perjantai 9. heinäkuuta 2010

Luovuttamisesta seuraa toivo

Haluan aluksi siteerata tähän kohtaan, erään Al-anon jäsenen kauniin kirjoituksen siitä, kuinka hän on kokenut ohjelman toimivuuden omalla kohdallaan. Se miksi haluan tämän tähän kirjoittaa, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että itse eilen illalla nukkumaan mennessäni, vaimoni luki minulle Al-anon ryhmän kirjallisuudesta seuraavan tekstin ja koin ehkä raittiin elämäni suurimman samaistumisenkokemuksen, joten sinällään tämä kirjoitus kuvaa myös minun toipumistaivaltani vallan mainiosti:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni, kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen vertaistukiryhmää, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa, pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: ´Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.` En välittänyt siitä, mihin valot johtivat. Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt. Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat nuo toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä kirkasta auringonpaistetta, jonka voimme löytää vertaistukiryhmän ohjelmasta."

Lisäksi lueskelin itse eilen illalle samaisen ryhmän askeleista kertovia tekstejä ja koin eräänlaisen valaistumisen 3. askeleen kohdalla. Olen tutustunut AA-ryhmässä kahteetoista askeleen varsin tarmokkaasti, mutta tässä kohtaa, jokin kolahti ennennäkemättömällä tavalla. Kolmas askelhan kuuluu "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan - sellaisena kuin hänet käsitimme. "

Itse olen tuskan kautta kokenut tuon luovuttamisen, mutta toisaalta en ole sitä oikein silti osannut sisäistää tajunnassani. Ehkäpä siitä syystä, että tuo luovuttaminen on osa enemmän hengellistä, kuin järjellä ajateltavaa tapahtumaa. Joskus aikoinaan minulle eräs mielestäni fiksu ammattiauttaja totesi, etten voi saavuttaa kovinkaan tasapainoista raittiutta, ellen saa kokea 3. askeleen vääjäämättömyyttä. No tänään saan sitä kirjaimellisesti kokea.

No tuohon eilen iltaiseen oivallukseeni liittyi vain sellainen eräänlainen ymmärrys tuota luovuttamista kohtaan. Omalla kohdallani se merkitsee sitä, että myönnän olevani vajavainen, keskeneräinen ja vielä kovin rikkinäinen ihminen, joka kyllä edellen tasasisin väliajoin saa päähänsä haluta elämässään vaikka ja mitä asioita tapahtuvaksi, samalla alkaen kuvittelemaan voivansa hallita elämää ja pystyvänsä kantamaan itse itseään, vaikkakin nyky hetkessä enää tiedostamattaan. Jos jokin asia sitten ei suju haluamallani tavalla, mieleni valtaa katkeruus. Nyt ymmärrän sen, että tuon katkeruuden todellisena vaikuttimena kohdallani jyllää se harhaluulo, että tiedän kyllä, mitä milloinkin elämässäni tarvitsen. Miettien katkerana kysellen itseltäni miksi sitten asiat eivät suju niin, että saisin tarvitsemani asiat tai miksei asiat suju, niin kuin ajattelen milloinkin niiden olevan minulle parhaaksi.

Luovuttaa, luovuttaa ja vielä kerran luovuttaa. Samalla kun osaan edes hieman luovuttaa, omavoimaisuuteni väistyy ja mieleeni alkaa tulvia positiivisia, toivoa herättäviä luottamuksen tunteita. Luottamus juurikin on omalla kohdallani ollut se vaikein asia oppia elämässäni. Tänään kuitenkin koen jo siitä tarpeellisessa määrin nauttivani. Siis juuri sen määrän luottamusta, jonka tarvitsen tämän päivän vastuitteni kantamisessa, ilman että karkaisin taas toiseen äärilaitaan, alkamalla olemaan vastuuton tai pahemmassa tapauksessa täysin välinpitämätön. Toisin sanoen, oikeassa olemisen pakkomielteeni alkaa helpottamaan. Minun ei tarvitse tietää, eikä ymmärtää kaikkea. Riittää kun omaan sen verran nöyryyttä päivää kohden, että kykene hyväksymään kyseessä olevan päivän tapahtumien olevan minulle aina parhaaksi.

Kun katson tässä hetkessä taaksepäin elämääni, ymmärrän sen, että juurikin ne tapahtumat, jotka tapahtuessaan vielä katkeroittivat mieleni ja saivat minut miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta ja samalla kiroamaan sitä, ettei rakastavaa Jumalaa voi olla olemassa, ovat juurikin olleet ne tarpeellisimmat tapahtumat matkalla tasapainoisempaa elämää ja eheämpä minäkuvaa.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous toimii aina.

Voikaa hyvin sekä pyrkikää joka päivä parhaanne mukaan rakastamaan lähimmäistänne, niin kuin itseänne..

4 kommenttia:

punchline kirjoitti...

Uusi lukija ilmottautuu!

Itse olen toipumassa syömishäiriöstä joten uskon, että minua kiinnostaa myös sinun taipaleesi. Alkoholismilla ja syömishäiriöllä on aika paljon samoja piirteitä. Mielenkiinnolla jään lukijaksi!

Kaaleppi kirjoitti...

Tervetuloa lukijaksi punchline :)

Itselläni on kokemus useammasta riippuvuudesta ja siintä toipuminen kohdallani perustuu vertaistukeen, sekä ryhmässä käytettävään 12 askeleen ohjelmaan. Se on toiminut ja vaikuttaa joka päivä, päivän kerrallaan.

Toivottavasti löydät joitakin positiivisia ja toivoa tuovia asioita teksteistäni. Riippuvuudet ovat hieman erilaisia, mutta jokaisen takana jyllää hyvin pitkälti samankaltaiset kokemukset.

Aurinkoista kesää ja kirjoittele ihmeessä kokemuksistasi, joko täällä tai vaikka s-postilla.

Anonyymi kirjoitti...

Tahdon kiittää jo kirjoittajaa kun olen jo pitkään lukenut toipumiskeromusta ja kokemuksia. Kokemuksesi ovat antaneet minulla ajattelemisen aihetta ja vaikuttavat jotenkin hyvin tutuilta, ymmärrettäviltä. Ilmeisesti sama kieli auttaa siinä; olen kolmatta vuotta käynyt al-anon ryhmässä, koska aikuinen poikani aikuisiässä (oli irrottautunut kotoa jo n 10v sitten) ryhtyi käyttämään erilaisia päihteitä ja vointi on edelleen vaihteleva kun ei ole kiinnittynyt vertaistukiryhmään vaikka yritystä on ollut. Sydämelliset kiitokset ja jatkan seuraamista.

Kaaleppi kirjoitti...

Kiitokset kommentistasi! Jokaisella meillä ongelmaisella on ainoa tie toipumiseen, löytää oma pohjansa, jota alemmas ei halua enää mennä. Itse olin siinä onnellisessa tilanteessa, että vierelläni kulki ihminen, joka halusi elämästämme jotakin muuta, kuin jatkuvaa kaaosta. Toisaalta vääränlainen auttaminen, on vain ongelman pahentamista, mahdollistamista. On todella hyvä, että olet löytänyt vertaisryhmään, koska sieltä uskon sinun itsesi saavan apua ja tukea poikasi kanssa. Poikaasi et voi raitistaa, mutta omalla esimerkilläsi voi olla ihmeellistä vaikutusta asiassa.

Voimia ja luovuttamista!