Matka alkaa

Huomenna aamulla auto starttaa kohti Sipoota ja mentor-koulutuksen infotilaisuutta. Todella innokkaana odotan tulevaa, melkeinpä malttamattomana. Toivon todella, että saan jakaa kokemani/oivaltamani asiat kanssanne ja se olisikin seuraavaksi tarkoitus. Alkaa siis kirjoittaa siitä, mitä tuolla koulutuksessa tapahtuu ja mitä minä henkilökohtaisesti siellä koen, näen, aistin. Uskon että todella mielenkiintoinen sekä antoisa matka on edessä.

Lopuksi kun vielä kuittaan tähän pikaisesti sen, että viime perjantaille sain puhelun ja pidin palaverin muutaman päihdepuolen moniammatillisen osaajan kanssa ja sain varmuuden sille, että pääsen keskittymään täysillä työntekoon seuraavan parin vuoden periodin, niin ymmärtänette varmaan, jos totean tähän nauttivani elämästä tässä hetkessä äärettömän kiitollisena koko sydämelläni. Lisäksi sain s-postia taholta, joka lupasi toimittaa kirjani kustatamonsa kustannuspäällikölle, joten sekin asia etenee juuri oikean aikataulunsa mukaisesti, hitaasti mutta varmasti kohti yhden todella pitkäaikaisen unelmani toteutumista. Elämä kantaa, kunhan muistan seuraavan tuiki tärkeän lauseen:

HILJAA HYVÄ TULEE. :)

Ihminen tavattavissa

Elämä näyttää minulle jälleen eräällä tavalla haasteellisuutensa. Tällä kertaa kylläkin pelkästään positiivisessa valossa.

Olen kohta vuoden verran tehnyt matkaa, tavoitteena pääsy opiskelemaan Tommy Hellstenin järjestämään Ihminen tavattavissa mentor -koulutukseen. No viime maanantaille tästä tuli totta. Kävin pari viikkoa sitten haastattelussa ja tulin valituksi niiden onnellisten kahdeksan joukossa, jotka tuohon ainakin minun kovasti arvostamaani koulutukseen pääsivät osallistumaan. Lisää seikkailua tutkimusmatkalla itseeni. Matka käynnistyy näiltä osin 11. päivä, kun meillä on ensimmäinen tapaaminen ja koulutuksen info Helsingissä. Mielenkiinnolla odotan tulevia haasteita. Oikeastaan jo hieman malttamattomana.

Elämä kantaa tänäänkin. Edelleen kaiken taustalla mahdollistajana on tämän päivän raittius. Todella mielenkiintoisia tilaisuuksia tulee eteen tasaiseen tahtii ja mitä mielenkiintoisempia ihmisiä polullani vierailee joka päivä. Elämä tuntuu todella hyvälle.

Luentokeikkoja on jo tehdä asti ja lisää tulee tasaiseen tahtiin. Lisäksi olemme parin eri toimijan kanssa virittelemässä päihdepuolelle bisnestä jonka tarkoituksena olisi tuoda ainakin näin alkuvaiheessa todella monipuolinen osaaminen avokuntoutuksen muodossa. Minun lisäkseni kun tähän prokkikseen on tällä hetkellä osallistumassa psykologi sekä päihdepuolella itsensä tohtoriksi väitellyt alan rautainen ammattilainen.

Asiat järjestyvät yksi kerrallaan, juuri oikeassa aikataulussa. Minun tulee vain pitää omalta osaltani huolta siitä, että jatkan päivän kerrallaan hiihdellen sitä tasaista latua, jota jo niin moni ihminen on edelläni ollut avaamassa. Tänään ymmärrän myös sen, että tuossa sauvoessani, pidän osaltani huolen siitä, että jäljessä tuleville on latu myös auki.

Elämälläni on tänään suunta. Elämälläni on tänään määränpää. Elämälläni on tänään tarkoitus. Mitä muuta enää voisin siltä olla vailla? En yhtään mitään, koska minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen.

Elämä kantaa. Suoden mitä ihmeellisimpiä asioita

Taas on vierähtänyt harmittavan paljon aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne ehtinyt kirjoitella. Edellisen kerran jälkeen olen käynyt vierailemassa Helsingissä, Pelirajat'on hankkeen tuudessa ohjaajakoulutuksessa. Todella hyvä porukka oli jälleen kokoontunut uusia ohjaajakokelaita ja varmasti luvassa on jälleen hyviä vertaiskokoontumisia niin uusilla kuin entisilläkin paikkakunnilla.

Oikeastaan tuo kyseinen reissu oli monella tapaa allekirjoittaneelle ihmeellinen. Menin elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneella ja ihmeellisen tuosta tapahtumasta lähinnä teki se, että aikaisemmassa elämässäni kokemieni pelkojen vuoksi en koskaan uskonut tuollaista kokevani. Niin vain raitis elämäntapa tuonkin minulle mahdollisti. Tuntui ihmeelliseltä istua koneessa pelkäämättä yhtään. Eikä oikeastaan mistään olisi huomannut, että olin ensikertalainen, ellen olisi sitä yhdelle lentoemolle mennyt paljastamaan.

Nyt voin luottaa siihen, että tuopa elämä mitä tahansa kulkemista minne tahansa, enää minun ei noita reissuja tarvitse kauhulla pelätä, vaan voin luottavaisin mielin nauttia matkasta.

Tänään koin jälleen yhden erikoislaatuisen tapahtuman, kun pääsin puhumaan melkein kahdellesadalle erilaisissa tehtävissä nuorten kanssa toimivalle ihmiselle. Luentoni käsitteli Syrjäytymiskierteestä erkanemista. Ihmeelliselle tuntui, kun tilanne sinällään ei minua juurikaan edes jännittänyt, saati että olisin tuota tilaisuutta etukäteen miettinyt tai muulla tavoin pelännyt. On kuitenkin tärkeää huomata se muutos, mikä elämässäni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana. Pari vuotta sitten kamppailin todella rankasti koulussa päätösprojektin loppuesityksen pitämistä jännittäessäni ja olin todella monta kertaa jo luovuttaa kokonaan. Toisaalta vielä viitisen vuotta sitten pelkäsin kuollakseni kaupassa käyntiä erilaisia sosiaalisia tilanteita, matkustamisesta puhumattakaan. Voinette siis vain aavistella sitä kiitollisuuden määrää, jota viime aikojen tapahtumat allekirjoittaneessa aiheuttavat.

Pieni ihminen tuntee itsensä todella nöyräksi sen tosiasian edessä, että yksinäni en olisi tähän kyennyt. Kiitos tästä kaikesta kuuluu jokaiselle ihmiselle joka elämänpolullani on kuluneina vuosina viipynyt. Ilman teitä en olisi nyt tässä.

Toisaalta loppuun mainittakoon se, että vaikkakaan en enää tänään koe elämääni häiritsevinä asioina minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -käsityksiä, niin siitä huolimatta haluan sanoa ilman minkään laista jeesustelua tiedostavani tänään sen, että tänään elämäni perustuu hyvin pitkälti siihen uskoon ja  luottamukseen, että tämän kaiken taustalla elämääni oikeille raiteille on ollut järjestelemässä, oman ymmärrykseni mukainen Voima, enkä ilman Hänen rakkauttaan, minua kohtaan, olisi enää tässä tätä kirjoittamassa.

Eilen illalle nukkumaan mennessäni pohdin hetken aikaa sitä, kuinka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin totaalisesti kaiken kieltävässä ateistisessa ajatusmaailmassani, peläten kaikkea ja kaikkia. Vaikka tuona aikana yritin hapuilla jotakin uskoa johonkin, minun ennakkoluuloni tukahdutti yritykseni heti ensialkuun. Tänään mietin tuota kymmenen vuoden taivalta lämmöllä. Jos tänään minulle tarjotaan mahdollisuus kertoa oma kokemukseni tuosta hitaasta mutta varmasta kasvusta oppimaan uskon ensiaskeleita, mielelläni ne ihmisille jaan. Ymmärränhän tänään hyvin pitkälti omasta kokemuksestani sen, miksi erinäiset uskon asioista mainitsemiset nostavat yleisimmin ihmisillä vain karvat pystöön. Olen saanut elää etsien omaa uskoani tässä viime vuodet, löytäen oman ymmärrykseni mukaisen Jumalan. Jumalan joka on yhtä kuin rakkaus. Kaikille. Kaikkialla. Se miksi minä aikanaan kielsin vihaisena kaiken, johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että mikäli joku mainitsikin sanan Jumala tai rakkaus, mieleni valtasi ääretön pelko ennakkoluulojeni mukaista rankaisijaa kohtaan ja toisaalta ääretön suru ja ahdistus siitä, että rakkaus sanana oli minulle täysin tuntematon käsite, joka toi mieleeni vain menneisyyteni ahdistavia tapahtumia, jotka tänään ymmärrän ihmisten kyvyttömyytenä rakastaa. Käsiteltyäni aikaisemman elämäni kolhut. Rakkaudettomuuden. Olen kasvanut ymmärtämään sen, etten olekkaan elänyt totaalisessa rakkaudettomuudessa, vaan minun ympärilläni eläneet ihmiset ovat vain rakastaneet omalla hassulla tavallaan itse kukin.

Tänään en pelkästään ymmärrä sanaa rakkaus, vaan sen sijaaan saan elää aamusta iltaan hengittäen sitä syvältä sydämeni sopukoista asti. Tänään. Tässä. Nyt. Elämä kantaa.

Itsensä haastamista. Ihania ihmisiä. Ihmeellistä elämää.

Niin se vaan vuosi vaihtui uuteen. Elämä tuntuu hyvälle, vaikka koko ajan tulee tilanteita, joissa vielä joitain vuosia sitten olisin kääntynyt kantapäilläni lähtien pois tilanteesta armottoman syyllisyyden ja häpeän vallassa itseäni sadatellen.

Enää ei tarvitse kääntyä. Uskon selviäväni jokaisesta tilanteesta, minkä elämä eteeni tuo. Sikäli kun minun on tarkoitus niistä selvitä.

Uusi vuosi toi tullessaan mielenkiintoisia haasteita. Uusia tilanteita, ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Kiirusta riittää omiin tarpeisiin. Töitä ei edelleenkään ole liikaa, vaikka vaimokultani jo viime viikonlopulle suositteli töiden tekemistä pelkästään arkipäivisin, viime viikonloppu kun meni enemmän vähemmän töiden merkeissä.

Luentokeikkoja tipahtelee tasaisen varmaan tahtiin. Tänään viimeksi ajelin kuuden tunnin keikan eräällä opistolla. Lisäksi lisätienestejä tuo tietotekniikkahommat, joita sivutoiminimellä harrastelen. Lisäksi kun lasketaan se, että viime syksylle alkanut Atk-kurssi Asukastuvallamme, veti uudelle tämän kevään kurssille osallistujia siinä määrin, että osallistujat piti jakaa neljään eri ryhmään, joten sosiaalista kanssakäymistä kuntamme senioriväestön kanssa riittää. Mikä on minusta todella mukavaa. Nämä ihmiset ovat aivan ihania. Enemmän taidamme keskittyä rupatteluun, kuin tietotekniikan salojen opettelemiseen, mutta lienekö sillä niin väliä. Pääasia että porukka viihtyy.

Huomenna edessä on taas yksi tilanne, johon en olisi vielä muutamia vuosia sitten kyennyt. Nyt voi nauraa: Olen kohta nelikymppinen, mutta huomen aamulle astelemassa elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Tilanne johon minua ei olisi saanut aikaisemmin edes väkisin menemään, erinäisten pelkotilojeni vuoksi. Huomen aamulla sen sijaan lähden matkaan jännittyneenä kuin pieni lapsi, ensikertaa matkatessaan. Mietin tuossa sitä, että tuolla päihdetaustallani on ollut se siunaus, että sitä seuranneet paniikit, ahdistukset sekä erinäiset pelkotilat estivät minua tekemästä sinällään normaaleita asioita. Asioita, joita saan tänään kohdata uteliaana kuin pieni lapsi.

Ajattelin haastaa itseni lisäksi sellaisiin seikkailuihin, kuten metroon sekä ratikkaan, joissa en ole aikaisemmin matkustanut. Luvassa siis jälleen allekirjoittaneelle seikkailu, josta tavalliset tallaajat työmatkoillaan ovat autuaan tietämättömiä. Matkustelevat vain. :)

Elämä soljuu raittiuden siivittämänä tasaisesti päivän kerrallaan eteenpäin. Mikäs tässä meloessa. :)

Rauhallista Joulua!

 

 

Rauhallista. Raitista. Siunattua Joulua ja Onnellista Uutta vuotta 2013!

Tänään olen vapaa, elämään.

Raittius on kaikki mitä minulla on. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään.

Siinäpä hyvin pitkälti se, mitä olen viime päivinä pohdiskellut. Omalla kohdallani olen tänään siinä onnellisessa asemassa, suhteessa riippuvuuksiini, ettei minulla ole minkäänlaista epäselvyyttä siitä olenko yksin voimaton riippuvuuksieni suhteen, tänään. Elämää kohtaa olen jälleen saanut kokea totaalista voimattomuutta monin erilaisin tavoin ja sillä olen tässä hetkessä todella kiitollisin mielin, saadessani luovuttaa, taistelutta. Enää en jaksaisi taistella yhtään. Onneksi minun ei tarvitse.

Moni varmasti miettii mielessään: "Luovuttaminen, periksi anto." Mitä elämästä sitten tulee, jos annan periksi kaikelle, kaikille, kaikessa? Samaa mietin minäkin vielä joitain vuosia sitten, kunnes suunnattomien pelkojeni ohjaamana, tulin pakotetuksi ensin luovuttamaan niiden suhteen ja lopuksi kokonaan. Kukaan ei silti kävele minun asettamieni rajojen yli, saati minun. En ole kynnysmatto, päinvastoin. Ollen porraskaide, johon moni haparoiva kulkija voi tukeutua yrittäessään pysytellä pystössä. Ihan samalla tavoin, kuin minä olen loputtoman monet kerran saanut olla siinä onnellisessa tilanteessa, että kompuroidessani, horjahdellen, olen saanut tarrautuen turvata johonkuhun, joka on pitänyt minut tuossa hetkessä tolpillani. Olen loputtoman monet kerrat kaatunut. Ylpeyteeni. Tunnelukkoon, joka on estänyt tarttumasta käteen, jota on tarjottu, etten kaatuisi ja satuttaisi itseäni. En ole tarttunut, vaan kiroten hampaat irvessä pyristellyt ajatellen: "Elämässä ei saa olla heikko. Ei saa ainakaan näyttää heikkouttaan, saati pyytää apua. Vaikka mikä olisi, tai mitä tulisi, on kestettävä pystyssäpäin, yksin." Onneksi olen satuttanut itseäni siinä määrin, että olen tullut tietoiseksi siitä, että saa olla heikko. Antaa periksi. Kohdata oma rikkinäisyytensä. Osoittaa olevansa haavoitettu. Rikottu. Särjetty. Palasina.
Kohdattuani heikkouteni, myöntäen olevani esimerkiksi totaalisen voimaton eri riippuvuuksieni suhteen, olen kasvanut huomaamaan, etten ole heikkouksieni kanssa yksin, eikä minun tarvitse jaksaa yksin. Selviämme yhdessä. Olen saanut tutustua todella ihaniin ihmisiin taipaleellani raittiiseen päivään. Pelaamattomaan elämäntapaan. Elämään, josta voi nauttia ja jota ei tarvitse koko ajan paeten pelätä.

Oikeastaan suurin siunaus tässä kuluneen kohta seitsemän vuoden aikana ovat olleet kaikki ne polulleni hetkellisestikin harhautuneet ihmiset. Kyynel vierähtää silmäkulmaani, kun mietin aikaa taaksepäin, aikaan jolloin olin totaalisen eristäytynyt kaikesta, kaikista. Elin ajatellen ettei kukaan ole tällainen. Ei kukaan ymmärtäisi, saati osaisi auttaa. Yllätyin, kuinka moni meistä on kokenut ajatelleensa juuri samoin. Tässä on ehkä se suurin motiivi tänä päivänä sille, että haluan avoimesti puhua ja kirjoittaa näistä riippuvuuksiin liittyvistä asioista, tuoden ihmisten tietouteen edes hitusen sitä, ettei ole yhtään häpeällistä myöntää olevansa täysin lyöty. Totaalisen aseeton omaan elämäntilanteeseensa nähden. On sen sijaan rohkeaa sanoa ääneen tarvitsevansa apua. Haluta oppia luottamaan sekä turvautumaan toisiin ihmisiin. Tänään minä luotan jo useampiin ihmisiin, ollen todella kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse pelätä tulleni petetyksi.

Pyrin toimimaan tänään sillä periaatteella, että tutkailen itseäni. Pohdin elämääni, ajatuksiani ja kirjoitan tai puhun niitä ulos, luottaen siihen, että se mitä kirjoitan tahi puhun, tulee palvelemaan juuri sitä tarkoitusta ja ihmistä, kuka teksini lukee tai puheeni kuulee. Juuri se yksi tärkeä sana tai pari, jotka saavat ihmisen murtamaan suojamuuriaan sen verran, että hyvää tekevä rakkaus pääsee sisään, aloittaen korjaamaan yhden palasen kerrallaan, luoden uutta, eheämpää kokonaisuutta. Kokonaisuutta, josta ennenpitkää rakentuu rakastava ja välittävä ihminen, joka taas omalta osaltaan voi olla rakkauden kanavana, aivan kuten niin moni ennen minuakin on jo ollut.

Annetaan siis rakkauden korjata. Välittämisen eheyttää. Uskon siirtää vuoria ja luodaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta niille pienille ihmisen aluille, jotka vielä joku päivä tätä maailmaa aikuisen silmin katselevat. Pidetään siis toisistamme huolta!

Elämänmakuinen elämä

Ensiksi täytyy todeta hieman surullisena se, että enpä ihan heti olisi uskonut kuinka kiinnostava aihe sekakäyttö tällä hetkellä onkaan. Toisaalta tiedostan asian laajuuden, mutta ehkä siltikin yllätyin siitä, kuinka moni ihminen asian kanssa on tekemisissä tänään.

Huomasin Helsingin Sanomissa jutun, joka käsitteli Subutex ongelmaa Oulun alueella. Kommentoin juttua, koska siinä haastatellut ihmiset kertoivat elämästään, joka oli juuri samankaltaista kuin oma elämäni oli vielä seitsemän vuotta sitten. Muutaman päivän aikana täällä blogissani on vieraillut liki 7000 ihmistä, joten siitä voinee päätellä, kuinka laaja ongelma tällä hetkellä maassamme on. Kun mietitään sitä, että ihmiset jotka tuon jutun ovat lukeneet ja sen kautta tänne blogiini ovat tulleet,  kuvastavat vain murto-osaa ihmisistä jotka näiden ongelmien keskellä tälläkin hetkellä elävät, niin voi vain ihmetellen taas todeta sen ettei taida päättäjillä olla hajuakaan siitä millaisesta ongelmasta on kysymys, kun näitä päihdekuntoutuspalveluita ovat vain entisestään vähentämässä. No minä taas en voi tehdä kuin oman osuuteni asioissa, tuoden mahdollisuuksieni mukaan ihmisten tietoisuuteen sen, että näistä ongelmista voi selvitä takaisin elämään, vaikka kuinka toivottomalta kaikki vaikuttaisikin. Tietysti vaatii voimia vaatia tarvitsemaansa apua ja sen lisäksi täytyy olla valmis vastaanottamaan tuota apua, vaikka se tarkoittaisi toiselle puolelle maata kuntoutuksen ajaksi siirtymistä.

Tiedän kokemuksesta sen, että ongelmien keskellä elävät ihmiset kokevat kaiken toivottomuuden lisäksi armotonta pelkoa tuota apua kohtaan. Muistan selvästi sen, kuinka itselläni oli jos jonkinlaisia kauhukuvia noita paikkoja kohtaan, mutta sen vuoksi tänäänkin pyrin asioista avoimesti kertomaan, jotta ihmiset saisivat tietoon sen, ettei noita paikkoja tarvitse pelätä, vaan päinvastoin niihin voi rohkeasti mennä apua hakemaan sellaisen mahdollisuuden ilmaantuessa.

Kaikki eivät selviä, sen valitettavan karujen kokemusten kautta olen oppinut. Siitä huolimatta tahi juuri sen vuoksi, pyrin mahdollisuuksieni mukaan kertomaan ihmisille näistä asioista, jotta edes se yksi ihminen saisi saman mahdollisuuden, kuin minä olen elämässä saanut. Toisen mahdollisuuden.

Työtähän se vaatii, nousta tuolta päihdehelvetistä. Onneksi tuota työtä ei tarvitse tehdä yksin. Ainoa mitä vaaditaan, on halu parempaan, halu pois tuolta helvetistä. Sen jälkeen asiat kyllä järjestyvät yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä allekirjoittaneen elämä soljuu eteenpäin tasaiseen tahtiinsa. Asiat tipahtelevat kohdilleen yksi kerrallaan. Työhommat etenevät juuri siinä aikataulussa kuin niiden omalla kohdallani on tarkoitus edetä. Näyttäisi "uhkaavasti" siltä, että alkuvuodesta saan tehdä hartiavoimin töitä, mutta juuri siitä olen jo pidempään haaveillutkin, joten en valita.

Tänään odotan mielenkiinnolla huomista sekä tulevaa perjantaita. Ensiksi huomenna minulla on haastattelu, jossa käyn kertomassa itsestäni sekä suunnitelmistani kuntamme asukastuvan hallitukselle, tarkoituksena hakea kyseisen hallituksen puheenjohtajaksi. No taitaa olla väärin sanoa, että pyrkisin kyseiseen pestiin, lähinnä asia kun on niin, että minua ollaan siihen hommaan viime aikoina kosiskeltu. Niin tai näin, sikäli jos tuohon paikkaan minut valitaan, aion tapani mukaan panostaa kaiken osaamiseni asioissa, jotta tuo sinällään äärettömän tärkeä asia saataisiin kunnassamme oikealle tolalle.
Tulevana perjantaina ratkeaa yhdeltä osalta se, julkaistaanko minun vaiherikas tarinani kirjana. Osallistuin erääseen kirjoituskilpailuun, jonka "pääpalkintona" oli sopimus kirjan julkaisemisesta. No luotan siihen, että kävi asiassa miten tahansa, tarinani julkaistaan kirjana silloin kun sen aika on. Minulla sinällään ei tuonkaan asian kanssa mitään kiirettä tässä hetkessä ole, minulla kun kuitenkin on 90 prosenttisen valmis käsikirjoitus jo olemassa, joten en tarvitse enää kuin tahon, joka tuon kirjan haluaa julkaistavakseen ottaa. :)

Asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin. Siihen uskoen ja luottaen tänäänkin olen tämän raittiin päivän omalta osuudeltani kohta paketoinut, joten lopputulokseen ei voine olla kuin tyytyväinen. Elämänmakuista elämää, sitäpä sitä.

Ajatusten kasailua

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on vain itselleni selvitellä päässäni edestakas sinkoilevia ajatuksia sekä eri tunnetiloja. Siis koittakaa kestää. :)

Ensiksi todettakoon se, että olipa päivän tunnelma tai oma olotilani mikä tahansa, ensimmäinen asia joka nousee mieleeni, on kiitollisuus raittiudesta. Ilman raittiutta, minulla ei olisi yhtikäs mitään. Sinällään kun elämä on elämää, kuului siihen päihteet tahi ei, niin tässä kirjoittelussani tuskin on kovinkaan paljon mitään sen erikoisempaa. Olen vain matkanvarrella huomannut itselleni tämän kirjoittamisen toimivan parhaimpana ajatusteni selkiyttäjänä, joten sen vuoksi tätä tässä nyt kirjoitan.

Hmm..mistähän sitä aloittaisi?

No jos vaikka siitä, että olen viime aikoina pohtinut paljolti sellaista asiaa, kuin läheisriippuvuus. Itselläni tuo asia juontaa lapsuuteeni, aikaan jota enempi ja vähempi hallitsi isäni alkoholismi ja siitä johtunut epävakaa tunne-ilmapiiri. Kasvoin aistimaan ihmisten tunteita. Ennakoimaan tilanteita. Siloittelemaan asioita parhaani mukaan, välttääkseni riitatilanteita. Kasvoin siis kuvittelemaan hallitsevani elämää ja ihmisiä.
Tällä hetkellä tuo läheisriippuvainen käyttäytyminen esiintyy lähinnä siinä harhassa, että voisin auttaa ihmisiä löytämään raittiuden, pelaamattomuuden tai ylipäänsä selviämään takaisin riippuvuushelvetistä joka tuhoaa kaiken ympäriltään.

Tiedostan järjelläni sen, etten minä ketään pelasta, mutta samaistumiseni joitain tiettyjä ihmisiä kohtaan ovat niin voimakkaita, että sen vuoksi erehdyn tekemään asioita väärällä tavalla, vain huomatakseni väsyttäväni itseni siinä samalla.

Minun tulisi muistaa sellainen perusasia, että ihmisen itsensä on ensin haluttava raitista päivää ja vasta sen jälkeen voin oman kokemukseni avulla olla tukemassa häntä kohti tuota. Silti en tuossakaan tilanteessa voi elää toisen puolesta elämää tai alkaa tekemään asioita siten, että oma elämäni siinä sivussa kärsii. Taas paljon miettineenä voin todeta ymmärtäväni tässä hetkessä sen, että pysytellessäni oman kokemukseni jakamisessa, en harhaudu väärälle polulle, alkaen yrittämään mahdottomia.

No tällä hetkellä istuskelen taas vaihteeksi junassa, matkalla Helsinkiin. Alunperin tarkoitus oli, että viivyn matkalla kaikkiaan 3 vuorokautta, mutta kotona vallitsevat olosuhteet, tarkemmin sanottuna vaimoni ääretön väsymys toi tunteen, että minua tarvitaan enemmän kotona. Sen vuoksi tein hieman muutoksia suunnitelmiini.
Käyn tälle iltaa pitämässä kokemusasiantuntija luentoa Hyvinkäällä. Huomenna päivällä hyppään junaan ja matkalle kotiin. Jotenkin tämä päivä on jälleen antanut minulle mahdollisuuden istahtaa pohtimaan elämääni. Tässä hetkessä minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Ainoita asioita, johon minun tulee kiinnittää huomiota, on se etten kuvittele maailman pyörivän ainoastaan silloin, kun minä olen sitä pyörittämässä. Välillä vain tuppaa unohtuun se perustavaa laaatua oleva asia, jonka kuitenkin pitäisi olla kirkkaimpana mielessä, eli raittiuteni perusta, nöyryys. Jotenkin ajauden tilaan, jossa ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaista signaalia, että olen äärettömän tärkeä tekijä heidän elämässään ja sen myötä, edelleenkään kun en osaa sanoa vielä tarpeeksi usein EI, eksyn tilanteeseen, jossa alan väsyttää itseäni ihan turhaan. Nyt tässä junassa istuessani olen saanut pohtia taas elämää ja tullut siihen tulokseen, että mikäli haluan elämän jatkuvan omalla ja perheeni kohdalla yhtä hyvin, kuin mitä se kuluneet vuodet on jatkunut, minun on opittava pitämään huolta myös itsestäni sekä omasta jaksamisestani. Vaikka kunnioitan äärettömän paljon vertaisryhmämme ohjelmaa ja siellä puhutaan itsensä unohtamisen kautta löytämisestä, niin tuskin minun tarvitsee näin totaalisesti itseäni unohduksiin päästää. :)

No elämä jatkuu. Tässä hetkessä tiedostan sen, että päästessäni Hyvinkäälle, olen valmis jakamaan omaa kokemustani asioissa, joista jos jostakin, minulla on kokemuksia, joita jakaa. Illalle päästessäni hotellille, lupaan tässä hetkessä itselleni sen, että lepään tämän illan sekä ensi yön kunnolla. Taas huomisen koittaessa olen jälleen hitusen verran paremmassa kuosissa jaksaakseni kotona odottavaa sirkusta ja sen pyörittämistä.

Kiitollisena mietin tuossa sitä, että asiat järjestyvät kuin ihmeen kautta. Nyttemmin olen saanut jo useista eri tahoista yhteydenottoja noihin kokemusluentoihin liittyen ja lisäksi päätin pistää pystöön myös sivutoiminimen, alkaen tehdä erilaisia tietotekniikkaan liittyviä juttuja sen alla, joten josko tässä ensi kevääseen mennessä olisin siinä onnellisessa asemassa, että vihdoinkin voisin rehellisesti, käsi sydämellä todeta elättäväni perheeni. Totaalisesta vastuuttomuudesta, vastuulliseksi ihmiseksi. On kait tuossa sinällään jo asia, josta saan olla tänään kiitollinen.

Kirjoittaminen helpottaa kummasti selkeyttämään omia ajatuksiaan. Anteeksi taas jälleen kerran tämän kirjoitukseni venähtäminen näin pitkäksi, toivottavasti jaksoitte lukea. Rauhaisaa viikonloppua rakkaat rinnallakulkijat. Pitäkäämme lähimmäisistämme huolta.

Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

Tänään sain jälleen konkreettisesti kokea sen, ettei alkoholismisairaudesta toipumisessa ole mitään tekemistä sen kanssa, kuin paljon ihmisellä on tietoutta kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani olen surullisen monta kertaa saanut todeta sen, että sairaus etenee vääjäämättömästi kohti loppua, ennen aikaista kuolemaa, mikäli ongelmainen ei tule tilanteeseen, jossa on tavalla tahi toisella pakotettu käsittelemään mennyttä elämäänsä samalla tutustuen itseensä niin perusteellisesti, että tulee huomanneeksi sen tosiasian, että juomisella ei asioita ratkaista. Ongelmat eivät poistu pirtulla. Ahdistus ei hälvene, vaan päinvastoin pahenee. Paniikin tunteet voimistuvat. Pelot saavat suhteettomat mittasuhteet. Kaikki elämässä tärkeä menettää merkityksensä, kunnes ihminen ei enää jaksa.

Omalla kohdallani olen onnellinen siitä, että vaikkakin jouduin käymään karun tien tähän päivään, tuo karuus opetti minulle itseni tuntemusta siinä, etten enää halua valehdella itselleni. Kun rehellisesti mietin itseäni, en voi kuin todeta sen, etten osaa käyttää päihteitä kohtuudella. En osaa käyttää mitään riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä lääkärin määräämällä tavalla. Pelaamalla esimerkiksi 50 centtiä veikkaukseen, tulen aloittaneeksi kierteen, jonka katkaisemiseen minulla ei itselläni ole tänään voimavaroja. Rehellisyys  itselle ja samalla rehellisyys kanssakulkijoille pitää minut tänään erossa entisestä itseni tuhoavasta riippuvuuskäyttäytymisestä. Toisin sanoen, rehellisyys pitää minut elossa päivän kerrallaan.

Se miksi tätä tässä tällä hetkellä kirjoitan, johtuu siitä, että koen tarvetta purkaa omaa sisintäni. Minussa on tässä hetkessä kaiken kiitollisuuden alla surua näitä tuhoavia sairauksia kohtaan. Niitä ihmisiä, joiden elämässä nämä riippuvuudet aiheuttavat tänään, tässä hetkessä käsittämättömän paljon suunnatonta tuskaa. Tuskaa ja kärsimystä aiheutuu myös näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten läheisille. Uskon ettei täällä kotimaassamme ole kovinkaan montaa ihmistä, joiden elämässä ei olisi vähintään kaverin kaveria, jonka tietää näiden ongelmien kanssa painivan. Siksi tuntuu surulliselta se, että näistä asioista ei edelleenkään puhuta ääneen, vaan näistä asioista vaietaan. Häpeä ja syyllisyys vain kasvaa kasvamistaan, joka taas aiheuttaa vain lisää tuskaa, jota pitäisi päästä pakoon. Minä en halua tänään paeta. En halua vaieta. Haluan sen sijaan omalta osaltani kertoa ääneen näistä ihmisistä, näistä ongelmista ja niiden vaikutuksista jokapäiväiseen elämäämme.

Olen saanut elää kohta seitsemän vuotta raittiina. Tänään ymmärrän sen, ettei se tee minusta yhtään sen kummempaa ihmistä, kuin hänestä jonka tänään vielä täytyy pakon edessä juoda tai vetää mitä tahansa turruttaakseen tuskansa. Minulla vain on työkalut joita käyttää, mikäli olo käy tuskaiseksi.

Minä huudan tuskaani. Kirjoitan sen ylös. Puhun puhumasta päästyäni. Oksennan vaikka tarvittaessa. Olen valmis mihin tahansa, ettei minun enää tarvitse turruttaa itseäni aineilla.

Olen tässä raittiina aikana saatellut hautaan isäni. Parhaan ystävän. Molemmat heistä menetin aivan liian aikaisin juuri tuhoavalle päihteelle. Sairaudelle nimeltä alkoholismi.

Enää en haluasi saattaa ketään hautaan liian aikaisin, ainakaan tämän riippuvuussairauden vuoksi. Surullinen olen siitä, ettei tuo asian ole minun halustani kiinni. Oma haluni takaa vain sen, että itse pysyn erossa noista riippuvuuksista. Olen voimaton omaan sairauteeni. Olen voimaton toisen ihmisen sairauteen. Yksin en ole mitään.

Sain tälle aamupäivää puhelun hyvältä ystävältäni. Ihmiseltä johon sain kunnian tutustua tämän vuoden alussa. Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa todella pitkän matkan ystävyyteen, jossa puhutaan asioista oikeilla nimillä. Silti tämä minulle tärkeä ystävä soitti, kertoen alkaneensa juomaan. Ensimmäinen tunteeni oli viha. Viha tuota sairautta kohtaan. Vihaa omaan voimattomuuteensa nähden. Lopulta ymmärsin taas yhdessä tilanteessa käyväni läpi sitä vihaa, jota edelleen tunnen isäni poismenon johdosta edelleen. Sopivan ärsykkeen tullen se valtaa minut. Onneksi ymmärrän tänään sen, että se on vain tunne, joka haluaa päästä minusta ulos.

En ole koko raittuteni aikana käynyt yhtään kertaa paikallisessa edes kaffella. Tänään kävin. Jututtamassa kyseistä ystävääni. Vain todetakseni sen, että juttelut jäivät lyhykäisiksi. Kaverilla ole vauhti päällä. No vauhti kiihtyy, kunnes se pysähtyy seinään, josta ei pääse yli, ei ali, eikä sivulta kiertämään. Mikäli tuosta seinästä menee läpi, toiselta puolen ei enää ole paluuta. No kuten todettua, olen voimaton.

Sen kuitenkin tiedän, että sikäli kun tämä ystäväiseni löytää oman pohjansa, olen taas valmiina antamaan oman kokemukseni hänen käyttöönsä 110%:sti. Se mihin se riittää, ei ole minun käsissäni. En voi raitistaa ketään. Ainoa mitä voin tehdä, on ojentaa käteni ja todeta: Tartu käteeni. Kuljetaan rintarinnan tätä elämänpolkua. Niin kauan kuin kuljemme rinnakkain, ei meille kummallekkaan voi käydä huonosti. Pysykäämme siis tällä tiellä, yhdessä, toisiamme tukien.

Yrittänyttä ei laiteta

Elämä on ihmeellistä, ei voi muuta sanoa.

Kävin tänään neuvottelemassa starttirahasta ja kuinka ollakkaan, siellä näytettiin vihreää valoa liikeidealleni. Toisin sanoen, allekirjoittanut aloittaa ensikuun alussa yksityisyrittäjänä.

Olen tässä pohdiskellut sitä, kuinka monen mutkan kautta elämä kuljetteleen, ennen kuin löytyy taas yksi pala elämänpalapelissä paikoilleen. Nyt mietittynä, tuntuu hassulle, että minun tuli käydä kuusi vuotta koulua, löytääkseni alalle, joka todellisuudessa kuitenkin on lähinnä sydäntäni.

Tarkoitus on nyt käynnistellä toimintaa tuon starttirahan turvin, mutta sinällään aika valoisalta näyttää. Jokainen taho, jonka kanssa asiasta olen tässä muutaman viimepäivän aikana puhunut, on innostunut tilaamaan minut luennoimaan, joten jos tällä tavalla etenee, ei töistä ole jonkun kuukauden päästä puutetta.

Eipä silti, tiedostan kyllä sen, ettei tästä mitään lomailua tästä hommasta tule, mutta jotenkin kun koen asian tärkeänä itselleni, niin saan samalla voimavaroja itselleni, kun käyn itselle tärkeistä asioista puhumassa. Vielä kun muistaa, ettei haali itselleen kerralla liian suuria, niin uskoisin kaiken järjestyvän kyllä.

Läheiseni ovat olleet ihania. Äitini huolehti, etten polta itseäni loppuun. Vaimoni tietysti on onnensa kukkuloilla, kun asia järjestyi. Oikeastaan kaikki ovat ottaneet asian hyvin, joskin samalla varoittelevat yrittäjän arjen olevan raskasta. Kyllähän minä sen omasta kokemuksesta tiedän. Voi pojat, että se yrittäjyyden vähemmän ruusuinen puoli on porautuneena selkäytimeeni, joten aivan hetkessä täällä ei pilvilinnoja rakennella, älkää pelätkö.

No lopuksi todettakoon vielä, että kunnallisvaaliehdokkuuteen liittyvät asiat, Pelirajat'on -ryhmä, asukastupa, raittiuden ylläpitäminen sekä perhe pitää huolen siitä, ettei aika tule pitkäksi, mutta toisaalta tiedostan tänään myös sen, ettei minusta ole kaikkeen, joten tällä hetkellä onkin työnalla kartoittaa mitkä asiat otan hoitaakseni, kaikkeen kun ei yksinkertaisesti aika riitä.

Perhe, raittius, pelaamattomuus, hengellisyys, ystävät. Siinä muutamia oman elämäni tukipilaria. Muut asiat tulevat sitten sen mukaan kuin aika antaa myöten. Tässä hetkessä luottavaisena purjehdin kohti ulappaa, uskoen että tuulet vihdoin ovat kohdallani hieman jo myötäiset..

Vapautuminen elämään

Taas on vierähtänyt kolme viikkoa viimeisestä päivityksestäni. Jälleen majailen Helsingissä, Pelirajat'on koulutuksen toisella lähijaksolla. Olo on väsynyt, mutta onnellinen.

Olen kiitollinen todella paljosta. Viimeisten viikkojen aikana on taas ehtinyt tapahtua paljon. Edellisen kerran tänne kirjoittaessani pohdin sitä, kuinka pelot ovat rajoittaneet elämääni hyvin pitkään. Tänään voin kiitollisena todeta noiden aikaisempien pelkojen jääneen kokonaan taakse.

Vielä pari vuotta sitten, en olisi voinut kuvitellakkaan meneväni esimerkiksi luokan eteen koulussa puhumaan edes muutamalle ihmiselle. Nyttemmin olen tehnyt sitä enemmän kuin säännöllisesti. Lisäksi olen aloittanut tuon Pelirajat'on koulutuksen kautta saadun opin avittamana kyseisen vertaisryhmän. Olen ollut pitämässä ATK-koulutusta asukastuvallamme. Olen ilmoittautunut kunnallisvaaliehdokkaaksi. Lisäksi olen käynyt jo useita kertoja pitämässä näitä kokemusasiantuntija luentoja, joista viimeisimmässä kuulijoina oli reilut 30 sairaanhoitaja opiskelijaa. Tuon tilaisuuden jälkeen juttelin kyseisten opiskelijoiden sekä heidän opettajansa kanssa ja sieltä tulleen suoran palautteen motivoimana, olen ajatellut tässä loppusyksyn aikana laatia tarvittavat paperit sekä laskelmat, aloittaakseni vuoden vaihteessa yksityisyrittäjänä, tarjoten noita luentoja erilaisille oppilaitoksille sekä muille tahoille, joiden ihmiset ovat tekemisissä riippuvuussairauksista kärsivien ihmisten kanssa.

Lisäksi kehittelin tuota ideaa jo siten, että mikäli saan hankittua tarpeeksi kiinnostuneita tahoja, voisin alkaa kiertää pitämässä luentoja vaimoni kanssa yhdessä, jolloin samassa paketissa olisi tarjolla sekä omakohtainen kokemus ongelmaisen silmin tarkasteltuna, että läheisen näkökulmasta nähtynä. Se miten tämän asian kanssa käynee, jää nähtäväksi, mutta tällä hetkellä suhtaudun asiaan positiivisen myönteisesti. Luottaen siihen, että asiat, joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä.

Lopuksi totean tähän vielä sen, että oikeastaan ainoa hieman negatiivinen asia tällä hetkellä elämässäni on se, että innostuessani yhtäaikaa monesta erilaisesta, mielenkiinoisesta asiasta, tulen huomanneeksi sen, että vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken. No onneksi olen oppinut tarkastelemaan tekemisiäni siten, että kun havainnoin jonkin asian vaativan korjausta, olen valmis tuon korjauksen tekemään ilman sen suurempia murehtimatta. Elämä ei tarvitse minua. Minä tarvitsen elämää.

Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne rakkaat kanssamatkaajat. Olkoot tuulet myötäisiä elämänne merellä.

Peloista vapautuminen: Vol II

Kirjoittelin heinäkuussa 2010 Peloista vapautuminen: Vol I siitä, kuinka tuossa hetkessä koin vapautuneeni osasta suunnattomia pelkoja, joita minulla elämääni on liittynyt. Tällä hetkellä istun junassa, matkalla Helsinkiin. Vielä joitain vuosia sitten, en olisi uskaltanut edes kuvitella matkustavani mihinkään, saati junalla.

Edellisestä junamatkastani on tullut kuluneeksi 16 vuotta. Tuolloin kärsin armottomasta paniikkihäiriöstä, joka pilasi tuonkin matkan, pakottaen minut ahdistukseni vallassa poistumaan junasta kesken matkan.

Tuohon tilanteeseen liittyen, jännitin tätä matkaa melkolailla. Silti olen onnekseni tähän hetkeen saanut elämässäni niin paljon positiivisia, korvaavia kokemuksia, etten sentään jännitykseni antanut kasvaa peloksi, joka olisi minua estänyt astumasta koko junaan. Nyt istun ihmeellinen rauha sisälläni, junan jyskytellessä tasaiseen tahtiinsa kohti määränpäätäni. Olo on sanoinkuvaamattoman rauhallinen sekä äärettömän kiitollinen.

Nämä muutamat päivät ovat olleet ihmeellisiä. Tulimme eilen vaimoni kanssa vuorokauden mittaiselta matkalta, jonka aikana saimme kunnian vierailla Tommy Hellstenin kotona, kutsuvieraana katselemassa hänen ja Joel Hallikaisen Hetki ihmiselle -teemaillan kantaesitystä. Voitte kuvitella miltä pienestä ihmisestä tuossa hetkessä tuntui. Varsinkin kun olen kasvanut ajattelemaan, ettei minua koskaan mihinkään pyydetä, saati haluta vieraaksi. No ajat muuttuvat. Jotenkin ihmeelliseltä tuolla istuessani tuntui, kun kuuntelin Joel Hallikaisen uutukaisia lauluja, välillä rauhoittuen kuuntelemaan Tommyn pohdintoja elämästä. Hieman yllättävää oli se, että kesken esityksen Tommy mainitsi minun nimeni, sanoen meillä muodostuneen sellaisen "yhteistyön", jossa hän kirjoittaa Twitterissä jonkin ajatuksensa, joka suoraan ilmestyy Ihminen tavattavissa Facebook yhteisön sivulle ja minä puran tuota Tommyn ajatusta hieman laajemmin. Olin enemmän kuin otettu tilanteesta, onhan Tommy ollut jo pidemmän aikaa oma esikuvani ihmisenä, jolla on taipumus pohtia elämää syvällisesti. Itse asiassa häneltä olen saanut äärettömän paljon omaan elämääni työkaluja tutkailla itseäni syvemmin. Ihmeellinen, mykistävä kokemus tuo teemailta kaikkineen, ilman tuota minun mainitsemistanikin olisikin jo ollut.

Parasta tuollaisessa palautteessa kuitenkin on se, ettei se nouse minulla millään tapaa hattuun. Olen oppinut tähän hetkeen elämääni sen, että pyrin parhaani mukaan toimimaan "kanavana" Hyvän vaikutukselle ihmisten elämässä ja sieltä Hyvän alkulähteestä ne minunkin, omaan kokemukseeni pitkälti perustuvat kirjoittelut tuolla Ihminen tavattavissa -yhteissössä alkunsa saanevat.

Lämpimästi voin suositella kaikkia, joita Hellsten&Hallikainen kiinnostaa, menemään tuollaiseen teemailtaan mukaan. Siellä voi tapahtua ihmeellisiä asioita, joita purkamalla jonkun luotettavan ihmisen kanssa, saattaa avautua monta sisäistä solmukohtaa, kuin itsestään.

 

Hetki ihmiselle -teemailta

Kiitokset Tommy ja Joel. Teitte minun ja vaimoni illasta ikimuistoisen. Kerran elämässä -kokemus kaikkineen.

Lopuksi kun vielä totean sen, että matkatessamme tuonne tilaisuuteen, sain puhelinsoiton, jossa minut kutsuttiin työhaastatteluun Vantaalle. Kuinka ollakkaan seisoin torstai -aamuna Vantaalla odotellen työhaastattelun alkua, katsellen kauppakeskus Jumbon komeaa olemusta, hämyisessä aamussa, autojen vilahtelevan Kehäkolmosta pitkin jatkuvana janana. Mietin tuossa hetkessä sitä, etten vielä vuosia sitten olisi osannut kuvitella seisovani tuolla Vantaalla odotellen työhaastattelua. Olo oli todella nöyrä, kiitollinen. Mielessäni kaikui sanat: "Pieni ihminen suuressa maailmassa."

Luvassa seikkailua pääkaupunkiseudulla

Nyt elellään mielenkiintoisia aikoja. Olen lähdössä matkalle, jossa tarkoituksena on käydä ensin tutustumassa erään arvostamani kirjailijan sekä erään loistavan muusikon yhteiseen ennakkonäytökseen, johon kuin ihmeen myötä sain kutsun. Sen jälkeen viikonloppu menee Helsingissä kahden päivän Pelirajat'on koulutuksessa.

Tuo reissu nostaa pitkästä aikaa minulle jonkinlaisia jännityksen tunteita pintaa. Lähinnä siitä syystä, että tuo esiintymistilaisuus on itselleni monella tapaa jännittävä kokemus ja toisaalta, niin huvittavaa kuin se onkin, minua jännittää suunnattomasti, matkustaa junalla Helsinkiin. Se miksi junamatka jännittää kovasti, johtuu niinkin tuoreesta syystä, että viimeksi matkustaessani junalla, about 15 vuotta sitten, jouduin jättämään matkanteon kesken, silloin valtoimenaan riehuneen paniikkihäiriön johdosta.

Uskon että kaikki menee hyvin. Jotenkin vain tuntuu taas siltä, että alan ennakoida tilanteita liiaksi ja sen vuoksi alan hermoilla, vaikkei siihen varsinaisesti mitään syytä olisikaan. Asioilla on taipumus järjestyä.

Lopuksi kun tässä vielä totean, että minua pyydettiin tänään mukaan kunnallisvaaliehdokkaaksi, niin tässä on seuraaville päiville kokolailla paljon pohdittavaa. Tuo ehdokkaaksi pyyntö oli saanut kuulemma alkunsa siitä, kun keväälle olin mukana hoitamassa päivätoiminnan järjestelyjä ja siellä yhteydessä olin kuulemma antanut sellaisen vaikutelman, että minulla kannattaisi vaaleihin asettua ehdolle. Kaikkea sitä. :)

Näillä pohdinnoin, oikein mukavaa syksyn odottelua itsekullekkin. Voikaas hyvin.

Suuria pohdintoja, pienen ihmisen

Tässä hetkessä opettelen luottamaan elämässä jälleen siihen, että asiat järjestyvät kun niiden aika on. Jotenkin mietin tässä sitä, kuinka minun ei tarvitsisi huolehtia yhtään siitä, jos nyt en aivan tälle viikolle alan töitä saisikaan. Olen kuitenkin kuluneen kuusi vuotta istunut kiltisti koulunpenkillä, joten haitannekko vaikka hieman pidän vapaatakin. Taloudellisesti se on tässä hetkessä siinä mielessä mahdollista, kun on tottunut opintorahan suuruisella tulolla elämään jo pidemmän aikaa, niin siihen nähden työmarkkinatuki tuntuu jo isolta rahalta.

Toisaalta vaikuttaa siltä, ettei minulta tässä hetkessä koko tulevan syksyn ajalta puutu tekemistä. Olen mukana Irti huumeista ry:n toiminnassa ja sitä kautta kuulosti poikivan tekemistä kokolailla paljon. Lisäksi suostuin Pelirajat'on vertaisryhmäohjaaja koulutukseen, joten siinä on seuraava käsillä oleva prokkis odottamassa. Lisäksi kun on pari kappaletta noita omia projekteja valmiina sekä tällä hetkellä mietinnän alla haenko ensi maaliskuulla alkavaan kouluun, joka olisi kestoltaan jälleen neljän vuoden mittainen, joten ei taida olla tekemisen puutetta luvassa. Perhettä unohtamatta.

Uskon kuitenkin tänään siihen, että minä ja perheeni emme kuole nälkään, vaikka tällä hetkellä näyttää todellakin siltä, ettei ainakaan noita IT-alan töitä kovin ovista ja ikkunoista tarjotakkaan. Toisaalta tänään ajattelen niin, että minulla voisi ollakkin enemmän annettavaa sellaisissa töissä, joissa saan olla ihmisten kanssa suorassa vuorovaikutuksessa, käyttäen elämäni varrella kertynyttä kokemusta erinäisistä asioista. Nähtäväksi jää, mihin elämä minua kuljettaa.

Sen tässä tänään päätin, että ensi maanantaista alkaen alan paketoida sen pitkään suunnitteilla olleen kirjan, josko siitä jotakin saisi aikaiseksi taas toisille samankaltaisten ongelmien kanssa tässä hetkessä vielä painiville. Minun elämä kun tänään on melkolailla kaikinpuolin enempi kuin tasapainoista, joten minulla on mahdollisuus antaa myös toisille jotain.

Toisaalta olen koko loppukesän lähetellyt edestakas erinäisiä hakemuksia, joten ei se nyt mikään maata kaatava uutinen olisi, jos tässä syksyn päälle työmarkkinoille tulisi kutsua noihin tietoteknisiin hommiinkin, joten sinällään valtakunnassa kaikki hyvin, tänään. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, askel kerrallaan.

Tulevaisuuden näkymiä

Tulevaisuus näyttää kokolailla valoisalta, syksyisestä ilmasta huolimatta. Syksy sinällään on minulle monella tapaa hyvä vuodenaika. Pidän pimenevistä illoista. Rakastan kuuraisia aamuja. Tähtitaivasta. Syksyä.

Minulle on näillä näkymin syksyksi tiedossa parikin eri vertaisryhmän veto hommaa, joihin käyn muutaman viikon koulutukset. Minulla kun ei ole tuota varsinaista vetäjän kokemusta, kun noissa meitin vertaisporukoissa ollaan tasavertaisia kaikki tyyni. Ensi viikolle selvinnee, tuleeko tässä muutto etelä-suomeen IT-työn perässä, kävin kuluneella viikolla menestyksekkäästi markkinoimassa itseäni erääseen firmaan. Sikäli jos tuosta ei mitää poikisi, päätin ensi syksyn aikana kasata toipumistarinastani kirjan ja valmiiksi jo sovin erään arvostamani kirjailijan kanssa siihen liittyen yhteistyöstä, joten sävelet on siltäkin osin varsin selkeät.

Elämä etenee juuri oikeassa tahdissa. Koskaan en saa liian paljon päivää kohden, joten taakka sinällään on helppoa kantaa, kun tiedostaa ettei enempää anneta, kuin mitä kantaa jaksaa.

Aurinkoista alkavaa viikkoa, arvon kanssamatkaajat. Kulkekaamme toinen toisemme rinnalla kiitollisena. :)

Elämän merellä

Elämän merellä purjehtiminen vaatii taitoa, mutta onneksi myrskyisimmän aallokon pimeimmässäkin pyörteessä tarvitsee vain nostaa katse horisonttiin, nähdäkseen majakanvalon kajastavan.

Tuossa ylläolevassa ajatelmassani kiteytän sen perusluottamuksen, jonka elämää kohtaan olen tänään saanut. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä on myrskyisää, siitä on huomattavan paljon helpompi luovia eteenpäin, kun perusluottamus elämään on kohdillaan.

Todella monet myrskyt piti seilata, ennen kuin saavuin tähän hetkeen, satamaan. Vaikka lähden joka päivä purjehtimaan avomerelle kohti suuria unelmiani, voin joka hetki luottaa siihen, että vaikka välillä vaikuttaisi siltä, että olen totaalisen eksynyt kurssista, minun tarvitsee vain kohottaa katseeni, nähdäkseni valon, joka ohjaa minut jälleen oikealle kurssille, reitille joka vie kotiin.

Tänään elämä kantaa. Hyvä olla. Hyvä elää, tänään.

Nöyryyden avulla hyväksymiseen

Jos tässä kohden totean, eilisen olleen tunnetiloilta rankimman koko raittiuden ajallani, kuvannee se hieman sitä mitä olen itseni kanssa käynyt läpi. Tänään kaikki on paremmin kuin hyvin. Elämä opettaa, jos itselläni on nöyryyttä uuden oppimiselle.

Paljon sain viimeisen viikon aikana oppia itsestäni, parisuhteestani, ystävistäni, läheisistäni sekä siitä, kuinka ihminen ei sinällään voi omille tunteilleen suoranaisesti mitään. Toisaalta tunteet voivat viedä väärään suuntaan, mutta noista tuntemuksista puhumalla, prosessoimalla, kirjoittamalla asiat selkiintyy, tunteet tasaantuu ja sen jälkeen niistä voidaan rakentavalla tapaa puhua.

Koin olevani totaalisen kädetön eilen illalle. Tänään mietittynä olen kaikkea muuta. Minulla on työkalut, joiden avulla asioista, jopa tunteista saa rakennusainetta omaan elämään. Rikkautta jonka arvoa en olisi oppinut tuntemaan, ellei elämä aikanaa olisi mennyt totaalisen vituiksi. Tänään elämä on hyvin. Olen kiitollinen. Olen onnellinen.

"Välillä on hyvä todeta se, ettei elmää voi hallita, sitä pitää elää, ryvettyä." Kuten arvostamani kirjailija Tommy Hellsten on niin kauniisti elämisen kuvannut. Minä tyvettyin. Menin tunteineni niin syvälle, ettei minulla ollut enää voimia nousta sieltä ylös. Ainoa keino oli vajota polvilleen, itkien rukoilla apua. Apua tuli. Tuli puhdistava, hyvää tekevä nöyryys, tuli hyväksyminen. Löytyi rakkaus, jonka olemassaolon tiesin todeksi, mutta joka toisaalta tässä viikkojen ja viikkojen sirkushupailussa, jota lapsiperheen arjeksi kutsutaan, oli päässyt hautautumaan jo liiankin syvälle. Onneksi tänään voin todeta sen, että tuo rakkaus on niin vahva, että se kestää melkoiset myrskyt, kuten se on kestänyt jo aiemminkin.

Tänään minun ei tarvitse taistella, mitään tai ketään vastaan, ei edes elämää. Tänään haluan elää, ottaa elämän raakana, vaikka se hetkittäin on kovin raskasta, niin silti se on äärettömän antoisaa.

Riittämättömyyden tunne

Olen kohdanut viime päivinä elämässäni sellaisia asioita, joita en ihan heti tällä tavoin uskonut joutuvani läpikäymään. No elämää, sanotaan..

Entä kun ihminen, joka on miljoonista pienistä palasista alkanut kasamaan itseään, voi kohdata ensimmäistä kertaa elämässään sellaisen tunteen, joka voimakkuudeltaan vie voiton surusta, jonka isäni itsemurha tullessaan aiheutti.

Sen tiedän, että raittius on elämäni perusta. Sen tiedostaminen pakottaa minut kohtaamaan elämän raakana. Viimeiset päivät olen sisimmässäni huutanut tuskaa. Tuskaa, johon sinällään minulla ei ole mitään muuta tehtävissä, kuin prosessoimisen kautta yrittää hapuilla tuon tunteen päälle, pyrkien käsittelemällä pienentämään se sellaiseksi, että tuon tunteen kykenisi itsessään sisäistämään, saati että siitä mentäisiin yli.

Uskon elämään. Uskon Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään ymmärrän. Uskon, että elämässämme tapahtuvat asiat, tapahtuvat sen vuoksi, että niihin on kätkettynä pienen pieniä, mutta sitäkin suunnattomampia rikkauksia, joita kasvunmahdollisuuksiksi kutsuttakoon. Tuota rikkautta yritän epävoisesti pienellä hakullani kaivaa esiin, tästä suunnattoman kokoisesta tunteiden vuoresta, jonka elämä on kohdalleni suonut. Tänään ymmärrän täysin sen, mitä vaatii elää raittiina, kun olisi liian helppoa unohtaa kaikki, antaa periksi, luovuttaa väärällä tavalla. MINÄ SAATANA EN LUOVUTA, MINÄ TAISTELEN, vaikka viimeiseen veripisaraan asti, joka suonissani virtaa. Tuo veri sykkii rakkautta, rakkautta elämään ja sen suomiin jokapäiväisiin mahdollisuuksiin. Haluan elää. Siksi en anna periksi.

Toisaalta tämä kaikki tuntuu hetkittäin naurettavalta, sikäli kun tässä mitään komiikkaa tällaisessa tilanteessa voisi olla. Luottamus, tuo sana joka lausuttuna on kokolailla mitättömän kuuloinen, mutta jonka rakentamisessa allekirjoittaneella meni vuosi kausia tehdä hartiavoimin työtä. Tänään, kun luotan ihmisiin, luotan Jumalaan, juuri tänään minulle tarjotaan kasvunpaikkaa tilanteesta, jossa en uskonut koskaan joutuvani olemaan. Kaikella tarkoituksensa, sen uskon ja sen vuoksi haluan katsoa loppuun tämän näytöksen, vaikka hetkittäin aivan saatanan raastavaa tuskaa sisälläni se aiheuttaa. Niin se luottamus. Entä siinä tilanteessa, kun ei ole kiinni luottamuksesta, vaan täytyy vain elää hetki kerrallaan, muistuttaen itseään siitä, että HEI!!, sun pitää hengittää. On pakko elää läpi päivä siinä, että illalla kuulee tilanteen olevan edelleen sama, jos nyt ei vielä kimurantimpi, ja taas muistutellaan itseä siitä, että HEI!!, vittu muista hengittää.

Haluan kasvaa ihmisenä. Huomaan kasvaneenikin melkoisen matkan, päivän kerrallaan kuluneen kuuden ja puolen vuoden aikana. Kun tämän taistelun käyn sisälläni läpi, todeten joku aamu, että hei, tämä olikin tätä varten tarkoitettu, uskon olevani taas kokolailla ehyempi ihminen, kuin tässä hetkessä, nyt tänään olen. Tänään olen jälleen sirpaleina. En kylläkään miljoonina pieninä enää, vaan muutamina suurempina. Tuskaisinta on alkaa taas rakentaa itseään tietyltä osin uusiksi, kun juuri vasta vähän aikaa sitten sai kokea pitkällisen rakennusprojektin kautta eheytyneensä. Elämää sitähän tämä kaikki vain kuitenkin on.

Kun vielä muistaa muistuttaa itseään siitä, että tämän elämäksi kutsutun "näytelmän", taustavoimana jyllää rakkaus, joka on sitä luokkaa, ettei ihmisen rajallinen kyky ymmärtää tai tuntea riitä tuohon alkuunkaan. Rakastan elämää, sen kaikkine oikkuineen, tänään.



 

Jos mulla olisi sydän

Pohdintaa pelialasta. Peliongelmaisen näkökulmasta tarkasteltuna

Ajattelin tässä pitkästä aikaa pohtia hieman nykyhetken tilannettani yhden riippuvuuteni osalta, eli peliongelman. Omalla kohdallani tulee muutaman viikon päästä täyteen viisi vuotta totaalisen pelaamatonta aikaa. Tästä kiitos kuuluu GA-ryhmälleni, jossa olen tuon viisi vuotta säännöllisesti kulkenut.

Tässä hetkessä olen saanut sen verran etäisyyttä uhkapeleihin, että voin esimerkiksi vierestä katsoa, kun kaverini pelaa peliautomaattia, ollessamme biljardia pelaamassa. Nuo automaatit, jotka aikaisemmin olivat koitua kuolemakseni, eivät tänään enää herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia puolesta eikä vastaan.

Paljon olen vuosien aikana ihmisten kanssa keskustellut tästä asiasta ja tullut siihen tulokseen, että suhtautumistapoja on yhtä monta kuin on keskutelijaakin.

Itse tällä hetkellä suhtaudun melko neutraalisti rahasta pelaamiseen, kaikissa sen eri muodoissa. Joskus olen pohtinut paljonkin sitä, kuinka esimerkiksi pokeriammattilaiset, jotka saavat elantonsa tuosta pelistä, omalla kohdallaan asian kokevat tai mitä he asiasta keskustellessamme mahtaisivat minulle sanoa. Jotenkin minusta henkilökohtaisella tasolla tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että jatkuvasti korttipöydän äärellä istuvat, rahasta pelaavat ihmiset toisaalta täyttäisivät varmasti jotkut määritykset ongelmapelaajan profiloinnissa, joka sinällään ei ole minun tehtäväni, onneksi. Jotenkin vain mietin, peilaten omaan itseeni, etten osaisi kuvitella, etteikö tuollainen elämä, tavalla tahi toisella vaikuta omaan tunne-elämään kokolailla paljon. Tunne-elämä, kun meillä peliongelmasta kärsivillä ihmisillä on se, minkä vuoksi meistä moni ajaa itsensä tuhoon asti suurta voittoa tavoitellessaan.

No kuten todettua, en ole jakamassa tässä mitään tuomioita suuntaan, enkä toiseen. Pohdin ihan mielenkiinnosta tätä asiaa tässä. Jotenkin täällä netissä surffaillessani, ei nykyään voi välttyä siltä, etteikö jossain kohtaa törmäisi johonkin nettipokeri-saitin mainokseen, jossa luvataan paljon vähällä. Itse olen omalla kohdallani prosessoinut asiat siten, etten koe enää tarvetta pelata. Tiedostan kristallinkirkkaasti oman ongelmani laadun, enkä sen vuoksi ala asialla leikkiä. Joskus vain mietityttää, kun jossain yhteydessä törmään sellaisiin kommentteihin keskustelupalstalla, että esimerkiksi RAY on joku suuri hirviö, joka tuhoaa ihmisiä. Todellisuudessa ihminen itse tuhoaa itsensä esimerkiksi peliongelman kohdalta puhuttaessa. Ei sen enempää raha-automaattiyhdistys, kuin mikään nettipokerisaitti sitä tuhoa varsinaisesti aiheuta, vaan siihen vaikuttaa loputon määrä eri asioita, jotka ihmisen tunne-elämässä saavat sellaiset kierrokset aikaiseksi, että ihmisen on pakko etsiä joku riippuvuus johon paeta. Tämä on siis allekirjoittaneen kokemus, ei mikään yleinen mielipide. Toisaalta tästä asiasta paljolti kokemusta omaavana, koen että vaikeimmatkin tunne-elämän kieroutumat on mahdollisuus oikaista siten, että peliongelmasta voi vapautua takaisin "normaaliin" elämään, sikäli kun ongelmainen itse on tuosta vyyhdistä halukas irtautumaan.

Palatakseni tähän nykyhetken nettipokeri mainontaan, olen loputtoman monta kertaa poistanut omasta sähköpostistani mainoksia, joissa luvataan ilmaisia kierroksia jne. jne. Lopulta tullen siihen tulokseen, etten voi estää kyseisiä firmoja tekemästä työtään, mutta voin muuttaa itseni siinä, kuinka tuohon työntekemiseen osallistun omalta kohdaltani. Olen siis purkanut itseni atomeiksi, tullen toteamaan sen, etten enää tänään koe tarvetta reagoida mihinkään erilaisten firmojen lähettämiin tarjouksiin, joissa houkutellaan takaisin pelaamisen maailmaan.

Toisaalta olen miettinyt asian siten, että niin kauan kuin pidetään huoli siitä, että ihminen joka pelaamisesta saadaan kiinnostumaan, on täysi-ikäinen, on mielestäni jokaisen omalla kohdallaan tehtävä rajat omalle pelaamiselleen, sikäli jos haluaa välttyä tältä riippuvuussairaudelta omassa elämässään. Hyvilläni olen ollut esimerkiksi siitä, että ikärajoja on nostettu ja eri yhtiöt ovat osoittaneet panostaneensa peliongelmasta infoamiseen, joskin tuo on hieman arvelluttavaa joiltain kanteilta katsottuna. Toisaalta kehoitetaan ihmisiä pelaamaan, toisaalta varoitetaan pelaamisen vaaroista. Omasta mielestäni se on pääasia, että pidetään huoli siitä, että sikäli kun ihmisellä tulee ongelmia, hänelle tarjotaan apukeinoja tuon ongelman hoitamiseen.

Vastuullisesta pelaamisesta kun loppupeleissä kaikessa pelaamisessa tulisi jokaisen kohdalla olla kysymys. Laitan tässä vain yhtenä esimerkkinä, yhden nettipokerista alan tietoutta levittävän saitin peliongelmasta käsittelevään sivustoon: Vastuullinen pelaaminen.

Jokainen voi sitten omalla kohdallaan tehdä tästä päätelmän mitä mieltä tällaisesta on, mutta kuten omalta kohdaltani totesin, koen hyvänä, että peliongelmasta on alettu ylipäänsä puhua ääneen. Itse kun aloin noissa vertaisryhmissä kulkemaan, tuntui ettei koko ongelmasta kukaan oikein vielä tiennyt yhtään mitään tai ei ainakaan halunnut siitä mitään missään puhua.

Me ihmiset kun olemme kuitenkin ihmisiä, joiden tulee tavalla tai toisella ansaita elantomme, emme mielestämme voi alkaa syyttää tiettyjä tahoja ihmisten tuhoamisesta. Jos siihen alkaisimme, saisimme olla tuomitsemassa ensin suurimman osan suuryrityksistä. Sen jälkeen hiukan pienemmät ja pienemmät, kunnes olisimme siinä tilanteessa, että saisimme tuomita itsemme. Minä en koe tarpeekseni tuomita, vaan tuoda tietoutta peliongelmasta, sen taustoista ja keinoista joilla siitä voidaan vapautua.

Pyörät pyörii, karavaani kulkee, peliala laajenee ja monipuolistuu halusimme tai emme. Meidän yksinkertainen, mutta sitäkin arvokkaampi tehtävämme on ainoastaan omalta kohdaltamme pitää huolta siitä, että omalla esimerkillämme olemme rakentamassa parempaa tulevaisuutta jälkipolvillemme.

Elää ja antaa elää. Siitähän kaikessa lopulta vain on kysymys.

Nauttii elämästä

Kai sitä joskus voi hyvillään kertoa nauttivansa tässä hetkessä elämästään? Minulla kun on se paha taipumus, että alan potea jotain käsittämättömän tuntuista syyllisyyttä siitä, jos ääneen mainitsen olevani johonkin asiaan tyytyväinen. No elämä on opettelua, joten..

Minulla on tässä hetkessä sisälläni äärettömän tasapainoinen ja hyvä olo. Tuntuu siltä, ettei mitkään maailman murheet tätä oloa vie. Ehkä tämä on juuri sitä kuuluisaa sisäistä rauhaa, jota ainakin tuolla vertaisryhmien kirjallisuudessa mainostetaan olona, joka on alkoholistille niin ihmeellinen ettei hän sitä voi käsittää. No toisaalta en enää edes yritä käsittää tätä, vaan pelkästään nautin tästä.

Se mitä taas on tapahtunut, että olen tässä sisäisessä tasapainossa, on se, etten tässä hetkessä vaadi elämältä yhtään mitään. Tähän ajatusmalliin päästäkseen, ihmisen vain jostain kumman syystä tarvitsee käydä hetkittäin ihmeellinen sisäinen sota itsensä kanssa.

Päätän tämän postauksen tähän, lähinnä sen vuoksi, etten ala taas järkeistämään tätä oloani liikaa. Totean vain lopuksi sen, että jo jonkin aikaa hetkittäistä, sisäistä sotaa käyneenä, pyrin opettelemaan elämään tätä elämää siten, ettei tarvitsisi turhaan taistella, vaan saisi elää rauhassa itsensä kanssa. En halua sotia, haluan rauhaa.

Järkeily sikseen. Totean vain itselleni: Sillä kohtaa mihin ihmisen käsityskyky loppuu, ottaa sydän vasta ensiaskeleitaan.

Tunteet. Mitä ne sellaiset on?

Olen tässä tarkistellut omaa kehitystäni lähinnä sen suhteen, kuinka hyvin tai huonosti omia tunteitani tässä hetkessä jo tunnistan.

Lähtökohtana kun oli raitistumisen alussa se, etten osannut eritellä tunteitani ollenkaan, niin tässä hetkessä voi jo joitain osata nimetäkkin.

Osaan sanoa milloin olen iloinen, milloin surullinen, milloin vihainen, milloin ahdistunut, milloin pelokas, milloin luottavainen, milloin onnellinen..mutta parasta kaikessa, osaan jo jonkin verran myös eritellä noiden tunteiden taustalla vaikuttavia asioita ja sen myötä myös kykenen niitä käsittelemään puhumalla tai kirjoittamalla.

Oikeastaan viha tunteena on ainoa, jota käytännössä en osaa vielä tuntea oikein. Yleensä minulla tuo viha on kohdistettuna tavalla tai toisella itseeni. Tätä alan tässä kaiken ohessa nyt työstämään oikein kunnolla. Luvassa on toivottavasti hienoja oivalluksia ja sen myötä armollisuutta itseäni kohtaan.

Väsymys kiukkuisuuden taustalla

Olen muutaman päivän tuskaillut väsymyksen kanssa. Väsymys johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että ensin meillä oli tuo loppukiri noiden opintojen kanssa. Sen jälkeen valmistujaiset ja nyt viikonloppuna vietimme vaimoni vanhimman pojan rippijuhlia.

Elinen päivä olikin sitten yhtä tunteiden vuoristorataa. Aamulla olin todella väsynyt. Siitä seurasi se, että kaikki tuntui jotenkin takkuiselta. Tähän hetkeen olen kuitenkin elämässä oppinut sen, että päivä soljuu iltaan, vaikka kuinka väsyneenä ja turhautuneena olisinkin. Näin kävi myös eilen.

Oikeastaan pari tapahtumaa eilisestä päivästä käänsi ajatusmaailmani negatiivisesta positiiviseen. Ensiksi purin omaa kiukkuani, kirjoittamalla siitä. Oikeastaan mahtoi olla taas pitkästä aikaa tilanne, jossa annoin itselleni luvan edes olla kiukkuinen. Yleensä kun tahdon potea syyllisyyttä siitäkin, jos olen turhautunut tai pahantuulinen. Lähinnä sen vuoksi, että tuolta päihdehelvetistä selvinneenä, eihän minulla ole oikeus kiukutella arkisista asioista, vaan vaikka väkisin vetää naamalle Pepsodent-hymyä. No eilen en jaksanut, vaan päästelin höyryjäni ja heti alkoi helpottaa.

Lisäksi kun kävin pienimmän Rinssessani kanssa kaupassa, siellä tapahtui pari asiaa, jotka lopulta saivat tunteeni kääntymään kitinästä kiitollisuuteen.
Ensin kaupan edessä oli muutama juoma-ajoilta tuttu henkilö todella heikossa hapessa, riidellen viinapullon päältä. Kävelin muina miehinä heidän ohitseen, jutellen pienelle tyttärelleni. Tuosta tilanteesta aloin jo miettimään sitä, missä tilassa voisin itsekkin vielä olla ja taas katsoessani pientä tytärtäni, ensimmäiset kiitollisuuden tunteet alkoivat vallata alaa.

Lopullinen käännös negatiivisesta positiivisiin tunteisiin tuli sitten mennessämme toiseen kauppaan sisään. Ovella meinaan sattui sellainen episodi, joka säikytti minut kunnolla. Kaupassa oli sellainen itsestään aukeava liuku-ovi. Tyttäreni, sen kummemmin miettimättä laittoi kätensä tuota liuku-ovea vasten sen avautuessa. Kuinka ollakkaan, käsi meni oven mukana ja kohta huomasin tyttäreni parkuvan täyttä häkää, käden jumittuessa oven ja metellisen kehikon väliin. Heti samassa tartuin toisella kädellä liuku-oveen, vetäen sitä vastaan ja samalla toisella kädellä tartuin tytön ranteeseen, vetäen sitä pois oven välistä. Onneksi käsi lähti hetken päästä irti ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä, itkulla sekä pelkällä mustelmalla. Ensihoitona haimme sitten jäätelöt, joka helpotti kummasti. :)

Kaikki tyyni, mieleni kotiin palatessani oli kiitollinen.

Minun aikataulu ei välttämättä ole se paras vaihtoehto

On taas kerran palannut perusasioiden ääreen. Välillä eksyn luulemaan, että asioiden tulisi järjestyä siinä aikataulussa, kuin itse toivon. Silti olen tullut jo useaan kertaan todenneeksi sen, että minun aikatauluni ei todellakaan ole se paras. Yleisimmin tuota minun toivomaani aikataulua on määrittelemässä omat tunteeni, jotka tunnetusti eivät ole mitenkään erikoisen tasapainoisia vielä kovinkaan monessa asiassa tai tilanteessa.

Viime päivät ovat osoittaneet minulle jälleen sen, että kärsivällisyys on hyve, jota ei koskaan ole liikaa. Monet kerrat olen kuluneen puolentoista vuoden aikana ehtinyt turhautumaan, kun olen ahkerasti yrittänyt saada itselleni työtä. Toisaalta vasta ensi syksy on sellainen ajankohta, jolloin työtä olisi hyvä saada, mutta kun minä olisin halunnut saada työtä heti, mieluummin ensimmäisellä hakemuksellani. Onneksi asiat eivät järjesty, kuten minä haluan.

Nyt olen saanut kasvaa ihmisenä tuon puolitoista vuotta. Samalla saaden itselleni ammatin, jonka kautta varmasti ennenpitkää tulen työtä saamaan, kunhan nuo Nokian epävarmuustilanteet vain selviävät tällä IT-alalla. Toisaalta tämä puolitoista vuotta ovat antaaneet minulle sopivassa määrin aikaa siihen, että raittiuden kestäessä, olen alkanut miettiä uravalintaani myös toisesta näkökulmasta. Tämä päihdeala ei välttämättä olisikaan minulle huono vaihtoehto ollenkaan.

No asiat järjestyvät kyllä, juuri niin kuin pitääkin. Ainoa mistä minun tulee omalla kohdallani kantaa vastuu, on tämän päivän raittius. Sen jälkeen kaikki on mahdollista, sen taas tässä viime aikoina olen todennut.
Kuten tuolla aikaisemmin kerroin, kävin tuon kokemuskouluttaja näytön suorittamassa ja siinä on minulle yksi väylä, josta voi hyvinkin tulla työtä ihan tehdä asti. Toisaalta on tuo vasta mainitsemani yrityksen perustaminen erään ystäväni kanssa. Tuossa yrittäjyydessä olisi mahdollista käyttää sekä päihdepuolen kokemustani, että opiskelemaani IT osaamistani hyödyksi. Sen lisäksi on vielä muutama muu vaihtoehto. Kävin tänään eräässä kuntoutusyksikössä juttusilla ja siellä sovittiin, että käyn tälle kuuta heittämässä yhden päivän mittaisen keikan siellä, lähinnä tuollaisen kokemusasiantuntijan roolissa. Mahdollisesti noita keikkoja on tulevaisuudessa tulossa lisää. Kaiken tuon lisäksi, olen vakavasti miettinyt sitä, että lähden opiskelemaan vielä itselleni päihdetyön ammattitutkinnon, otin jopa asiasta valmiiksi selvää ja koulutus alkaa ensi vuoden helmikuussa. Mikäli  muutoin syksylle näyttää siltä, ettei työrintamalla, tavalla tai toisella tule kiirettä, alan työstämään ajan kanssa omaa tarinaani, jos siitä vaikka saisin kirjan lopulta aikaiseksi.
Tuo kirja asia on taas yksi, joka olisi minun aikataulussani pitänyt toteutua jo pari vuotta sitten, mutta tänään ymmärrän, ettei tuon asian suhteen aika ole vielä oikea. Samoin nämä päihdepuolen työkuviot. Olen viisi vuotta kuudesta raittiusvuodestani elänyt sillä vakaumuksella, ettei minusta tule päihdepuolelle työntekijää ja tänään tuolla kuntoutuspaikassa totesin ykskantaan, että mikäli minulle työtä sieltä tarjotaan, otan sen vastaan ilomielin. Näin ne ajatuksen muuttuu.

Eiliselle iltaa sitten tapahtui eräs asia, joka osoitti minulle jälleen kerran sen, että asiat tapahtuvat ajallaan. Minun nuoremmalla pojallani on ollut hienoisia ongelmia tasapainonsa sekä sen myötä uskalluksensa kanssa. Aloimme viime kesälle opetella ajamaan pyörällä ilman apurattaita. Oikeastaan viime talvena, opettelimme ajamista pihatiellämme oiken urakalla, lumeen kun ei haitannut vaikka olisikin kömmähtänyt nurin. Alkukesästä poika halusi pyörään apurattaat takaisin, koska ei mielestään pystynyt muutoin ajamaan kunnolla. No eilen illalle olimme pihalla leikkimässä. Poika ajoi pyörällään ja kohta hän tulee sanomaan, että toinen apurata hajosi. Ehdotin, että otetaan molemmat pois ja kokeillaan. Kuinka ollakkaan, tälle iltaa pihalla pyyhälsi ikionnellinen naurava poika, hiki päästä valuen, ilman apurattaita ajaen pitkin poikin. Toisin sanoen, minun aikatauluni ei välttämättä ole se paras vaihtoehto. :)

Tätä se raitis elämäntapa parhaimmillaan on

Elämää. Ei tuota otsikkoa oikeastaan muulla tavoin voine kuvata tarpeeksi kattavasti.

Viimeiset viikot ovat olleet sisällöltään sekä tapahtumiltaan sellaisia, etten koskaan osannut kuvitella saavani elää läpi tuollaisia tapahtumia, silloin kuin vielä elin ja hengitin addiktioitani. Raittius vapauttaa elämään.

Vielä joitain vuosia sitten en osannut kuvitellakkaan pystyväni matkustamaan omaa postilaatikkoani kauemmaksi, ilman että siitä seurasi melkein ambulanssikyytin vaativa paniikkikohtaus. Lisäksi en uskonut kykeneväni puhumaan elämästäni ventovieraille ihmisille tai muutoinkaan edes olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Kuluneiden viikkojen aikana olen kokenut kaikkea tuota sekä lisäksi monta sellaista tilannetta, joita ns. tavalliset ihmiset eivät pitäisi minään, mutta jotka allekirjoittaneelle ovat verrattavissa vähintäänkin Mount Everestin valloitukseen.

Toisaalta kaikki kokemukset taas osaltaan vahvistavat sitä käsitystäni, että raittius takaa minulle mahdollisuudet mihin tahansa. Tuolla ajatuksella olen pyrkinyt päivän kerrallaan elämään, luottaen siihen että kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen kun aika on oikea ja kun teen oman osuuteni toteuttaakseni unelmiani yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä huomaan hetkittäin sen, että tuttu lapsenomainen innokkuus tekemisissäni edelleen on, mutta parasta tuossa huomiossa on se oivallus, ettei se enää haittaa vaan päinvastoin auttaa minua lähtemään kulkemaan unelmiani kohti.

Työrintamalla ei edelleenkään ole tärpännyt, mutta tässä hetkessä mahdollisuuksia tuon asian järjestymiseen on ilmaantunut useampia, joten pidän enemmän kuin todennäköisenä sitä, että kesäloman jälkeen ei tarvinne joutonomina tekemättömyyttään surkutella. Asiat järjestyy, niin uskon.
Vielä kun tuohon toteaa sen, että näillä näkymin saan mahdollisesti alkaa soveltaa työssä sekä elämänkoulun että kuluneen kuuden vuoden aikana saamiani oppeja, niin voitaneen puhua parhaasta mahdollisuudesta kohdallani, mutta kaikki aikanaan. Eikähän sitä tiedä, jos vaikka huomenna kaikki suunnitelmat menisi uusiksi, siihen kun ei tarvitse kuin yhden sähköpostin kaikista niistä työhakemuksista joihin olen omaa osaamistani viimeisen kuluneen vuoden ollut innokkaasti tyrkyttämässä.

Tähän loppuun todettakoon vielä se, että ihmeellisintä kaikessa, sain kuulla että tämä blogini kirjoittelu on konkreettisella tavalla auttantut erästä läheistä ystävääni sisäistämään raittiuden mahdollisuutta siinä määrin, että sain osallistua hänen 1. vuoden raittiuden kunniaksi järjestettyihin kakkujaisiin viime sunnuntaina, joten oikeastaan tämän blogin alkuperäinen tarkoitus on siis täytetty. :)
Silloin nelisen vuotta sitten aloittaessani tätä blogia kirjoittaa, minulla oli sellainen haave, että jos näistä raapusteluistani edes yksi ihminen jotakin hyötyy, joten siltä osin tämän blogin tarkoitus on siis täytetty. Itselleni kun tämä kirjoittelu on ollut hyvinkin terapeuttista, niin on toki toisaalta mukava kuulla, että näistä kirjoituksistani oikeasti joku toinenkin jotain positiivista ajatusta elämäänsä saa. Hassua sinällään, että noin läheltä vielä osui tuo ihminen, että henkilökohtaisesti sain positiivista palautetta vastaanottaa.
Sen kuitenkin tiedostan, etten minä, saati kirjoitteluni tuota kyseistä ihmistä ole raittiiksi pistänyt, mutta mukavahan se on olla osasyyllisenä noinkin positiivisessa tapahtumassa, kuin alkoholistin raitistuminen onkin.

Tänään tuntuu hyvälle, joten kiitollisin mielin nautin tästä tunteesta. :)

Lomaa. Lomaa. Lomaa.

Heipä hei. Hyvää iltaa. :)

Pakko postata tänne, kun tämä päivä on vaihteeksi ollut positiivisia tapahtumia pullollaan. Aamupäivälle sain sovittua alkusyksylle erään tahon kanssa yhteistyöstä tuon kokemuskoulutuksen suhteen, joten mielenkiinnolla ja malttamattomana odotan tulevia haasteita. Asiaan kun liittyy erinäisiä koulutuksia, luentoja, infojen pitämisiä, tukihenkilötoimintaa jne. Asiat tarkentuu elokuulle. Ennen tuota keskityn kuitenkin lomaileen ja lepoon.

Olemme lähdössä vaimoni kanssa kahdestaan ansaitulle lomamatkalle. Kun me molemmat saimme siis kunnialla tuon koulun päätökseen, joten nyt keskitytään parisuhteen vaalimiseen, poistumalla kotiympäristöstä kokonaiseksi viikoksi ja vieläpä ruhtinaallisesti kahden.

Juhannuksen aika rauhoitutaan sitten allekirjoittaneen äidin hoteissa, koko perheen voimin, kalastaen, saunoen, uiden, makkaraa paistellen ja kokkoa poltellen. Luvassa on siis rauhallisen rakkaudelliset puolitoista viikkoa.

Näillä tuuminnoin, poistun takavasemmalle. Samalla toivotellen kaikille aurinkoista, rauhaisaa ja raitista viikkoa. Pitäkää lähimmäisistänne huolta. Palataan asiaan Juhannuksen jälkeen. Voikaa hyvin.

Kokemuskouluttaja

Nyt sitä sitten virallisesti ollaan päihdepuolen kokemuskouluttaja. Tämä päivä on kokemuksiltaan sekä tapahtumiltaan ollut varsin vaiherikas. Huomasin tänään kaksi asiaa itsessäni. Ensiksikkin, minulla on edelleen korkea kynnys myöntää voivani huonosti. Piiloudun vahvuuden alle, vaikka tiedostan tarvitsevani toisia ihmisiä. Lisäksi koen edelleen reagoivani eräisiin ärsykkeisiin, kuin se alle polvenkorkuinen pieni lippalakkipäinen lapsi. Palaan lapsuuden kokemukseen, jossa minuus murrettiin tahattomasti. Olin jo tuolloin tunneyliherkkä, enkä kestänyt kun vanhempani eivät hyväksyneet minua sellaisena kuin olin. Edelleen reagoin aivan liian vahvasti negatiivisiin ärsykkeisiin, vaikka toisaalta tiedostan itseäni siinä määrin, ettei minun tarvitsisi reagoida, vaan hyväksyä. No vain elämää.

Toisaalta tänään oli tuo kokemuskoulutuksen näyttö ja siitä saamani palaute osoitti jälleen kerran sen, etten osaa ottaa vastaan positiivista palautetta vieläkään. Sain kaikista osioista, kaikilta arvioijilta kiitettävät arvostelut ja itse koin esitystä pitäessäni sen olleen kovin epätarkka ja sekava, kuten itsekkin koin olleeni. Päinvastoin sain kehut esityksen selkeydestä ja läsnäolontunteesta, jonka kuulijat olivat minusta aistineet.

Paljon on vielä itsessä kehitettävää, joten matka jatkuu.

Lopuksi todettakoon vielä sen verran, että hengellisyydestä on rakentunut itselleni äärettömän tärkeä osa minuuttani. Ehkä juuri suorituskeskeisestä elämästä kärsineenä, koen että Jumala on minulle ainoa, jonka koen hetkittäin hyväksyvän minut, tällaisena kuin olen. Noissa hetkissä on kaikki mitä tarvitsen.

Juhlavalmisteluja

Huomenna olisi tarkoitus juhlistaa niin allekirjoittaneen kuin rakkaan vaimoni valmistujaisia. Juhlaa siis kerrakseen.

Tuntuu kovin ihmeelliseltä miettiä sitä hetkeä 10 vuotta sitten, jolloin yhteistä taivaltamme aloitimme. Paljon on tapahtunut. Elomme on ollut vaihtelevasti myötä- ja vastamäkeä. Tänään mietittynä elämä on kaiken tuon arvoista. Ilman noita tapahtumia elämässämme, emme olisi ihmisiä joita tänään yhdessä sekä erikseen ollaan.

Olen tässä viikon verran kippuroinut negatiivisissa tunnelmissa, lähinnä itseni tutkailusta löytyneistä luonteenvioista johtuen. Onnekseni olen löytänyt elämääni työkalut, joita soveltamalla mikään tilanne, asia tai luonteenvika ei ole ylitsepääsemätön, vaan käsiteltävä.

Tänään ymmärrän myös sen, miksi reagoin niin voimakkaasti edelleen suhteessa itseeni. Luulen etten kelpaa kenellekkään, ellen ole täydellinen. Kuka olisi?

Lopuksi todettakoon se, että kaikki tämä kipuilu on jälleen tehnyt hyvää. Kasvukipuja, ei sen vakavampaa. Tässä hetkessä tunnen elämän ja se tuntuu hyvälle. Kipu kasvattaa, tehden entistä nöyremmäksi elämän suhteen. Kaikki hyvin, tänään.

Jos vain riittäisin itselleni.

Kaikki olisi hyvin. En vain tässä hetkessä koe riittäväni.

Luin tuossa aamusta tämän päivän tekstin, jossa puhutaan siitä, kuinka tuo oman elämäni perusta Hyvä-voima, hyväksyy myös minut sellaisena kuin olen, tänään. Rakkastaa minua, vaikka kuinka rikkinäinen koen tänään olevani. Niin kauan kuin itsepintaisesti yritän itse, väsyn ja ahdistun näennäisistä epäonnistumisistani, mutta teksin mukaan se osoittaa vain sen, että tämä Hyvä haluaa palauttaa minulle mielenterveyden ja tämä on osoitus siitä, olen valmis muuttumaan.

Halua kehittyä paremmaksi ihmiseksi, minulta ei raitistumisen myötä ole puuttunut. Tässä hetkessä vain ihmettelen sitä, kuinka olen voinut olla niin sokea omille vaikuttimilleni, tekojeni taustalla. No kuten todettua, kasvu jatkuu.

Prosessoin tässä sitä, mistä tuo palannut hyväksynnän hakeminen on saanut alkunsa. Pääsin siihen johtopäätökseen, että tämä johtuu vain siitä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni enkä sen vuoksi osaa positiivista palautetta käsitellä sisälläni, vaan annan sen vaikuttaa itseeni ja tekemisiini liikaa, joka taas ajaa minut hakemalla hakemaan tuota kiitosta.

Kaikki juontaa jälleen kerran jo varhaiseen lapsuuteeni, jossa koin etten ollut mitään, ellen teoillani sitä osoittanut. Tänään ymmärrän sen, että ihmiset tai aikuiset jotka elämässäni tuolloin vaikuttivat, eivät osanneet tunteitaan osoittaa muulla tavoin, kuin tekemisten kautta saavutettuna. Tästä kasvoi minuuteeni harha, että minun on tekemisilläni ansaittava rakastetuksitulemisen kokemus. Tämä harha vaikuttaa hyvin voimakkaasti edelleen. Huomasin tässä sen, että tänäänkin ihmiset jotka elämässäni ovat, ovat hyvin samankaltaisia kuin lapsuudessani, eli välittäminen perustuu ainakin näennäisesti siihen, kuinka paljon teen asioille, muussa tapauksessa en ole arvokas. Nyt pysäytän hetkeksi. Olen nimittäin ulkoistamassa taas ongelmaani. Ei vika ole muissa, vika on minuudessani. Kun arvostan itseäni, myös muut arvostavat, vaikken jatkuvasti todistele sitä tekemällä mitä ihmeellisimpiä asioita. Olen arvokas olemassa, miksi se on niin pirun hankala sisäistää.

Jotenkin koen elämässäni sen, että tekemiseni taustalla vaikuttaa aina se, mitä muut minusta ajattelevat. Samainen ongelma toistuu toistumistaan, eli jos arvostaisin itseäni, olisin vapaa hakemasta tuota arvostusta ulkopuoleltani.

Miten tästä sitten kasvetaan eroon. Puhumalla. Prosessoimalla. Hyväksymällä.

Haluan eheytyä, olla taas hieman kokonaisempi. Siis prosessointi jatkukoon. Puhuminen sekä kirjoittaminen on keino tähän. Olen arvokas. Olen arvokas. Olen arvokas.

Kun katson taaksepäin, aikaan, jolloin elin itseäni vihaten, tuhoten. Tähän hetkeen mietittynä, olen varmasti tehnyt oman osuuteni todistellakseni ihmisille, että olen arvokas, osaava, paljoon kykenevä ihminen. Uskoinpa vain itse tuon. Toisaalta uskon ja järjellä ymmärränkin tuon, mutta sisälläni on edelleen mitättömyyden tunne. Ymmärrän myös sen, että niin kauan kuin pakenen tuota tunnetta, hakien tunnetta paremmuudesta jostain itseni ulkopuolelta, menen syvemmälle metsään. Siis pysähdyn. Pohdin. Aistin. Oivallan.

Riitän itselleni. Rakastan itseäni. Olen arvokas. Tänään, tässä ja nyt.

Ajelua tunteiden vuoristoradalla

Kyllä sitä taas tuntee itsensä niiiiin huonoksi ihmiseksi. Syy tähän on se, että minulla on ollut todella kova halu auttaa ihmisiä, jotka kärsivät erilaisista päihdeongelmista. Eikä siinä sinällään mitään, mutta oivalsin tuossa eilen itsessäni taas nousseen pintaan puhtaan auttamisenhalun sijasta hyväksynnän hakijan rooli. Eli toisin sanoen, totesin jo tovin aikaa eläneeni siinä metsään, että vaikka pyrin edelleen auttamaan omilla kokemuksillani ihmisiä, niin sen sijaan että jakaisin vain omia kokemuksiani, olen huomaamattani alkanut jakamaan noita samaisia kokemuksia, hyötyäkseni itse siitä jotakin, tässä tapauksessa omanarvontuntoa, positiivista palautetta sekä itsetunnon rakentumista. Ehkä tuo kaikki ei sinällään ole tuomittavaa, mutta omalla kohdallani koen menneen niiiiin pahasti metsään, että tällä hetkellä olotila ei ole kovin kehuttava. Tunnen olevani suuri petturi. Hyvää tässä kaikessa on se, että huomaan jälleen olevani vain ihminen, vieläpä kovin rikkinäinen sellainen. Olen meinaan elellyt tässä jo pidemmän aikaa siinä ajatuksessa, että tietyllä tapaa elämällä, minun ei enää tarvitse itseni kanssa kipuilla kovin, mutta pari päivää tässä on taas tuskaista kipua koettu, ei siitä pääse mihinkään.

Prosessoin eilen ja tänään syytä siihen, miksi olen eksynyt puhtaasta auttamisesta, hakemaan jotakin itselleni. Syy siihen on hyvin pitkälti siinä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni. En ole osannut antaa itselleni anteeksi kokonaisuudessaan menneitä erheitäni, vaan jostain sieltä tulee vielä sellainen tunne, etten ole ansainnut näin hyvää elämää. Tuo tyhjä tunne aiheuttaa minussa ahdistuksen, jota lähden sitten pakenemaan, tässä tapauksessa hakien positiivisia palautteita ihmisiltä, jotta kokisin olevani arvokas. Olen arvokas olemassa olollani, mutta tänään en sitä sisäistä. Jotenkin kaikki tuntuu vaikealle siinä, että tänään koin todella eläneeni jossain usvassa viimeisen puolivuotta, heräten tuskanhikisenä omaan huutooni, joka tässä hetkessä oli huutoa omasta rikkinäisyydestä. En ole täydellinen en. Hyvä niin.

Armollisuus itseään kohtaan on avain, mutta toisaalta myös sen ymmärtäminen, ettei positiivisessa palautteessa mitään pahaa ole, niin kauan kuin sen vastaanottaja osaa sen sisällään käsitellä, minä en osaa. Aloin juosta kuin nälkäinen susi tuon kiitoksen perässä, väsyttäen itseni, ajaen perheeni sekaisin ja tullen siihen lopputulokseen, etten ole kuitenkaan noilla toimillani mitään konkreettista saanut aikaiseksi. Yksi suuri osa tätä juoksuani on ollut tuo päihdeongelmaisten päivätoiminnan organisointi, jossa koen epäonnistuneeni, vaikka toisaalta tiedostan parhaani tehneeni. Ei se tietysti minun syy ole, ettei tässä kunnassa löydy tuollaiseen toimintaan sopivia, vapaita tiloja tällä hetkellä, mutta silti otin tuosta itselleni enemmän kuin syyllisyyden, kokien epäonnistuneeni todella.

Asioilla on taipumus järjestyä. Hiljaa hyvä tulee. Elä ja anna elää. Päivä kerrallaan. Olet arvokas. Hellitä ja anna Jumalan hoitaa..onhan näitä tutuksi tulleita sloganeita, jotka vaan valitettavasti tälle iltaa ei kolahda yhtään. Onneksi huomenna on taas uusi, raitis päivä ja sen myötä mahdollisuus jälleen mihin tahansa. Joskus on hyvä pysähtyä, huomaamaan kompastuneensa. Sen jälkeen voi nousta ylös, niin ei tarvitse jatkaa matkaansa ryömien. Hyvää yötä rakkaat kanssataaplaajat, may the force be with you! :)

Tuomittuna kulkemaan

Tässäpä kappale, joka pysäyttää. Laulun sanat ovat juuri omaan elämääni sopivat. Ehkä tuosta johtuen, tämä on niitä harvoja kappaleita, joiden sanat saavat kyyneliin. Nuo kyyneleet ovat tässä tapauksessa onnenkyyneleitä. Puhdasta kiitollisuutta elämälle, sekä sille mitä kaikkea raittius on elämääni tuonut. Lisäksi kun kappaleen esittää kaksi eniten arvostamaani näyttelijää ja artistia, on paketti täydellinen. Samuli Edellmann on lisäksi yksi niistä ihmisistä, jotka ovat olleet auraamassa latua minunkin raittiuden hiihtopolulle.

   Tuomittuna kulkemaan. 

Näihin tunnelmiin todettakoon, että allekirjoittanut on pohtinut syvällisesti elämää, tullen huomaamaan sen, että edelleen, elämän ollessa oikeissa uomissaan, tulee eteen päiviä jolloin haluaa kadota. Paeta johonkin. Tässä tapauksessa tuo pakoreitti löytyy täältä netistä. Milloin kirjoittelen tuolla Plinkissä, milloin missäkin. Perhe reagoi siihen malliin, että tavoitteena olisi jättää tuo keskustelupalstalla roikkuminen, ja keskittyä prosessoimaan itseään ihan henkilökohtaisesti. Tänne blogiini ajattelin päivitellä olojani, koska tämä on ainoita sellaisia kanavia, joihin ei sinällään pääse jäämään koukkuun. Alustava suunnitelma olisi, että tasaisin väliajoin kirjoittelisin tänne, mitä itsestäni löydän tutkimusmatkallani.

Sen verran tässä itsestäni uutta huomasin, että tämä itsensä purkaminen ja siitä kirjoittelu on niitä harvoja keinoja, joilla itselleni omanarvontuntoa kasailen. Muussa elämässä edelleen koen itseni jotekin mitättömänä otuksena. Siitä syystä edelleen huomaan eksyväni äärilaidasta toiseen. Ensin en juurikaan kirjoittele tuolla keskustelupalstalla, johtuen muusta kiireestä, mutta muun kiireen hellittäessä, huomaan ajatuvani kirjoittelemaan jatkuvasti ja tämä siis johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että koen itseni prosessoinnilla löytäneeni itseäni siinä määrin, että itsestä ja omista kokemuksista kirjoittamisesta on muodostunut minulle asia, jonka kautta saan itselleni olon, että olen jossain hyvä. Ihmiselle, joka jatkuvasti kokee olevansa mitätön, tästä pian seuraa riippuvuus, joka alkaa hankaloittaa muuta elämää. Nyt siis tarkoituksena olisi kohdata oma itsensä ilman pakenemista mihinkään virtuaalimaailmaan. Rankkaa tulee olemaan, sen tiedän, mutta toisaalta jo rankkoja kokemuksia omaavana tiedostan myös sen, että selviän kyllä, kun päivä kerrallaan etenen.

Näillä miettein, alkakoon taistelu taas kohti yhtä luovuttamista. Luovuttamista sen suhteen, että tarvitsisi olla jotakin, jossakin, jotenkin enemmän. Olen olemassa, sen tulisi riittää, myös itselleni.