Terapian tarpeessa osa 19: Omanarvontunto ja sen puuttuminen

Miksi ihmisen on niin hiton vaikeaa oppia arvostamaan itseään ihan vain ihmisenä? Pitämään itsestään terveellä tavalla, ilman että kaiken aina tulisi perustua johonkin mitta-asteikkoon?

Itselläni tuo itsensä arvostaminen on alkanut tuntua asialta, josta kaikki hyvä saisi alkunsa. Kun osaisi arvostaa itseään ilman sen kummempia vaatimuksia mistään, ehkä silloin osaisi arvostaa toisia ihmisiäkin ilman mitään erityistä syytä, ihan vain Luojan luomuksina. Ei muutoin mutta silloin jäisi pois kaikki vertaileminen, kilpailu, turhien vaatimusten asettaminen itselle ja muille. Oppisi elämään siten, että rakastaisi itseään ja toisia ihmisiä, rakastaisi lähimmäistään, kuin itseään.

Olen viime aikona huomannut itsessäni selllaisen positiivisen asian, että vaikka vielä eteeni tulee asioita ja tilanteita, joita en ole valmis tässä hetkessä kohtaamaan tai toisaalta jokin tilanne, jota en syystä tai toisesta edes halua läpi käydä, osaan sanoa jo ei, ilman että tuosta sanasta alkaa armoton itsensä syyllistäminen ja ruoskinta.

Silti tuntuu kaukaiselta unelmalta sellainen, että osaisi hyväksyä itsensä ja toiset ihmiset, ilman mitään miettimättä. Toisaalta juuri tuollainen ajatusmalli minua itseäni kiehtoo ja viehättää juuri siitä yksinkertaisesta syystä, että samalla minun elämäni helpottuisi aivan armottoman paljon. Enää ei tarvitsisi pahoittaa mieltään turhaan, jos joku ihminen tekee tai sanoo jotakin pahasti. Hyväksyisi kylmän viileästi vain sen, että ihmisiä on joka lähtöön ja jokaisella ihmisellä on oikeus omaan erikoiseenkin mielipiteeseensä.

Toisaalta tuntuu jo hetkittäin uskomattomalta se, että olen kohdannut viime aikoina useita tilanteita, joissa olen huomannut oman keskeneräisyyteni, todennut sen olemassa olon ja jatkanut matkaani ilman sen suurempia tunnekuohuja. Miksi sitten minun tulisi päästä tällaiseen tilaan jatkuvasti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että olen lyhyehkön toipumismatkani aikana tullut siihen tietoisuuteen, että kaikkien haitallisten riippuvuuksieni takana jyllää jokin perustavaa laatua oleva henkinen ongelma, jonka "ratkaisemiseksi" olen juonut, syönyt huumaavia lääkkeitä, tai paennut muutoin ahdistavaa oloani johonkin virtuaalitodellisuuteen. Siis oppiessani hyväksymään ihmisiä ja asioita, opin samalla hyväksymään enemmän myös itseäni, lisäten tietoisuutta omasta itsestäni ja sitä kautta pääsemään taas hieman kauemmaksi tuosta entisen elämänmallin kauheuksista. Mitä enemmän ymmärrän itseäni ja toisia ihmisiä, sitä vähemmän minun tarvitsee juosta karkuun mitään tai ketään ja sitä varmemmalla pohjalla elämäni noin yleensä ottaen olisi.

Oman kokemukseni mukaan ihmisen omanarvontunto kasvaa todella hitaasti korjaavien kokemuksien, hyväksytyksi tulemisen kokemusten ja turvallisten ihmissuhteiden avulla, mutta toisaalta sama voidaan tuhota silmänräpäyksessä, silmääkään räpäyttämättä, jos minulla ei ole pohjalla ollenkaan tietoisuutta omasta minkäkuvastani tai muulla tavalla rakentuneesta terveestä omanarvontunnosta. Jos perustukset ovat vahvat, siinä tapauksessa koko ihmisyyden tuhoaminen on mahdottomuus. Omalla kohdallani vain on käynyt siinä onnettomasti tai toisaalta onnellisesti, ettei nuo perustukset ole koskaan oikein ehtineet rakentua, vaan ihmisyyteni ja olemassa olemiseni on jatkuvasti tuhottu mitätöimällä kaikki mikä vähänkään on ollut minulle milloinkin tärkeää.

Onneksi minulla on nyt sellaiset työkalut käytössäni, että tuon ihmisyyteni perutuksen rakentaminen sujuu kohtuullisen varmaan ja rauhalliseen tahtiin, eikä jokainen pieni vastoinkäyminen tuohoa kerralla kaikkea kuten aikaisemmin on tapahtunut. Rakennan itseäni, omaa minäkuvaani päivä kerrallaan tiedostaen päämääränä olevan totaalisen sopusoinnun kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta kun jostakin on aloitettava, niin tällä hetkellä rakenteilla on sopusointu oman itseni kanssa.

Hiljaa hyvä tulee..Elä ja anna elää..Päivä kerrallaan..