Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka minun holistina tulisi elää vain päivä kerrallaan. No ehkä se tuon alkoholin, pillereiden ja pakonomaisen pelaamisen kohdalla näin onkin, mutta mitä tulee tuohon arkiseen normi elämään, niin siinä kyseinen teesi taitaa jäädä pääsääntöisesti vain kauniiksi haavekuvaksi.
Ainakin mitä huomasin eilen illalle tehdessäni aikataulutusta tämän hetken tekemättömistä töistä liittyen tuonne koulumaailmaan. Seuraava kaksi viikkoa on aamusta iltaan puurtamista tai no ei pakko tietysti olisi, mutta kuitenkin jos haluaa oppiakkin jotakin, niin silloin näyttää täytyvän puurtaa.
Kaikki johtuu siitä tosiasiasta, että vaikkakin olen siinä onnellisessa asemassa, etten tällä hetkellä olekkaan työelämässä, niin elämässäni on niin paljon kaikkea actionia, että eilen illalle päivitettyäni tämän hetken kursseja, huomasin sen tosi asian, että halutessani helmikuun alun tentteihin mennessä saada opintoni ajan tasalle, minun on tehtävä tehtäviä, tankattava teoriaa ja kuunneltava noita virtuaalinauhoitteita seuraavan kahden viikon ajan mallia aamu kahdeksasta päivä neljään (tietystikkään tuo ei onnistu enää viikon päästä, koska alan käymään 2krt viikko psykoterapiassa). Tuohon päälle kun vielä tulee 2-3 iltaa neljän tunnin toisten kurssien virtuaalitunnit, viikonlopun lähiopetus keikat ja tietysti täällä kotona joko omat ryhmissä käynnit tai vaimon ollessa menossa, illan lasten kanssa touhuilut, niin eipähän ole luppoajasta tietoakaan.
Eikä ole mitään tarkoitusta kuulostaa siltä, kuin jotakin katkerana vikisisin, ei ollenkaan tai paremminkin päinvastoin. Tästä olen melkoisen kauan haaveillut. Siis siitä, että olisin sellaisessa kunnossa, että voisin elää aivan "normaalia" elämää, "normaalina" ihmisenä.
Jotenkin vain kaikki tämä vaikuttaa liiankin epätodelliselta. Toisaalta tuntuu, kuin eläisin jotakin unta, josta joku minut kohta herättää. Herätessäni huomaan kauhukseni eläväni vielä siinä vanhassa helvetissä. Siis entisessä elämässä, jossa päivän tärkein tehtävä oli selvitä hengissä tai no ei välttämättä enää sekään..huokaus..eipä juuri ole kaipuuta sinne entiseen.
Siis kiitollinenhan minä tietysti olen kaikesta mitä olen viime aikoina saanut/saavuttanut. Välillä vanha minä nostaa päätään hetkeksi kiroamaan kaikkea kiirettä tia oikeammin kiroamaan sitä, kuinka välillä vaikutan siltä kuin olisin jossain automaatti-ohjauksessa menossa kohti sitä ihmismallia, jota olen aina inhonnut. Ihmistä jonka elämä on niin täynnä kaikkea suorittamista, että itse elämä ja eläminen unohtuu. No onneksi olen siinä onnellisessa asemassa, että tiedostan tämän kaiken ja sitä kautta voin vaikuttaa omalta osaltani asioihin. Siinä ainakin aion pitää varani, ettei mikään, eikä kukaan mene niiden tärkeimpien asioiden edelle, eli perheeni ja oman itseni/itseni hoitamisen. Jotenkin vain kaiken tasapainottaminen ehjäksi kokonaisuudeksi, siis ainakin tässä vaiheessa toipumistani vaikuttaa välillä haasteelta, joka on minulle liiankin suuri.
No siis otsikon mukaan, päivä kerrallaanhan tässä yritellään taapertaa kohti yparempaa huomista ja sen olen tässä lyhyehkön toipumisjakson aikana ainakin oppinut, että asiat kyllä järjestyvät aina parhainpäin, siis aina silloin ainakin, kun omat motiivini niitä kohtaan ovat kohdallaan ja rehelliset.
No nyt täytyy lopetella tämä "jaarittelu" ja alkaa työstämään noita tehtäviä. Siis jos aikoo saada jotakin tänään aikaiseksi ennen kuin kääntää auton keulan kohti pohjoista.
Loppupäätelmänä jälleen tuli huomattua se, että tämä kirjoittaminen (vakka se saattaakin lukijan silmissä vaikuttaa sekavalta) auttaa minua, koska pästäni ulos päästessään nuo ajatukset saavat uusia uria ja taas on helpompi jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja..
Rauhallista viikonloppua kaikille..luovuttamista, luottamista ja siunausta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti