Terapian tarpeessa osa 8: Itsetunto ja sen puute

Kolmen viikon tauon jälkeen oli ihan kiva palata purkamaan omaa pääkoppaansa. Tälle kertaa keskustelu eteni niin, että huomasin kiroavani omia negatiivisia ja kuviteltuja ajatuksiani liittyen erinäisiin tilanteisiin, joita jännitän. Huomasin puhuvani siitä, kuinka paljon helpommalla pääsin viime viikonloppuna koulussa, kun en etukäteen alkanut miettimään eri tilanteita etukäteen, vaan menin itse tilanteeseen ja otin vastaan sen mitä siitä seurasikin.

Oikeastaan olen tiedostanut jo jonkin aikaa sen, että käytän omaa hyvin rikasta mielikuvitustani väärin ennakoidessani tulevia tapahtumia, mutta se on harvinaisen vaikeaa yrittää muuttaa omia pinttyneitä ajatusmallejaan ja alkaa ajatella eri tavalla. Jotenkin viime viikonloppuna onnistuin siinä, että huomatessani mielikuvitukseni alkavan laukkaamaan tulossa olevien tilanteiden kuvittelulla, pysäytin ajatukseni päättäen mennä tilanteisiin sen kummempaa murehtimatta etukäteen ja siinä olikin eräs iso muutos aikaisempiin jännittämisiini verrattuna. Kun en alkanut kuvitella ennakkoon mitään, niin en myöskään valmiiksi saattanut itseäni sellaisille kierroksille, että itse tilanteeseen olisi ollut tuskaista mennä, vaan tällä kertaa menin vain ja se sujuikin yllättävän helposti. Oikeastaan koko päivänä en jännittänyt juurikaan ja huomasin melko pian sen, ettei minun tarvitsekkaan jännittää. Riittää vain kun olen oma "viehättävä" itseni ja tilanteet kyllä sujuvat.

No mistä moinen ennakointi sitten juontaa juurensa? Lapsuuden kaoottiset koemukset ovat muokanneet minusta hitaasti, mutta varmasti ylikontrolloivan ihmisen joka suhteessa. Ihmisen, jolla ainakin näennäisesti tulisi olla koko ajan sellainen olo, että itsellä on kaikki hallinnassa, oli sitten kysymys mistä tahansa ja tästä seuraakin se, että alkaa käyttämään mielikuvitustaan väärin, miettien senkin tuhat eri kuvioa, miten mikäkin tilanne menee tai saattaa yhtäkkiä muuttua. Kaikki siitä, ettei missään välissä pääsisi tapahtumaan sitä, että minut yllätetään jollakin asialla niin, että hätääntyisin. Huvittavinta/sairainta kaikessa on se, että nyt viikonloppuna huomasin sen, että aikaisemmin hätäännyin etukäteen asioista ja aloin kuvitelmissani ajaa itseni sellaisiin pelkotiloihin, ettei enää mikään tapahtuma voinut tuntua yhtä kauhealta. Nyt ennakkoon miettimättä, vältyin siltä turhalta pelolta kokonaan ja huomasin sen, että luottaessani itseeni edes vähäisimmissä määrin, selviän kyllä noista normi arjen askareista ja miksen selviäisi, olenhan noussut helvetinporteiltakin takaisin elävienkirjoihin.

Siinä siis itselle haastetta. Löytää jostakin terveellä tavalla itseluottamusta ja alkaa hyväksymään itsessään olevan myös joitain hyviä ominaisuuksia, joiden kautta myös tuo itsetunto saa mahdollisuuden pikku hiljaa palautua.

Hankalan asiasta vain tekee se, että huomasin tällä kertaa terapiassani sen, kiitos terapeuttini, etten osaa ottaa positiivista palautetta terveellä tavalla vastaan, vaan jotenkin joko pyöritän valmiiksi asian solmuun tai ajattelen että palautteen antaja valehtelee. Jännää sinällään eilisessä päivässä oli se, että ensimmäisiä kertoja huomasin yrittäväni miettiä joitakin hyviä puoliani siten, etten heti alkanut niitä vähättelemään tai muuten selittelemään itselleni. HUOM..tässä näkyy tämä vieläkin vallalla oleva kipeä ajatusmaailmani, käyn taistelua itseni kanssa ja aina itseäni vastaan omassa päässäni. No positiivista siinä on se, että osatessani ottaa apua vastaan, minulla on mahdollisuus toipua kohti tervettä ajatusmaailmaa.

Lopuksi voisin yrittää "kehua" itseäni hieman. Ilman sen suurempaa selittelyä siitä, ettei tämä todellakaan ole mitään itsekehua, vaan pyrkimystä parempaan itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.

Tiedostan nykyhetkessä itsestäni sen, että pyrin olemaan ystävällinen muita ihmisiä kohtaan, pyrin ottamaan toiset huomioon, teen joka päivä oman parhaani asioissa, olen hyvä isä lapsilleni ja hyvä puoliso vaimolleni. Lisäksi, jos muutaman arkipäivään liittyvän asian mainitsee, niin tiedostan olevani hyvä päättelykykyä ja matemaattisia taitoja vaativissa asioissa, kuten juuri tuo ohjelmointi, josta koulussa juuri eniten pidänkin. Lisäksi olen pyrkinyt opettelemaan elämään sen perustotuuden mukaan, että pidän huolta lähimmäisestä, kuin itsestäni(asia, jossa koskaan ei ole tarpeeksi valmis). Tosiaalta tiedostan itsestäni myös sen piirteen, että olen sosiaalinen ja osaan puhua asioistani sujuvasti ja toisaalta olen saanut palautetta, että osaan myös kirjoittaa suht hyvin, eli toisin sanoen olen hyvä suullisessa ja kirjallisessa ilmaisemisessa :)

No tuossa nyt muutamia asioita ja täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa toipumistani, hieman punaisuutta kohoaa poskilleni siitä häpeän tunteestä, joka nousee jostakin menneisyyden syövereistä, "Mitä sinä itseäsi tuolla tavoin kehut" -ajatuksen saattelemana. Ei se mitään, taas olen kuitenkin menossa hyvää vauhtia oikeaan suuntaan ja mitä enemmän minulla on nöyryyttä tiedostaa oma pienuuteni, niin sitä vähemmän on pelkoa valheellisen egon ylösnousemuksen suhteen.

Päivä kerrallaan..ja hyvä tuloo..