lauantai 21. helmikuuta 2009

Taistelua ja antautumista

Tänään on ollut jälleen todella mielenkiintoinen päivä. Olen potenut ankaran puoleista flunssaa jo kohta kaksi viikkoa ja samalla kuitenkin yrittänyt skarpata noissa opinnoissa, vaikka välillä on täytynyt antaa periksi ja hieman ottaa rauhallisemmin.

Tänään kävin jälleen yhden todella mielenkiintoisen taistelun itseni kanssa, kun minulla oli puolelta päivin tentti koululla ja aamulla herätessä olo oli niin totaalisen kurja, että olisi tehnyt enemmän kuin hyvää jäädä maate. No jotenkin sain houkuteltua itseni liikenteeseen, koulumatka kun minulla on vajaa 150km. Jotakuinkin kymmenen kertaa tuon matkan aikana tuli olo, ettei enää jaksa, vaan haluaa palata kotiin peiton alle. No kuitenkin sain psyykattua itseni koululle ja ennen tenttiä kävin koulun kirjastossa hoitamassa kirjalainani ajantasalle.

Tuolla kirjastossa sekoillessani lainojeni kanssa, viimeisen kerran minut valtasi olo, että aivan turhaan lähden edes yrittämään tenttiä, koska jos nyt tuossa tilanteessa jo pää on aivan sekava, niin kuinka sitten klaaraan matematiikan jatkokurssin tentin kunnialla läpi. Päästessäni luokkaan, minusta tuntui siltä, että tajuntani karkaa samantien, mutta kuin ihmeen kaupalla sain jostakin voimia keskittyä tehtäviin ja loppuen lopuksi tentti tulikin suoritettua ihan kunniakkaasti(niin ainakin uskoisin).

Siis asia tai paremminkin ajatus, joka kaikesta tuosta taistelusta tuli mieleeni, oli sellainen, että olisi enemmän kuin mukava tietää, käyköhän kukaan samankaltaisia taisteluita itsensä kanssa ja jos käy, niin millaisia ja miten niitä kukin onnistuu voittamaan.

Muutenkin haluaisin haastaa teidät arvoisat lukijani (te kaikki 8, jotka luette kirjoituksiani ;-) ), kommentoimaan hieman elämäänne tai sitä, onko kenelläkään samanlaisia tasiteluita elämässään, kuin allekirjoittaneella välillä tuppaa olemaan. Jotenkin olen miettinyt viimeaikoina sitä, että vaikka joku ystävällinen ihminen aina välillä kommentoikin kirjoituksiani, niin olisi todella mukavaa, jos saisin hieman enemmän vuorovaikutteisuutta tähän kirjoitteluun.

Toisaalta tiedostan sen, että kirjoitan tätä tekstiä pääpiirteissään kahdesta syystä. Ensimmäisenä jaan kokemuksiani, jotta joku toinen voisi löytää vastauksia elämäänsä, mikäli painiskelee samankaltaisten ongelmien parissa ja toisaalta kirjoitan näitä juttuja, purkaakseni vielä hieman enemmän tätä välillä sekoamispisteessä olevaa pää parkaani.

Eli ystävällisenä pyyntönä esitän, jos innostuisitte heittämään minulle omia kokemuksianne asioista, joista kirjoitan tai vaikka heittämään kehittämisideaa kirjoituksiini. Toisaalta olen itse hyötynyt tästä kirjoittelusta melkolailla, mutta tietysti jos tämä auttaisi myös muita, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Siis rohkeasti kirjoittelemaan omia kommenttejanne tai laittakaa vaikka sähköpostia, mikäli ette halua kirjoittaa kommentteihin.

Nyt yritän hieman rauhoittaa tahtia ja viettää ainakin muutaman päivän perheen parissa. alkuviikolla jälleen jatkuu koulutehtävät, mutta mitä ilmeisimmin hieman pienemmillä kierroksilla, mitä muutamana viikkona aiemmin.

Aurinkoisia päiviä kaikille..

4 kommenttia:

Pimeyden vaimo kirjoitti...

Tuttuja ovat nuo itsensä kanssa käytävät taistelut. Itselläni on sellainenn taas päällä. Jotenkin yrittää saada vain itsensä tajuamaan jonkin asian merkityksen tai tekemään jotain. En tiedä mikä "piru" se toinen puoli itseä on, joka siellä inttää ja yrittää saada toimimaan vastoin sitä, minkä TIETÄÄ parhaaksi tai järkevimmäksi vaihtoehdoksi. Joskus tuntuu, että sitä on itse itsensä pahin vihollinen. Mutta ei kai se auta, kuin uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, myös noilla sisäisillä taisteluilla. Ehkä se on kasvamista, ehkä tervehtymistä. Minusta tärkeintä kuitenkin on, että tuollaisia mietteitä nykyään edes on. Jossain vaiheessa elämää, kun sitä olisi vain kaiken jättänyt silleen edes kyseenalaistamatta.

Anonyymi kirjoitti...

Olen sitten varmaan yksi kahdeksasta, tiuhaan ja mielenkiinnolla olen blogiasi seurannut.
Tarina on hämmästyttävän samankaltainen kuin omani. Raittiutta itselläni sekakäytön ja itsetuhoisuuden jälkeen on nyt alun toista vuotta ja psykoterapiaa loppukesästä lähtien.
Suurimpia ahaa-elämyksiä ovat olleet juuri turvattomuuden tunne, pelot, suurimpana hyljätyksi tulemisen pelko sekä eriasteiset läheisriippuvuuden muodot.
Päihteiden käyttöön addiktoitumiselleni on löytynyt syitä, tunne-elämäni on ollut niin sirpaleinen, että on ollut melkein itsestäänselvyys alkoholistiperheen jälkeläiselle tämä tie kulkea. Vaikkakin vannoin että minusta ei koskaan...
Armollisuutta ja anteeksiantoa löytyy pieninä murusina ja kaikki olen kiitollisena ottanut vastaan...
Aurinkoista kevättä koko perheelle!!

Kaaleppi kirjoitti...

Pimeyden vaimo: Minusta tuntuu välillä siltä, että kärsin jonkin asteisesta skitsofreniasta, kun taistelen itseni kanssa asioissa, joista voisi selvitä ihan olman mitään taisteluakin. Se mahtaa olla todellakin toipumista, kuten kirjoitit. Itselläni tuo toipumisen tie on vain välillä niin tuskainen(kiitos itseni), että eräänkin kerran olen miettinyt sitä, kuinka paljon helpommallakin voisi päästä, kun ei miettisi niin paljoa. No toisaalta toipumiseni ei onnistuisi kyllä muulla tapaa. "Tuska on kaiken henkisen kehityksen koetinkivi" -lause pätee minunkin kohdallani liiankin kanssa.

Anonyymi: Se ehkä oli tuo minun '8 lukijaani' -kommentti hieman huumoriakin, mutta sen mitä joskus olen blogilistaa seurannut, niin tuota luokkaa sen mukaan lukijakuntani määrä on :-)
Kiitos kommentistasi. Meitä toipuvia sekakäyttäjiä taitaa olla tässä suomenmaassa melkolailla, mutta ongelman kanssa eläviä, vieläkin enemmän. Tosiasia, joka motivoi ainakin minua jakamaan omia toipumiskokemuksiani, jotta joku toinen voisi saada samanlaisen mahdollisuuden, kuin minä ja perheeni on saanut.

Kaikkea hyvää teille molemmille ja tervetuoa vastakin lukemaan sepostuksiani sekoiluistani :-)

Pimeyden vaimo kirjoitti...

Luin tänään erään terapia levyn takakannesta mietteen: Jos matka on liian helppo, ei päämäärä ole sen arvoinen"