olisi minulle raittiuteni ensipäivinä sanonut, että kuuden vuoden kuluttua sinulla on ammattikorkeasta valmistuminen, olisin varmasti ottanut sille. :)
Mutta niin se vaan on. Toukokuulle minulla on paperit taskussa, sikäli mikäli elämä ei tuo yllätyksiä tullessaan. Ongelma elämässäni tänään on se, kuinka saada selville mikä on minun osuuteni ehkäisevän päihdetyön kentällä. Olen tässä hetkessä saanut mahdollisuuden olla mukana suunnittelemassa oman kuntamme päihdepolitiikkaa, ja jotenkin kipeänä ihmisenä koen sen olevan nyt minun vastuullani kokonaan. Tietysti tiedän, etteihän se niin ole. Mutta..
Haluaisin vaikuttaa positiivisella tavalla niiden ihmisten elämään, jotka vielä tämän sairauden runtelemina tuolla jossain vaeltaa. Se ongelmani on yksinkertaisuudessaan se, kuinka saada sellainen kokonaisvaltainen, toimiva pelastusrengas, joka olisi auttamassa mahdollisimman montaa ihmistä, sikäli mikäli he päättävät tuota apua haluta ottaa vastaan. Oikeammin tämä minun osuuteni asiassa on se, kuinka saada kunnan päättävä taho ymmärtämään se, ettei päihdeongelma katoa silmät sulkemalla, samalla toivoen sen katoamista. Asioille tulisi tehdä konkreettisesti jotain, vaikka kuinka toivottamalta tilanne saattaisi näyttääkkin. Oman kokemukseni mukaan, toivottomia tapauksia ei ole olemassa, on vain epätoivoisia ihmisiä, joille tulisi luoda toivoa.

No, tähän hetkeen pyrin luovuttamaan parhaan kykyni mukaan. Teen tässä hetkessä sen, mitä voin. Pistän koneen kiinni, otan vaimon kainalooni ja puhun hänelle hempeitä. Huomenna taas aamusta herään uuteen päivään, päättäen tehdä oman osuuteni asioissa, parhaan kykyni mukaan ja uskoisin näiden asioiden järjestyvän juuri niin, kuin tuossa aikaisemmin mainitsemassani käsikirjoituksessa on niiden määrätty tapahtuvan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..pitäkää lähimmäisistänne huolta!

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moro

Voit todella olla ylpeä itsestäsi ja AMK-tutkinnosta. Muista sopiva itsekkyys; et voi kantaa koko maailman tai edes oman kuntasi taakkoja harteillasi, kuinka leveät ne sitten ovatkaa.

-Hukka

Rva K kirjoitti...

Hieno ja koskettava blogi, täytyypä jatkossa seurata sitä. Toivottavasti mahdollisimman moni alkoholiongelman kanssa kamppaileva löytää sen!

Yksi ihminen ei omin voimin voi muuttaa maailmaa ja auttaa kaikkia. Jumalalla taasen on loputtomasti voimaa. Ne auttajat jaksavat eivätkä masennu, jotka muistavat tämän ja tekevät parhaansa Jumalaa ilahduttaakseen mutta jättävät tulokset Herran haltuun.

Anonyymi kirjoitti...

Saman suuntaiset ajatukset kuten edellisillä kommentoijilla on minullakin. On ilo lukea blogiasi, jota olen vuosia seurannut. Itse opettelen elämään Al-Anon-ohjelman mukaisesti ja oli upeaa lukea tämänkertaisen tekstisi. Lämmin kiitos :)

Kimmo kirjoitti...

Kiitoksia jälleen kaikista kommenteista!

Täytyy tähän todeta sen verran, että yritin aikoinaan raittiuden alkutaipaleellani pelastaa erästä läheistä ystävääni juomahelvetistä. Ystäväni kuitenkin joi itsensä hengiltä, enkä minä sille voinut yhtään mitään, joten hyvin karulla tapaa tuossa opin sen, etten minä ketään pelasta tai raitista, vaan todellakin kaikki on Korkeamman huomassa. Toisaalta sama karu totuus lyötiin päin naamaani jo silloin, kun isäni teki itsemurhan juuri raitistuttuani.

No tähän hetkeen, olen pyrkinyt oppimaan elämäntapahtumista aina jotain ja tämän läheisen ystäväni kuolema, toi minulle itseäni tutkaillessa sen tietoisuuden, että mitä enemmän epäitsekkäästi pyrin ihmisille omia kokemuksiani jakamaan, sitä vähemmän siitä itse rasitun. Jos taas eksyn yrittämään "pelastamaan" ihmisiä, väsyn tuossa jo hyvin pian, koska silloin omat motiivini tekemisteni taustalla ovat enemmän tahi vähemmän itsekkät.

Mitä tähän viimeisimpään blogikirjoitukseeni tulee, ymmärrän tässäkin tilanteessa sen, että en minä yksin järjestele edes yhden ihmisen raittiuden eteen tehtävää auttamistyötä, saati sitten kokonaisen kunnan. Eli olen pyrkinyt muistuttelemaan itseäni jälleen omasta pienuudestani, samalla pyrkien tekemään vain sen oman osuuteni asioissa mahdollisimman rehellisin vaikuttimin ja sitä kautta antamaan oman ymmärrykseni mukaisen Jumalan suorittaa niitä ihmetöitä, joista yhtenä elävänä esimerkkinä itse tässä saan päivän kerrallaan raittiina taivaltaa.

Annetaan siis Hyvän vaikuttaa elämässämme, tänään! Voikaa hyvin!

Rva K kirjoitti...

Inspiroit minutkin kirjoittamaan blogiini tästä aiheesta, raittiudesta.

Kepulaisen äiti kirjoitti...

Moikka, blogisi aihe on minullekin tuttu, vaikka omani käsittelee muuta aihepiiriä.

Kimmo kirjoitti...

Mielenkiintoista lukea pohdintojasi aiheeesta, Rva K.

Tervetuloa lueskelemaan Kepulaisen äiti! Kysyä saa, vastaus vapaaehtoinen: Kuinkas läheltä tämä aihe liippaa sinua? Kävin tutustumassa sinun kirjoituksiisi hieman ja todella hienoja valokuvia sinulla nälyi olevan!

Kepulaisen äiti kirjoitti...

ihan yhtä läheltä kuin sinuakin kaikin puolin ;).

Kimmo kirjoitti...

No siinä tapauksessa, toivottavasti kirjoituksistani saat jotain eväitä elämääsi.

Itselleni asioiden purkaminen puhumalla ja kirjoittamalla on muodostunut melkein elämäntavaksi, kuten tämä raittiuskin. Ilman että jatkuvasti pohdin itseäni, tuskin voisin elää ilman entisiä pelkoja, syyllisyyksiä, ahdistuksia jne.

Tänään olen kiitollinen raittiudestani.