Toinen mahdollisuus

Kaiken perustana rakkaus

2012-02-02T21:25:00.002+02:00

Voi kumpa jokainen ihminen voisi kohdallaan kokea olevansa rakastettu, sellaisena rikkinäisenä ihmisenä kuin nyt sattuukaan olemaan. Omalla kohdallani olen viime päivät pohtinut sitä, kuinka paljon rakkautta olenkaan matkallani saanut kokea, vaikka välillä ei siltä ole tuntunutkaan.

Omalla kohdallani olen seurannut sivusta viime ajat sitä, kun eräs läheinen ystäväni rikkoi välit oman hyvän ystävänsä kanssa, vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Siinä asia, jota allekirjoittanut ei vain jaksa ymmärtää. Miksi ihmisten ystävyyden voi tuhota tuollainen?

Samalla mietin sitä, kuinka ystävä voi muuttua vihamieheksi, kuin yhdessä yössä. Toisaalta ymmärrä sen, että tässäkin tapauksessa, asiat taitavat olla kasaantuneet vuosien saatossa, mutta silti.

Tuosta vihasta, aloin pohtia tätä rakkautta. Juttelin eilen kyseisen, vihantäyttämän ihmislapsen kanssa ja yksi surullisimmista asioista joka kaiken taustalta kuvastui, oli ääretön rakkaudettomuus, tunne siitä, ettei ole rakastettu, hyväksytty. Omalla kohdallani olen käynyt vaiherikkaan elämän, tullakseni huomaamaan sen, että meillä ihmisillä on sisäänrakennettu kaipuu tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, kannetuksi. Silti jokapäivä, jokapuolella huomaa ihmisten kieltävän itseltään tuon tarpeen, milloin milläkin verukkeella tai tekosyyllä, huutaen, juoksemassa karkuun tuosta hylkäämisestä johtuvaa ahdistusta, pelkoa ja kipua. Monta kertaa päivässä vastaani astelee ihminen, jolle minun tekisi mieleni sanoa niin paljon. Sisälläni tunnen kuinka kivistää, kun en tuota voi tehdä. Nykyajan ihmisillä, itseni mukaanlukien on krooninen kiire. Juosta pakoon itseään, tuota rakkauden kaipuuta, samalla täyttäen kaiken millä tahansa epäolennaisella, joka hetkeksi vaimentaa tuon rakkaudettomuutta kirkuvan pienen lapsen sisällään.

No tähän totaalisen voimattomana myönnän, että pyrin tekemään jokapäivä oman parhaani, saadakseni oman elämäni kautta peilattua myös muille sen, kuinka "helppoa" hyvän elmän löytäminen on. Tarvitsee vain pysähtyä. Kysyä itseltään, miksi minä juoksen.

Tänään minä olen. En pakane.

Elämän kulkua ihmetellessä

2012-01-17T21:58:00.000+02:00

Mietin tässä aikaa taaksepäin, siihen hetkeen kun vielä koin olevani omien pelkojeni vankina elävä ihminen, joka raittiudesta huolimatta koki itsensä kovin monessa suhteessa riittämättömäksi, jotenkin kelvottomaksi.
Tänään ymmärrän sen, että tuo riittämättömyys on kasvanut vuosien saatossa, lukuisten negatiivisten kokemusten summana, joten en voi vielä tänä päivänäkään sanoa, ettenkö hetkittäin tuota tunnetta kokisi. Tänään tuo tunne nousee lähinnä siitä, kun haluaisin auttaa ihmisiä niin monessa, niin monella eri tavalla ja samalla huomaan liian monessa olevani täysin voimaton auttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Ymmärrän sen, etten voi ketään auttaa, ellei kyseessä oleva ihminen apua ylipäänsä halua vastaan ottaa. Eikä se silti minun huonomuutta ole. Kaikesta elämässä vastaantulevasta pyrin parhaani mukaan ottamaan oppia, niin hyvistä kuin pahoistakin tilanteista. Aina hetkittäin huomaan jonkin asian kasvattaneen minua, vaikka tapahtuessaan tuo asia olisikin itsestäni tuntunut kovin merkityksettömälle tai saati vastenmieliselle.

Tässä hetkessä minun tulisi osata hellittää elämän suhteen se, että kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Riittää kun laitan oman panokseni asioihin, tarkkailemalla sen, että motiivini tekemisteni takana ovat mahdollisimman rehelliset sekä epäitsekkäät. Järjellä ajateltuna, elämä kulkee hetki kerrallaan, aina oikeaan suuntaan. Asiat tapahtuvat, kuin ne olisi etukäteen käsikirjoitettu. Hetkittäin uskon näin olevan, mutta toisena hetkenä pyristelen väsymykseen asti vastaan, yrittäen järjestellä elämää, hallita sen tapahtumia jne.

Kokemuksesta tiedän, ettei elämää voi hallita. Sitä tulee elää. Korkealle arvostamaani Tommy Hellsteniä siteeratakseni, elämässä tulee ryvettyä. Luojalle kiitos, olen saanut elämältä sellaisen määrän kuraa niskaani, että tuosta kaikesta on ihan turha ollut yrittää itseään ryvettämättä selvitä. Hyvä niin. Ilman tuota elämässä ryvettymistä, en olisi elossa. Vaikka eläisin, olisin kuin zombie. Mitään tuntematon. Mitään puhumaton. Zombie.

No tähän hetkeen. Yritän kirjoitella kasaan lopputyötäni. Samalla suorittaen viimeistä työharjoittelujaksoani. Eikä näiden asioiden kanssa sinällään mitään ongelmaa ole, päinvastoin. Jos joku olisi minulle raittiuteni ensipäivinä sanonut, että kuuden vuoden kuluttua sinulla on ammattikorkeasta valmistuminen, olisin varmasti ottanut sille. :)
Mutta niin se vaan on. Toukokuulle minulla on paperit taskussa, sikäli mikäli elämä ei tuo yllätyksiä tullessaan. Ongelma elämässäni tänään on se, kuinka saada selville mikä on minun osuuteni ehkäisevän päihdetyön kentällä. Olen tässä hetkessä saanut mahdollisuuden olla mukana suunnittelemassa oman kuntamme päihdepolitiikkaa, ja jotenkin kipeänä ihmisenä koen sen olevan nyt minun vastuullani kokonaan. Tietysti tiedän, etteihän se niin ole. Mutta..
Haluaisin vaikuttaa positiivisella tavalla niiden ihmisten elämään, jotka vielä tämän sairauden runtelemina tuolla jossain vaeltaa. Se ongelmani on yksinkertaisuudessaan se, kuinka saada sellainen kokonaisvaltainen, toimiva pelastusrengas, joka olisi auttamassa mahdollisimman montaa ihmistä, sikäli mikäli he päättävät tuota apua haluta ottaa vastaan. Oikeammin tämä minun osuuteni asiassa on se, kuinka saada kunnan päättävä taho ymmärtämään se, ettei päihdeongelma katoa silmät sulkemalla, samalla toivoen sen katoamista. Asioille tulisi tehdä konkreettisesti jotain, vaikka kuinka toivottamalta tilanne saattaisi näyttääkkin. Oman kokemukseni mukaan, toivottomia tapauksia ei ole olemassa, on vain epätoivoisia ihmisiä, joille tulisi luoda toivoa.

No, tähän hetkeen pyrin luovuttamaan parhaan kykyni mukaan. Teen tässä hetkessä sen, mitä voin. Pistän koneen kiinni, otan vaimon kainalooni ja puhun hänelle hempeitä. Huomenna taas aamusta herään uuteen päivään, päättäen tehdä oman osuuteni asioissa, parhaan kykyni mukaan ja uskoisin näiden asioiden järjestyvän juuri niin, kuin tuossa aikaisemmin mainitsemassani käsikirjoituksessa on niiden määrätty tapahtuvan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..pitäkää lähimmäisistänne huolta!

Kuusi vuotta sitten..

2011-12-23T23:10:00.000+02:00

Tämä Joulunaika tuo minulle mieleen kuusi vuotta sitten tapahtuneen, viimeisen sekoiluni. Tänään elän siitä kiitollisessa tilanteessa, etten enää juuri pode syyllisyyttä tapahtuneista, mutta silti muistikuvat tuohon kyseiseen ajankohtaan ovat porautuneet sen verran syvälle sieluuni, etten niitä unohda.

Vietimme tuohon aikaan uusioperheen Joulua, eikä aaton tapahtumissa sinällään ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan Joulupäivän tapahtumat ovat sellaisia, joita näin Joulun aikaan palaan miettimään. Aloin juoda päivällä, päätyen melkoiseen kaatokänniin illalle. Seurauksena tuosta se, että vaimoni ei jaksanut horinoitani kuunnella, vaan päädyin ulko-oven väärälle puolelle. Olin sen verran sekavassa mielentilassa, että samassa huomasin lyöväni nyrkeilläni muutaman kerran oven lämpölasia, mennen ovesta läpi helisten.

Säikähdin tapahtunutta itsekkin, lähtien verta valuvana hortoilemaan pitkin kylää. Menin sekoilemaan erään kaverini kämpille, kaverin ollessa Joulun vietossa sukulaisissa, sotkien kämpän totaalisen yltäpäätä verellä. Tämän jälkeen onnekseni eksyin erään tuttavani luo, joka soitti ambulanssin. Päädyin ties kuinka monennen kerran paikkailtavaksi päivystykseen. Käsiini tikattiin n. parikymmentä tikkiä, enkä ikinä unohda tuota kauheaa kolotusta, johon seuraavana aamuna ruhtinaallisessa krapulassa heräsin. Pahempaa kuin nuo fyysiset kivut, oli kuitenkin nähdä vaimoni ja lasten murheelliset ilmeet, kun kotiuduin reissultani, enkä varmaan koskaan tule unohtamaan noita pienten ihmisten surun ja pelon sekaisia ilmeitä.

Luojalle kiitos, olen saanut uuden mahdollisuuden elämässä. Saaden käsitellä tämän ja loputtoman monta muuta surullista toilailuani noilta huuruisilta vuosiltani. Tänään valmistaudumme viettämään Joulua, samaisen porukan kanssa hieman erilaisissa tunnelmissa, joskin komppanian muonavahvuus on kasvanut yhdellä 3-vuotiaalla Rinssessalla.

Kuusi vuotta sitten, eli täysin toivottomana, riippuvuuksien orjuudessa, ajatellen etten koskaan selviäisi tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon. Tänään sensijaan elän tuossa päivänvalossa, pyrkien muistamaan tuon pimeän ajanjakson, saaden siten jokaiseen päivään loputtoman monta erilaista, pientä kiitollisuuden aihetta.

Joulu on itselleni rauhoittumisen aikaa. Kun tuon ajan saa vielä jakaa rakastamiensa ihmisten ympäröimänä, ilman minkäänlaista syyllisyyden tai häpeän taakkaa, tulee muistaneeksi sen, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Näillä miettein, oikein rauhallista ja siunattua Joulua rakkaat kohtalotoverini. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Hyvä olla. Hyvä elää.

2011-11-27T20:58:00.000+02:00

Jotenkin tuntuu taas siltä, että olen suorittanut elämää siinä määrin, että on aika mennä kontalleen. Toisin sanoen, omalla kohdallani elän tätä raitista elämää eräänlaisissa sykleissä, joissa ensin ajan itseni piippuun kaikella tekemisellä ja touhottamisella, tullakseni siihen pisteeseen etten enää jaksa touhottaa, vaan tipahdan polvilleni väsymyksestä huohottaen. Samalla hetkellä mieleni valtaa ääretön kiitollisuus vallitsevista olosuhteista. Joku voisi kysyä, miksi ihminen joka sanoo toisaalla kaiken olevan hyvin, ajaa itsensä äärettömään väsymykseen, ennen kuin antaa itselleen luvan pysähtyä nauttimaan elämästään. Minun kohdallani tuo on vain sitä, etten tietoisesti kykene tekemään tuota luovuttamista, enkä toisaalta osaa vielä elää siten, että tarpeeksi pysähtyisin tutkimaan elämää, oivaltaen kokonasivaltaisesti sen, että juoksen itseäni taas pakoon kaikella kiireellä.

Joku on joskus sanonut, että kiire on tulos vääristä valinnoista. Omalla kohdallani kiire tulee siitä, että nyt tässä hetkessä elämääni, päiväni täyttyvät kaikesta kivasta tekemisestä, joita en vielä osaa pistää tärkeysjärjestykseen, vaan haluaisin tehdä kaiken :)
No toisaalta ymmärrän itseäni siinä, etten ole vasta kun muutaman hetken saanut elää siten, että ylipäänsä kykenen tekemään asioita saaden niistä hyvää mieltä, vaan olen aina pelännyt kaikkea kivaakin tai niihin liittyviä paikkoja ja ihmisiä. Tänään minun ei tarvitse pelätä, mutta se kultaisen keskitien löytäminen kaikessa tekemisissään vienee vielä hetken. Toisaalta niin kauan kun minun tekemiseni ei vahingoita muita, suon itseni edetä tällä tavoin haparoiden, koska ennemmin tai myöhemmin löydän kyllä itselleni sen kohtuullisuuden.

Kiitollisin mielin, matka jatkukoon.

Oivallusten ilotulitusta

2011-11-09T21:19:00.001+02:00

Onpahan taas tullut lennettyä joitakin viikkoja. Aikaisemmin kirjoittelemani maraton unelma elää vielä. Hieman on mennyt enemmän uimiseen keskittymiseksi, mutta näin peruskunnon kohottamisessa tuo lienee aivan yhtä hyvä kuntoilun muoto, kuin lenkkeily.

Muutoin elämä soljuu tasaisen rauhallisesti eteenpäin. Raitis elämä kantaa, vaikka edelleen yritän hetkittäin epätoivoisesti hallita elämää itse. Onneksi tuo asia on tullut tiedostetuksi jo joitain aikoja taaksepäin, joten tässä hetkessä menee enää joitain viikkoja suorittaessa, kunnes tulee toivottu hellittäminen.

No sitten tuohon itse otsikkoon liittyen. Olin tänään päivän kokemuskirjaston elävänä kirjana ja täytyypä ensimmäisenä todeta se, että olihin huikaisevan hieno kokemus. Olen jo eräänkin kerran aikaisemmin kertonut omaa toipumistarinaani ihmisille, mutta tämä kokemus oli siinä erilainen, ettei kuuntelijoina välttämättä ollutkaan ketään ongelmista kärsivää, vaan pelkästään ihminen joka halusi ihan mielenkiinnosta lainata minut kirjana.
En oikein tiedä kykenenkö tätä kokemusta pukemaan sanoiksi, mutta pitkin päivää kertoessani tarinaani useille eri ihmisille, minulle tuli koko ajan vahvempi tunne siitä, etten enää oikeasti koe minkäänlaista häpeää menneisyydestäni, päinvastoin.
Toisaalta koin hyvin vahvasti sen, että vaikka kuinka minusta aina hetkittäin tuntuisi siltä, että palaan suorittamaan elämään, elämisen sijasta, olen kuitenkin löytänyt sellaisen polun jota kulkiessani, en kovin kauas onnistu itseäni siltä eksyttämään vaikka välillä siltä tuntuisi.

Ääretön kiitollisuus kaikesta saadusta hyvästä, oli ehkäpä suurin oivallukseni tänään. Kertoessani omasta elämästäni, huomasin siinä sivussa pohtivani sitä että NIIN, TOSIAAN, minulla on kaikki hyvin elämässä, tänään.
Jotenkin jäin pohtimaan erään ihmisen minulle toteamaa lausahdusta. Hän sanoi minun kannattavan harkita kokemuskouluttajaksi, koska olen kuitenkin hurjasta menneisyydestä huolimatta, sen oloinen että olen totaalisen sinut itseni ja elämäni suhteen. Aika näyttää mitä elämällä on allekirjoittaneelle varattuna. Tänään elän luottaen siihen, että olipa se mitä tahansa, sillä on minulle hyvällä tapaa kasvattava vaikutus.

Näillä pohdinnoin, aurinkoa elämäänne kanssamatkaajat. Voikaa hyvin.

Maraton matkalla: Ilmassa on urheiluhulluuden tuntua

2011-09-06T20:56:00.000+03:00

Ei tämäkään harrastus ottanut onnistuakseen kohtuudella. Olen kohta seitsemättä viikkoa kuntoillut säännöllisesti, viimeiset parisen viikkoa 5-6 kertaa viikossa. Olen innostunut tosissaan käymään kuntosalilla ja uimassa, silti lenkkeilyä unohtamatta. Eilen esimerkiksi menin heti aamusta salille, huhkien siellä reilun puolitoista tuntia, jonka jälkeen menin pariksi tunniksi uimaan. Eikä siinä sinällään muuten mitään, mutta sitten illalla kroppa huusikin hoosiannaa. Joka lihasta poltteli, ja voimia ei ollut yhtään mihinkään. Onneksi tänään otin hieman rennommin ja kävin pari tuntia pulikoimassa kylpylässä.
Ensin kyllä tuosta kylpyläreissusta olin ottamassa turhaa syyllisyyttä niskoilleni, kunnes mietin hetken aikaa taas mennyttä elämääni ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei nyt varmaan keneltäkään ole pois, jos yhden kerran yksikseni kylpylässä pistäydyn, olen kai oman tarpeeni verran itseäni elämässäni rankaissut, joten jos nyt tämän verran itseään voi hyvällä omallatunnolla hyvittääkkin.

Hieman itseäni on näissä uimahommissa huvittanut se, että olen koko ikäni eräällä tavalla pelännyt vettä. Tuo pelko juontaa juurensa lapsuuteeni, jolloin jatkuvien korvatulehdusten takia, en voinut uidessani päästää vettä korviini. No nyt kun minun ei tarvitse varoa korviani, olen innostunut vanhoilla päivilläni opettelemaan uimaan sekä sukeltamaan kunnolla. Huvittavaa tästä hommasta lähinnä tekee se, kun minulla on edelleen tapana asettaa itselleni aika kohtuuttomia tavoitteita, niin tässäkin hommassa olen esimerkiksi eräälle kertaa uimahalliin mennessäni päättänyt, etten lähde sieltä ennen pois, ennen kuin saan onnistuneesti sukellettua altaan syvään päähän ja pystyn rauhassa hetken aikaa istumaan altaan pohjassa. No aikas hassulta se sitten itsestäni tuntui, kun sinnikkäästi muutaman tunnin altaassa pulikoin, ennen kuin onnistuin tuon tavoitteen saavuttamaan. Tuntui tosi hälmöltä istuskella kahden ja puolen metrin syvyydessä, ajatellen et kai tässä vähintään on pöjlä.
No kaikkineen tämä liikuntaharrastus kaikkine pakkomielteineen on tuonut paljon positiivista energiaa elämääni ja tällä tiellä aioin taas päivän kerrallan jatkaa. Tavoitteena ainakin puolikkaan maratonin juoksu ensi kesälle. Aika sitten näyttänee, kuinka äijän loppupelissä käy.

Valoa tunnelin päässä

2011-09-03T12:32:00.002+03:00

Siteeraan tähän alkuu erään Al-Anon jäsenen kirjettä, joss hän kertoo miten on kokenut ohjelman toimivan omassa elämässään:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni. kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen Al-Anonia, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
     Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: 'Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.' En välittänyt siitä, mihin valot johtivat Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt.
     Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
     Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
     Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä auringonpaistetta, jonka voimme löytää Al-Anon-ohjelmasta."

Tämä kaunis ja varsin kuvaava teksi sopii myös omaan toipumistaipaleeseeni. Vertaisryhmissä minua on opastaneet useat ihmiset, jotka ovat auttaneet minua sitä myötä, omaan tahtiini kun olen ollut valmis matkalle lähtemään.
Se miksi tässä hetkessä tätä kirjoittelen, johtuu siitä että koin hyvin voimakkaasti tänä aamuna sen, että minulla on todella vaikuttava selviytymistarina kerrottavana, täytyisi vain löytää oikeat kanavat tuon tarinan levittämiseen.
Koen ääretöntä surua niiden ihmisten puolesta, jotka vielä tänään elävät tuolla pimeydessä, löytämättä tietä valoon. Haluaisin auttaa heitä, samoin kuin minua on autettu. Tänään en enää pelkää, joten olen valmis auttamaan heti kun vain löydän oikean kanavan avun viemiseen.
Parasta kaikessa, omalla kohdallani on se, että tiedostan tänään sen, ettei tämä selviytymistarinani ole vaikuttava siksi, että se on minun selviytymistarina, vaan pelkästään siksi että se osoittaa sen, että ihminen voi  selviytyä takaisin elämään todella toivottomasta tilanteesta. Tänään haluan viedä tarinaani eteenpäin, pekästä kiitollisuudesta elämää kohtaan, joten seuraavassa haluan haastaa teidät mukaan:

Jos jollakulla on ideoita siihen, kuinka tuota tarinaani alkaisin viedä eteenpäin. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia. Annetaan siis hyvän kiertää.

Maraton matkalla: Matka jatkuu

2011-08-23T21:24:00.000+03:00

Kuten otsikko jo kertoo, olen onnistunut säilyttämään kipinän liikkumiseen, päivän kerrallan. Tässä hetkessä alan kokea onnistumisen tunteita, kun alun takeltelun jälkeen hienoinen kunnon kohoaminen alkaa näytää merkkejä.

Hetkittäin karkaan suuruudenhuulluuteen tässäkin asiassa, mutta jo samalla päivää huomaan hillitä vauhtia, paikkojen kipeytyessä oikein kunnolla. Olen käynyt kerran viikossa uimassa. Pari kolme kertaa lenkillä ja kaksi kertaa viikossa salilla.

Tämä projektini tuo minussa esiin samankaltaisia tuntemuksia, joita juodessani koin. Kaiken tulisi tapahtua heti, eikä viidestoista päivä. Haluaisin jo kyetä juoksemaan vähintään kymmenen kilometriä ja senkin vielä ilman hengästymistä. No onneksi tunnistan itsessäni nuo vääristymät ja sitä kautta kykenen tekemään niille jotakin.
Onneksi en ole kuitenkaan repinyt itseäni niin piippuun, etten enää haluaisi jatkaa, se kun on ollut riesana minulla viimeisen pari vuotta saadessani liikunnasta jonkinlaisen kipinän. Esimerkiksi viime kerralla innostuin kaverin kanssa pelaamaan sulkapalloa ja minulla kun ei ole ollut minkäänlaista peruskuntoakaan viime vuosina, niin parin tunnin intensiivinen palloilu toi palkkioksi kolmen viikon kivut jalkoihin, selkään ja käsiin. Yritä siinä sitten liikkua terveellisesti :)

Tässä hetkessä pyrin siis saamaan peruskuntoni siihen kuosiin, että juoksulenkit alkavat onnistua ilman että ensimmäisen sadan metrin jälkeen jalat kramppaa, pummppu pettää tai keuhkot huutaa hoosiannaa. Tuohon tavoitteeseen pyrin pääsemään viimeistään loka-marraskuun vaihteeseen mennessä, jotta voisin alkaa kunnolla harjoitella varsinaisesti maratonia varten. Pitkä on matka, mutta askel kerrallaan eteenpäin tai jos ei muuta, niin kohti realistisia tavoitteiden asetteluita :) Hyvää viikkoa kaikille, voikaa hyvin!

Maraton matkalla: Kuntoilun aloitus

2011-08-14T14:30:00.001+03:00

Olen tunnetusti ihminen, joka saa jos jonkinlaisia päähänpistoja. Lähipiirini osaa jo nykyään suhtautua ideoihini enemmän kuin varauksella. Toisaalta kuluneet vuodet ovat osoittaneet sen, että saadessani jostain asiasta sellaisen kipinän, että myös alkuhuuman jälkeen tavoite pysyy, niin siinä tapauksessa olen valmis mihin tahansa, jotta asetetun tavoitteen myös saavutan.

Kuten tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani jo kerroin, olen alkanut kuntoilla. Aluksi minulla oli heti sellainen ajatus, että ensi kesänä olen sitten maratoonille valmis, mutta näin neljännen viikon kynnyksellä, tuo tavoite alkaa tuntua yht' äkkiä ihan realistiselta. Vaikken olekkaan liikkunut kuluneeseen pariinkymmeneen vuoteen kuntoilun merkeissä ollenkaan.

Jos nyt kuitenkin tässä asiassa otan sellaisia pieniä, päivän kerrallaan askelia, kuten elämässä tänään olen oppinut ottamaan, niin tämäkin asia sitten asettuu ajanmyöten siihen kuosiin, kuin sen on tässä hetkessä tarkoitus asettua.
Silti ajattelin tässä hetkessä alkaa kirjoitella tänne hieman tuntemuksia siitä, mitä tällaiseen projektiin ryhtyminen tuo tullessaan, enkä siis aivan heti ole kirvestä valmis heittämään kaivoon, vaikka toisaalta olen nyky hetkessä oppinut elämään siten, että mikäli jokin suunnitelmani ei ota tässä hetkessä onnistuakseen, on sen vain tarkoitus onnistua jossain toisessa hetkessä, kunhan kaikki olosuhteet ovat suotuisia.

Tähän alkuun kerrattakoon siis, että olen kuluneen reilun kolme viikkoa säännöllisesti kuntoillut. Aloittaen kolmesta puolentunnin kävelylenkistä, kiristäen tässä hetkessä siihen, että käyn neljä-viisi kertaa viikon aikana lenkillä, kävellen aina kerrallaan kolme minuuttia, juosten kaksi minuuttia, kävelen kolme jne..

Tarkoitus olisi tässä hetkessä se, että alkaisin viikottain käymään pari kertaa salilla, (homma, jonka tälle viikolle aloitin), pari-kolme kertaa viikossa lenkillä ja kerran viikossa uimassa. Tuota hommaa jatkaisin, kunnes peruskuntoni on siinä kuosissa, että jaksan juosta kymmenen kilometria yhtäsoittoa. Mikäli isompia ongelmia ei ilmene, uskoisin tuon tason saavuttavani viimeistään lokakuun puolivälin tienoissa. Sen jälkeen muutoin samalla suunnitelmalla eteenpäin, mutta tarpeen vaatiessa, lisäisin yhden juoksulenkin ohjelmaan lisää.

Tuohon kun huomioidaan se, että minulla alkaa viimeisen vuoden opinnot amk:ssa, joten syksyn aikana olisi tarkoitus kasailla loppytyö, niin jos mitään ihmeellistä mutkaa matkalle ei eksy, uskoisin ainakin tuon lokakuun tavoitteen saavuttavani suht kivuttomasti.

No kuten todettua, päivä kerrallaan eteenpäin.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.5

2011-08-09T20:31:00.000+03:00

Liikunnan ilo. Siinä käsite, joka on allekirjoittaneen mielessä tuonut erinäisiä ahdistuksia jo useamman vuoden ajan. Tämä on johtunut pelkästään siitä, että olen viimeiset vuodet pelännyt liikkumista, ulkoilua ja esimerkiksi lenkkeilyä. Silti olen katkerana kironnut nähtyäni ihmisten onnellisena ympärilläni kuntoilevan ja vieläpä saavan siitä positiivista energiaa elämäänsä.
Tänään onneksi kaikki on toisin. Olen kuluneen 3 viikkoa liikkunut useamman kerran viikossa. Ensimmäisellä viikolla aloitin rauhallisella kävelylenkillä, joka kerrallaan kesti n. 30 minuuttia. Siitä pikku hiljaa olen sitten lisännyt vauhtia ja oppinut jopa taas nauttimaan kuntoilusta. Lisäksi olen käynyt elämäni ensimmäiset kerrat kuntosalilla. Tuokin asia järjestyi kohdalleni aikalailla ihmeellisellä tapaa. Ostin alun alken vaimolleni kuntosalikortin lahjaksi, mutta hän ei ole päässyt itse sitä käyttämään ja nyt hän aloittaa pitkästä aikaa taas opiskelun, joten hän sanoi minun kannattavan vaihtaa tuo kortti omalle nimelleni, koska itselläni on tulevana syksynä enemmän aikaa, kuin hänellä, joten sen vuoksi siis kuntasalilla käyntiä tässä opiskelen. Tuosta salilla käymisestä ja lenkkeilystä minulla on melkoisen monta hupaisaa tarinaa kerrottavana, mutta niihin palaan seuraavissa postauksissa sitten hieman enemmän. Lopuksi totean vain sen, että kaikki on elämässä mahdollista, kun tarpeeksi kärsivällisesti jaksaa yrittää. Tänään nautin liikunnasta ja oikeastaan ensimmäisen kerran yli kahteenkymmeneen vuoteen, koen hyvän olon tunteita, jo pelkästä ajatuksesta, että pääsen liikkumaan. Kaksikymmentä vuotta sitten rakastin juoksemista yli kaiken ja kävinkin kilpailemassa sekä treenasin joka päivä juosten 7-10 kilometrin lenkkejä.
Tänään pyrin liikkumaan vielä rauhallisesti, mutta silti olen asettanut itselleni kristallinkirkkaan tavoitteen. Vuoden kuluttua kesällä haluan olla siinä kunnossa, että jaksan juosta ainakin puolimarathonin. Päivä kerrallaan elämällä, tämäkin haave varmasti toteutuu, kun en ala asioissa hötkyillä.

Tänään tiedostan olevani edelleen kokolailla rikkinäinen ihminen, varsinkin tunne-elämältäni, mutta parasta kaikessa olen matkalla eteenpäin, hitaasti mutta sitäkin varmemmin askeltaen yhden päivän kerrallaan kohti lopullista päämäärää.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.4

2011-07-16T21:34:00.000+03:00

Olen saanut jonkin aikaa tutkiskella itseäni ja omia pelon tunteita hieman etäämmältä. Tarkoittaen sitä, etten ole elänyt tuon tunteen orjana, vaan olen jopa pystynyt tekemään sellaisia asioita, joita vielä jokin aika sitten ajattelin olevani koko loppuelämäni kykenemätön tekemään tai kokemaan.

No mitä tuosta tutkiskelusta olen huomannut. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin kauan kun ne eivät ala vammauttamaan ihmistä. Omalla kohdallani pelot, jotka viime aikoina liittyivät pelkästään erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, eivät poistuneet, vaikka kuinka syvällisesti itseäni tutkin, puhuin, kirjoitin ja huusin. Elin kuitenkin reilun neljä vuotta ilman päihteitä, ilman mitään lääkityksiä, koko ajan samalla itseäni purkaen, niin vertaistuen, tiiviin terapian, AA-ohjelman sekä lukuisten ihmisten avustuksella. Jouduin jatkuvasti pakottamaan itseni erinäisiin tilanteisiin, joista jokaisesta minulle nousi sama lamaannuttava pelko. Taistelin, luovutin, luovutin ja taas taistelin. Sílti en kyennyt noista peloistani vapautumaan. Reilun neljä vuotta taisteltuani, aloin miettiä, josko minulla on aivoissa jokin 'piuha' poikki, josta syystä serotoniini tasoni yksinkertaisesti heilahtelee niin suuresti, ettei siihen edes Isä Meidän-rukouksella muutosta saa aikaiseksi. Puhuin avoimesti ryhmissä miettineeni lääkitystä, samoin terapiassa, kuten myös kaikille läheisilleni. Loppupeleissä tein kuitenkin päätöksen itse. En enää jaksanut taistella, vaan antauduin kokeilemaan mielialalääkettä, jonka toivoin tepsivän siten, ettei minun enää tarvitsisi väsymykseen asti taistella oman pääni sisällä, erinäisiä paniikin tunteita vastaan, joita pääni sisällä alkoi velloa, aina sopivan ärsykkeen eksyessä paikalle.

No nyt olen syönyt säännöllisesti yhden 'ihmepillerin' päivässä vuoden verran ja tässä kohtaa omasta kokemuksestani voinen todeta, ettei kaikki lääkkeet ole pahasta, eikä kaikkia lääkkeiden käyttäjiä tule automaattisesti tuomita väärinkäyttäviksi huumehörhöiksi. Omalla kohdallani kun olen ollut rankassa riippuvuudessa lääkkeisiin, oikeammin juuri tuollainen edellä kuvaamani huumehörhö, niin tässä koen voivani jakaa kokemukseni molemmin puolin veteen piirrettyä viivaa.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut kohdata juuri samankaltaisia tilanteita, joista aikaisemmin itseni paniikin vallassa jouduin väsymykseen asti pakottamaan. Nyt erotuksena se, että olen onnistunut kaikki nuo tilanteet läpi menemään, ilman yhtään ylimääräistä jännitystä, saati ainuttakaan paniikin sekaista tuskatilaa. Aikaisemmin tiedostin kyllä itsestäni sen, ettei minulla sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi tarvitse noita tilanteita pelätä, mutta siitä huolimatta tietyt tilanteet ja niistä nousseet ärsykkeet ajoivat minut hulluuden partaalle.

Tällä hetkellä elän aivan samalla tavalla päivän kerrallaan, kuin kuluneen reilut viisi vuotta olen saanut opetella elämään. Kohdaten elämän sellaisena kuin se eteeni annetaan. Itseäni tutkaillen, negatiivisia luonteenpiirteitä korvaten positiivisilla, siis puhumalla ja kirjoittamalla käsitellen sekä pyrkien omalta osaltani tekemään sen oman pienen osuuteni asioissa, jotta elämä ainakin joiltain osin näyttäisi valoisammalta myös lähimmäisteni silmin tarkasteltuna.

Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, saadessani elää tänään. Aina ei ole tuntunut tältä. Juuri sen vuoksi toivoisin voivani omalta osaltani jakaa tuota ilmaiseksi saamaani hyvää myös muille. Toivottavasti näistä raapusteluistani joku pieni ihminen saa jotakin toivoa paremmasta, se riittää minulle.

Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille. Voikaa hyvin.

Peloista vapautuminen vol. 1.0.3

2011-06-14T20:36:00.001+03:00

Tässä kohtaa täytynee todeta, että tänne kirjoittaminen alkaa olla sitä, että tähän tarvitsee etsimällä etsiä aikaa. Lapsiperheessä kun ei näin kesäaikana juuri sisällä oleilla, ainakaan jos haluaa välttyä siitä, ettei lapset hypi pitkin seiniä, kuin hämähäkkimiehet.

No sitten otsikkoon liittyvään. Viime päivinä olen saanut jakaa omaa kokemustani peloista, oikein runsaalla mitalla. Eräs ystäväni käy läpi mennyttä elämäänsä, kipuillen todella. Sinällään koen voivani antaa hänelle vertaistukea, koska suurimmaksi osaksi hänen pelkonsa ovat hyvin samankaltaisia, kuin minulla itselläni on ollut. Tässä hetkessä koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että voin jakaa omaa tarinaani eteenpäin, koska vielä joitain aikoja sitten, se ei yksinkertaisesti ollut siitä syystä mahdollista, koska pelkäsin noita sosiaalisia tilanteita aivan suunnattoman paljon.

Huomaan saaneeni tähän hetkeen vapautua noista peloista kokonaan. Kävimme vaimoni kanssa vähän aikaa sitten vierailulla eräässä kuntoutuspaikassa, jossa eräs ihminen kipuili monen riippuvuuden kanssa, aivan kuten minä vielä reilu viisi vuotta sitten. Tuntui todella hyvälle kokea se, että osaan olla rento oma itseni, myös tuonkaltaisessa tilanteessa, enkä enää yritä mitään enempää, kuin jakaa sitä, mitä minulla elämässä roppakaupalla on kertynyt, eli omaa elämänkokemustani.

Oikeastaan viime päivät ovat osoittaneet minulle sen, että suurin osa peloistani on johtunut siitä, että yksinkertaisesti olen kokenut elämässä niin paljon kaikenlaista ahdistavaa, että noiden asioiden prosessoiminenkaan ei kaikkea tuota tunnekuohuntaa ole tasoittanut, vaan siihen on tarvinnut myös lääketieteellistä apua. Summasummarum, olen tänään onnellinen siitä tilanteesta, jossa tänään saan elää. Tuota kiitollisuutta haluan ympärilleni levittää, joka päivä sen verran kuin sitä kykenen tekemään. Tällä tavoin elämällä uskon, että elämälläni on ja tulee olemaan tarkoitusta.

Pelkoihin liittyen. Koen tänään ääretöntä kiitollisuutta siitä, että elämä on minulle tuonut nämä käsittämättömät pelot ja ahdistukset. Ilman niitä, tuskin olisin oonistunut luopumaan omavoimaisesta taistelusta ja opettelemaan hitaasti mutta varmasti luottamaan toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Jumalaan luottaminen kohdallani tuli siitä, että oppiessani luottamaan yhteen ihmiseen, tein hänestä itselleni jumalaan verrattavan rispustaumiskohteen, josta taas seurasi se, että aloin seuraavaksi pelätä sitä, että entä sitten, jos tuolle ihmiselle tapahtuu jotakin pahaa. Olin siis pakotettu opettelemaan uskomaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, jotta minun ei tarvitse pelätä enää koskaan jääväni yksin. Tuosta opettelelusta seurasi kaiken järkeistävälle ihmiselle, ääretön tuska, josta seurauksena tuli totaalinen luovutus. Omalla kohdallani tuo luovuttaminen merkitsee tänään sitä, etten enää järjellä yritä miettiä mitään, mitä en järjellä koskaan tule ymmärtämään, vaan pelkästään uskon. Eli toisin sanoen, vaikka välillä elämässä tuntuu pahalta, siitä huolimatta perustuksena minulla silti on usko hyvän olemassaoloon.

Näillä miettein. Aurinkoa elämäänne ja välittäkää toisistanne..

Peloista vapautuminen vol. 1.0.2

2011-06-02T12:09:00.000+03:00

Mitä me ihmiset yleensä pelkäämme? Omalla kohdallani kaikista suurin ja suunnattomin pelko on kohdistunut pelon tunteeseen itseensä. Olen pelännyt pelkääväni taas jotakin. Oikeastaan pelkäsin niitä painajaismaisia paniikin ja ahdistuksen sekaisia tunteita, joissa koin meneväni totaalisen sekaisin, tulevani täysin hulluksi pelosta.

Pitkä matka on tässäkin asiassa tarvinnut matkata, tullakseni tähän hetkeen ja siihen onnelliseen tilaan, jossa en enää juurikaan pelkää mitään "turhaa". Tuolla turhalla pelolla tarkoitan pelkoa, joka nousee jostain aikaisemmista kokemuksista tai alkaa siitä, kun milikuvituksessaan käy läpi samankaltaisia tilanteita, joissa aikaisemmin on tullut kokeneeksi tuota kauhunsekaista pelkoa. Omalla kohdallani peloista vapautuminen on vaatinut lukemattoman määrän taistelua erinäisiin tilanteisiin itsensä pakottamista ja kaikki on ollut kuitenkin niin turhaa, mutta silti suunnattoman tarpeellista.

Lapsuudessani pelkäsin menettäväni kaiken, mitä silloin pidin tärkeänä. Hassulta tuntuu ajatella sitä, että pelkäsin menettäväni ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, vaikka toisaalta nyt mietittynä, en koskaan ollut heitä saanut itselleni, ainakaan henkisesti läheisinä kokeakkaan. No tänään mietittynä, tarvitsin tuolloin tuon menettämisen pelon sen vuoksi, että pidin sitä kautta ihmisä tärkeinä itselleni.

Nuoruudessa hyppäsin sitten loputtoman tuntuiseen oravanpyörään, josta pois pääseminen on sitten vaatinut kunnon ponnisteluita. Aloin nimittäin pakenemaan noita pelkoja päihteisiin, pelaamiseen, lääkkeisiin jne. Huomatakseni vain sen, ettei niitä tunteita koskaan pääse pakoon, vaan ne on ennemmin tai myöhemmin kohdattava silmästä silmään. Tänään koen olevani onnellinen ihminen juuri sen vuoksi, että minusta tuli se ihminen, joka tänään olen. Ilman omaksi itsekseni tulemista, en olisi noita pelkojani koskaan kohdannut saati käsitellyt, ja varmasti olisin niiden orja tänäänkin. MUTTA sitten tullaan asiaan, josta jokainen ihminen on oikeutettu olemaan mitä mieltä haluaa, nimittäin lääkkeet. Omalla kohdallani lääkeriippuvuus alkoi paljolti noista paniikinsekaisista tuntemuksista. Kasvaen fyysiseksi, henkiseksi ja hengelliseksi ongelmaksi, josta vapautuminen on vienyt aikaa, Tänään syön yhtä mielialalääkettä, josta koen olevan sen hyödyn, ettei pääni sisällä enää jatkuvasti tao erinäiset skenaariot erinäisistä tilanteista, joissa joudun pelkäämään. Elin raitistuttuani reilun neljä vuotta ilman mitään lääkitystä. Tuon neljän vuoden aikana koin käsitelleeni elämäni tapahtumat niin pininä atomeina, etten kertakaikkiaan enää löytänyt mitään, mistä puhumalla tai kirjoittamalla, olisin voinut saada käsitellyksi sen tilanteen, joka olisi minut kokonaan vaputtanut noista paniikin tunteista. Mietin reilun puoli vuotta sitä, aloittaisinko kokeilemaan lääkettä tuohon vaivaan. Käydessäni terapiassa, puhuin asiasta terapeutilleni ja muualla varmasti kymmenille eri ihmisille, mutta loppupelissä päätin itse aloittaa lääkityksen. Onneksi aloitin, koska kuluneen vuoden aikana olen tullut huomaamaan sen, minkä tiesin jo vuosia sitten, eli minusta on ihan mihin vaan, mihin ryhdyn, kunhan mielikuvitukseni antaa minun rauhassa tilanteisiin uskaltautua ensin menemään. Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut kaikki tilanteet, joita ennen lääkityksen aloittamista kuollakseni pelkäsin, joihin en välttämättä enää edes uskaltautunut menemään. Tiedostan kyllä sen, että minulla oli jo ennen lääkitystä samat edellytykset kohdata noita tilanteita, mutta sitä en tiedä, miksi pääni ruokki mielikuvitukseni syytämään mitä erikoisempia variaatioita eri tilanteissa, joista johtuen olin joka hetki niin kauhean paniikin vallassa, etten yhdestäkään tilanteesta taistellen läpi, enää saanut noista tilanteiden kohtaamisista yhtään mitään muuta kuin aivan armottoman väsymyksen. Eli tänään mietittynä, minun tulee tässä hetkessä hyväksyä vallitsevat olosuhteet, eli päässäni on joku piuha mennyt sen verran vikaan, että tämän kyseisen lääkityksen avulla tuo kytkentä toimii halutulla tavalla. Toinen vaihtoehto kun olisi se, että olisin vihainen ja katkera itselleni ja elämälle siitä, etten voi elää totaalisen raitista elämää ja tuosta seuraisi vain se, etten voisi olla se tasapainoinen ihminen, joka tänään saan olla.

Tarkoitukseni ei ole elää kuin tätä päivää, joten en sano, että syön tuota lääkettä loppuikäni. Tänään otan lääkkeen, huomisesta en tiedä, eikä onneksi ole väliksikkään. Koen silti olevani se ihminen, joka sisimmässäni olen aina tiennyt olevani.

Toisaalta tämä ei ole lääkkeiden puolesta puhumista, vaan pelkästään oma kokemukseni asiassa, joten jokaisella olkoon oikeus omaan mielipiteeseensä asiassa. Eli kommentti on vapaa. Aurinkoista päivää kanssamatkaajani. Voikaa hyvin..

Peloista vapautuminen vol. 1.0.1

2011-04-02T20:31:00.000+03:00

Luottamus. Siinä asia, jonka puute allekirjoittaneen elämässä on tuonut suunnattoman paljon pelkoa. Ilman luottamatta mihinkään tai kehenkään, ihminen ei voi välttyä pelkäämästä. Toisaalta johonkin tai johonkuhun luottaminen vaatii rohkeutta ja saattaa jo sinällään tuoda pelkoa.

Omalla kohdallani nyt mietittynä, ihmettelen sitä miksi kasvoin siihen ajatusmalliin, ettei keneenkään voinut luottaa. Lapsuuteeni liittyi ihmisiä, joihin olisi voinut luottaa mutta toisaalta nyt miettien ilmeisesti nuo ihmiset olivat sillä tapaa käyttäytyviä silloin, etten uskaltautunut heihin turvaamaan. Toisaalta lapsuuteni olot olivat sellaiset, että koin pelkoa hyvinkin voimakkaasti useissa eri tilanteissa. Pelkäsin alkaa nukkumaan. Pelkäsin mennä kouluun, jos kaverit kiusaisivat ja opettaja pakottaisi syömään. Pelkäsin tulla koulusta. Pelkäsin sitä ja pelkäsin tätä. Oikeastaan nyt itse vanhempana miettien, teinkö itse lapsuudessa väärin, kun en puhunut kenellekkään mitään peloistani. Vai tekikö sen hetken aikuiset väärin, kun eivät minulta sellaisesta kysyneet. En tiedä. Lähinnä tässä hetkessä mietin ainoastaan sitä, että ehkä kuitenkin nuo jo tuonaikaiset pelot ovat osaltaan kasvaneet kiinni minuuteeni siten, että ne vielä edelleenkin aiheuttavat minulle ahdistusta, toisella tapaa kuin silloin, mutta aiheuttavat kuitenkin.

Tämä suhteeni pelkoon on sen verran mielenkiintoinen ja loppupeleissä suhteellisen vähän käsittelemäni asia, että tähän aioin seuraavaksi pureutua oikein kunnolla. Olisi kiva jos joku kertoisi omia kokemuksiaan pelkoon liittyen, niin ehkä saisin itsekkin aukaistua noita omia tunnelukkojani taas hieman. No näillä miettein taas eteenpäin. Hyvää viikonloppua kaikille..

Beautiful Blogger awards

2011-03-29T18:36:00.000+03:00

Kiitokset Reflection tästä palkinnosta. Hieman häpeillen laitan tätä vasta nyt jakoon. No sitähän sanotaan, että parempi myöhään, kun ei milloinkaan.

Siis tämä kyseinen tunnustus on tarkoitus jakaa seitsemälle blogille ja palkinnon saajan tulee kertoa seitsemän asiaa itsestään, joten pitkän tuumailun jälkeen tässä tulee..

Timolan erilainen elämä

Masentava maailma

Muurin tällä puolella - ja pysyy

Punchline

Tytöntekijä - poikasyli

Johanneksen saatto

Helinää

Sen kummemmin selittelemättä, olen tykännyt edellä olevista. Palkinnon voi poimia alta omaan blogiinsa..

..ja ne seitsemän asiaa minusta on varmaan tullut esiin senkin seitsemän kertaa näistä minun raapusteluista, mutta heitän niitä tässä jossain välissä, niin tulee tehdyksi, kuten palkinnon myöntämisessä märitellään.

Peloista vapautuminen vol. 1

2011-03-26T14:56:00.000+02:00

Olen tässä viime aikoina kelaillut enemmälti sitä, kuinka vielä parisen vuotta takaperin, elin jatkuvien sosiaalisten palkojen alla. Oikeastaan olen nyt miettinyt sitä, kuinka olen koko elämäni matkannut peläten jotakin suunnattomasti. Milloin ihmisiä, milloin itseäni, milloin mitäkin. Tänään en enää jaksa pelätä. Oikeammin olen huomannut väsyneeni pelkäämään tapahtumattomia asioita tai tilanteita siinä määrin, että olen opetellut luottamaan johonkin. Tuosta jostakin on tullut tärkeä työväline pelon kohtaamiseen. Onneksi tässä hetkessä noita pelkoa tuovia tilanteita on kovin vähän, vaikka samankaltaisia tilanteita joita vielä aikaisemmin pelkäsin kuollakseni, on nyky hetkessä jatkuvasti, silti en pelkoa enää niistä johtuen juuri tunne.

Siitä syystä on ehkä hyvä palata hieman aikaa taaksepäin ja prosessoida sitä, mitä olen pelännyt. Toisaalta olen viime päivät miettinyt myös sitä, kuinka hyvänä olen aikaisemmin kirjoittamisen kokenut apuvälineenä elämässä, joten osaltaan siitä johtuen päätin alkaa myös näitä pelkotilojani purkamaan täällä atomeiksi. Siitä johtuen otsikossa on vol. 1 sillä tähän tulee piakkoin jatkoa, uskoakseni osia vielä lukematon määrä, siis jos sen suhteuttaa siihen määrään, jota peko on elämässäni vieraillut. Mutta tässä nyt tällainen eräänlainen alustus asiaan. Pelko on kuitenkin vain tunne, siinä missä onnellisuuskin. Kaikki riippuu siitä, minkälaisen tilan sille elämässään antaa. Voisi jopa sanoa, että jos ihminen antaa pelolle vallan, se hallitsee pian koko elämää. Aivan samoin, jos ihminen antaa itselleen luvan tulla onnelliseksi, hän ennenpitkää huomaa olevansa.

Näillä aatoksin. Kohta alkaa matkani pelon valtakuntaan. Onneksi siellä voi tänään vain vieraillen piipahtaa, tarvitsematta pelätä jäävänsä sinne elinkautisvangiksi.

Kiitollisuus saadusta hyvästä

2011-03-18T23:53:00.000+02:00

Viime aikoina olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että toisaalta kiireestä on tullut jo niin rutiinia, että väkisin välillä tulee miettineeksi asioita siinä samalla kaiken kohelluksen keskellä.

Olen jälleen kokenut käsittämätöntä kiitollisuutta kulunutta viittä vuotta ajatellen. Oikeasti ihmettelen sitä, kuinka asiat voivat järjestyä näin. Vaikkei kaikki asiat sujuisikaan, kuten itse tuppaan ajatella niiden olevan parhaiten näin tai noin, niin ei minulla ole kyllä mitään järkeä päässäni, jos tässä tilanteessa olisin edes jollain tapaa esittävinäni kiittämätöntä.

Jotenkin viime aikoina taas olen pohtinut sitä, kuinka voisin parhaiten ihmisille jakaa tätä ilmaiseksi saamaani hyvää. Olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joille puhun omista kokemuksistani. Pyrin joka päivä pistämään itseni likoon 110 prossaisesti perheeni parissa. Käyn säännöllisesti kolmesti viikossa ryhmissä ja olen kirjoitellut aina sopivan tilaisuuden sattuessa omia ajatuksiani myös tänne nettiin. Silti minulla on olo, että minun pitäisi pystyä tekemään enemmän. Aivan liikaa on ihmisiä, jotka ovat omien ennakkoluulojensa vankina tänäkin päivänä, eivätkä tiedä mitään siitä, kuinka ihanaa elämä voi oikeasti olla. No minä pyrin tekemään oman pienen osuuteni siinä joka päivä, että ainakin ne viitisenkymmentä ihmistä, joita minä aikaisemmassa elämässäni teoillani vahingoitin, saisivat nyt edes hieman kokea parempaa, kuin mitä silloin. En tiedä, haluaisin auttaa ihmisiä, ihan rehellisesti käsi sydämellä, täysin pyynteettömästi, ilman mitään vaateita mistään. En vain tiedä, miten sitä parhaiten omassa elämässäni toteuttaisin. Joskus tunnen ääretöntä voimattomuutta siitä, että minulle on suotu niin paljon hyvää, enkä minä voi antaa kuin näin vähän. No kaikella aikansa, ehkä vielä jokin päivä voin tehdä enemmän. Sitä odotellessa, nyt yöunille, että jaksaa aamulla jälleen koulunpenkille.

Aurinkoisia kevätpäiviä, rakkaat kanssamatkaajat. Voikaa hyvin..

Viisi vuotta sitten..

2011-02-22T19:55:00.003+02:00

..join viimeisimmän humalani. Sen jälkeen ei ole tarvinnut pulloa aukaista, onneksi. Melkoisella varmuudella se tietäisi samaa, kuin varaisi itselleen hautapaikan ja järjestelisi omat hautajaisensa, sen verran hurjaa vauhtia päihteiden käyttöni paheni, ennen raitistumistani.

Luojalle kiitos, ettei enää ole tarvinnut kaivata humalaa. Ei vain ole tehnyt mieli, vaan elämä on tuonut eteen erilaisia polkuja, joita kulkien, elämä on alkanut kantaa. Silloin ei päihteiden tuomaa pakotietä enää tarvitse.

Tietysti nyt mietittynä voin rehellisesti myöntää sen, että melkoisen määrän työtä on itsensä kanssa saanut tehdä, että tähän hetkeen ja näin taasapainoiseen elämään on tullut. Onneksi tuota työtä ja taivalta ei ole tarvinnut tehdä yksin. Yksin en olisi kertakaikkiaan jaksanut. Kuten varmasti jokainen tietää, kovin moni päihdeongelmainen ei orjuuttavasta riippuvuudesta yksin eroon selviä. Oma voimattomuutensa tulee kohdata yksin ja sen jälkeen antautua autettavaksi, tekemään omaa osuuttaan asioissa ja loppu hoituu kyllä.

Ihmeellisen kirkkaasti kuitenkin mielessäni on tuo viimeinen nousuhumala. Päivälleen viisi vuotta sitten, tiesin kahden päivän päästä joutuvani lähtemään pakon edessä päihdekuntoutukseen, muuten lapset olisi otettu huostaan. Kuten jo monesti olen kirjoituksissani todennut, onneksi tuo pakote oli, muuten tuskin olisin enää hengissä. Muistan selvästi sen, kuinka rakkaan vaimoni kanssa sovittiin, että voin juoda ns. jäähyväis six-packin olutta, samalla Suomi-USA olympiajääkiekkoa seuraten. Tavoistani poiketen, tuona iltana join hillityn sievästi, vaikka silti tuon illan hintana oli anopin uuden karhea matka-tv, joka siinä leijona huumassa onnistui jostain kumman syystä horjahtamaan lattialle tuohoisin seurauksin, no tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu :)

Tänään on muutoinkin muistoja nostattanut päivä. Isäni olisi tänään täyttänyt 60 vuotta, siis jos viina ei olisi häntä vienyt vajaa viisi vuotta sitten vienyt. Rauha hänen sielulleen. Surullista hänen kohtalossaan on se, että vasta hänen kohtalonsa jälkeen allekirjoittanut heräsi todellisuuteen siitä, kuinka itsellenikin voisi käydä, jos en alkaisi jotakin tehdä toisin.

Kuten todettua, pitkä matka on tuosta päivästä tullut tehdyksi, mutta tänään tuo matka jatkuu edelleen päivän kerrallaan, onneksi jo hieman kevyimmin askelin. Kaikki on omalla kohdallani kiinni siitä, että olen valmis joka päivä luovuttamaan omavoimaisen taisteluni ja jatkamaan hyväksi havaittujen työkalujen käyttöä, aina tarpeen vaatiessa toisiin ihmisiin turvautuen. Tällä tavoin jatkaessani, tiedän jo ettei minun voi käydä kuin hyvin. Kiitokset yhteisestä matkasta kanssamatkustajat. Jatketaan taivallusta..

Työnhakua. Tupakatta oloa.

2011-01-18T20:25:00.001+02:00

Uusi vuosi uudet kujeet. Näinhän sitä sanotaan. Sinällään uusi vuosi ei muuta uutta elämään ole tuonut, kuin sen verran, että yhdensän päivää sitten päätin päivän kerrallaan yrittää erottautua myös tuosta tupakan orjuuttavasta vaikutuspiiristä.
Toisekseen olen alkanut etsimällä etsiä itselleni työpaikkaa. Ei se kaukana sinällään ole ollutkaan, etteikö tässä viimoisinkin palanen elämässä loksahtaisi kohdalleen. Viime viikolla kävin työhaastattelussa, joka meni kyllä kaikinpuolin nappiin, mutta ainoa ongelma asiassa oli se, että kyseiseen tehtävään haettiin ohjelmistosuunnittelun rautaista ammattilaista, jolla olisi oltava viiden vuoden työkokemus alalta. Kun minulla näistä ohjelmisto hommista ei vielä varsinaista työkokemusta löydy, niin minun olisi pitänyt repäistä koodaustestistä täydet pisteen, mikäli olisin tuon kyseisen paikan halunnut. No testi sinällään meni kohdaltani paremmin, kuin itse osasin aavistella, mutta ei silti täysiä pisteitä tässä hetkessä oikein onnistunut saavuttamaan. Ensin asia tietysti hieman harmitti, mutta jo parin päivän päästä ajattelin kuitenkin niin, että olisi tuo ollut aika iso harppaus astua suoraan työelämään, mikäli vaatimustaso työtehtävissä olisi edellyttänyt jo valmiiksi usean vuoden kokemuksen asioissa. No asioilla on taipumus järjestyä, joten odottelenkin tässä jo toista haastattelua, jossa kyseinen positio olisikin itselleni jo haasteellisuudeltaan huomattavasti sopivampi, kyseessä kun on ohjelmistosuunnittelijan pesti, jossa voisin aloittaa tämän hetkiseltä tasolta, opetellen asioita käytännössä sitten aina tehtävien edetessä. Kaikki järjestyy, siihen uskon. mikäli tässä hetkessä töitä ei siunaannukkaan, silläkin on tarkoituksensa. Itselläni kun kuitenkin on vielä noita opintoja vajaa 1,5 vuotta jäljellä, joten kiire sinällään ei ole yhtään mihinkään. Hiljaa hyvä tulee.

No sitten tämä tupakan polttamisesta eroon pääsy. Ensimmäiset päivät menivät kovin helposti. Sitten oli muutama vaikeampi päivä ja tässä hetkessä päivät kuluvat kohtuullisen pienellä taistelulla. Tänään teki mieli hieman, eilen ei ollenkaan. Luovuttamisen opettelua tässäkin asiassa harjoitetaan ja uskon tämänkin riippuvuuden hellittävän, kun itse olen valmis tästä riippuvuudesta kokonaan luopumaan. Aina kun ajatuksiin eksyy sellaista kuin "Olisihan se kiva..", niin samalla aletaan taistella asian kanssa. Kun taas toisena hetkenä miettii koko asiasta, tyyliin " On se kiva olla polttamatta.." niin tuo ajatustapa kantaa, eikä taistelua tarvi harjoittaa. Tietysti tämäkin muutos elämässä ottaa aikansa, kuitenkin kun tupakkaa on tullut tupruteltua jo yli 20 vuotta. Hiljaa hyvä tulee tässäkin, kuten elämässä yleensä. Hitaasti tapahtuvat muutokset ovat pysyvämpiä, kuin hetken hurauksessa tapahtuvat, joten kyllä tämä tästä päivä kerrallaan onnistunee. Tällaisia aatoksia tälle iltaa.

Aurinkoisia päiviä kaikille, toivottelee toipumisentiellä taivaltava "turisti"..

Rauhaa. Joulurauhaa.

2010-12-23T19:20:00.004+02:00

Tuntuu tosissaan hyvälle huomata itsessään eräänlaista lapsenmieltä näin Joulun kynnyksellä. Olen innoissani, seuratessani lasten valmistautumista Jouluun. Ehkä osa tästä kiitollisuudesta nousee siitä, kun tämä Joulun odotus ei ole aina ollut minulle tärkeintä, saati se että olisin lapsia tai vaimoani ajatellut, vaan päihteet olivat Joulunakin, kuten aina, se tärkein asia, vielä joitain vuosia sitten. Viisi vuotta sitten Jouluun meillä liittyi lämpölasista läpi tuleminen, virkavalta, sekä päivystyksessä paikattavana olo. Muistan lopun ikäni lasteni ja vaimoni pettyneet katseet, kun seuraavana aamuna kauheassa krpulassa, parikymmentä tikkiä käsissäni, vääntäydyin kotiin.

Luojalle kiitos, tänään saan nauttia täysin siemauksin seuratessani, kun vaimo ja lapset laittavat Joulua. Siitä riemusta juuri saan itselleni suurimman kiitollisen tunteen käydessäni ajatuksissani mutkan menneessä. Itse en välttämättä koskaan tule unohtamaan Joulua -05, mutta lapset ja vaimo ovat sen jo minulle antaneet anteeksi. Onneksi olen oppinut olemaan armollinen itselleni, joten ei tuo Joulu enää mielessäni ole millään tapaa syyllisyytenä, vaan enemmänkin kiitollisuuden tuojana tähän hetkeen. Tänään olen kiitollinen. Tänään olen onnellinen.

Näillä miettein..Oikein rauhallista, raikkaan raitista Joulua ja kaikkea hyvää meille kaikille vuoteen 2011!

Beautiful Blogger awards

2010-12-15T17:34:00.000+02:00

Lämpimät kiitokset Reflection tästä palkinnosta. Olen hyvin otettu. Laitan tämän kiertämään, kun saan tarkkaan harkittua kenelle tämän palkinnon haluan antaa. Joten palaan tähän asiaan tässä lähiaikoina.

Kaikki järjestyy aikanaan

2010-12-12T17:53:00.000+02:00

Minun kokemuseni on tuon otsikon kaltainen. Voin tänään todeta eläväni päivän kerrallaan elämää, josta ei puutu yhtään mitään. Parasta kaikessa on elämäntyyli, johon kuuluu sellaisia itsensä työstämiseen liittyviä toimintaa siinä määrin, ettei minun tällä tavoin taivaltaessani tarvitse enää pelätä elämässäni mitään niistä asioista, jotka osaltaan ajoivat minut helvetinporteille joitain vuosia sitten.

Omalla kohdallani täyskäännöksestä alkanut itsensä ja menneisyytensä purkaminen, on tänään muodostunut sellaiseksi peruskiveksi, jonka varaan uskallan omaa itseäni ja elämääni rakentaa. Olemalla valmis mihin tahansa ja sitä kautta luopumalla ennakkoluulojeni nostattamasta ylpeydestä, olen valmis avoimin mielin tutustumaan kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin erilaisiin apukeinoihin, joita täällä erilaisista riippuvuuksista kärsivien auttamiseksi järjestetään.

Nyky hetkeen olen huomannut itsessäni sen, että olen tietyllä tapaa kantanut väärää syyllisyyttä läpi elmän siinä määrin, että pelkästään siitä minuilla riittää työstettävää jok' ikiseksi päiväksi, sikäli mikäli tasapainoista elämää haluan itseni kanssa viettää. Tuosta syyllisyyden kantamisesta voin kertoa muutaman esimerkin. Elämäni on opiskelujen, viisi lapsisen perheen ja ryhmissä käymisen kanssa jatkuvaa kiirusta, mutta pelkästään hyvällä tapaa kiirusta. Toisaalta huomaan tasaisin väliajoin miettiväni huonoa omaatuntoa potien sitä, kuinka koen kohtelevani läheisiä ihmisiäni kaltoin, kun en tahdo joutaa pitämään yhteyttä niihin ihmisiin, jotka toisaalta osaltaan ovat tukeneet minua silloin kun olin heikoimmillani. No armollisuutta itseään kohtaan tässä opetellessani, olen kääntänyt tuota syyllisyyttäni pois miettien niin, etten kuitenkaan taida olla niin erikoinen ihminen, että läheisteni elämässä olisi kovinkaan suuri aukko, vaikka yhteyden pitäminen olisikin satunnaisempaa. Toisaalta opettelen edelleen päivän kerrallaan tekemään kulloisenakin päivänä sen, mikä siinä hetkessä oman osuuden tekemiseltä tuntuu, eikä sen enempää kukaan voi minulta vaatia, kun en sitä ole enää edes itse itseltäni vaatimassa. No kuten todettua, parempaa kohti koko ajan matkaa teen ja siihen liittyy jatkuva itsensä kehittäminen ja sitä kautta opetteleminen olemaan entistä vähemmän itsekeskeinen ihminen.

Itsensä purkaminen atomeiksi, siinä samalla koko elämän paloittelu omiin lokeroihinsa, on ollut minulle se keino kasvaa siksi ihmiseksi, joka minusta olisi kuulunut tulla jo 15 vuotta sitten. Tänään ymmärrän kuitenkin sen, ettei minusta olisi tuolloin voinut tulla samaa ihmistä joka tänään olen. Niin äärettömän määrän positiivisia kokemuksia, kaikki negatiiviset tapahtumat ja niiden purkamisen kautta tapahtunut kasvu on minulle tähän hetkeen tuonut, etten voisi olla sama ihminen ilman noita kokemuksia. Katkeruus ei kuulu tänään minun luoteenvikoihini, joten sillä en sille ajatustanikaan uhraa, vaan pyrin käsittelemään asiat päivittäin siihen malliin, ettei minulla olisi yhtään asiaa tai tapahtumaa josta olla katkera, vaan päinvastoin kokisin jatkuvasti kasvavaa kiitollisuutta elämää ja sen tuomia siunauksia kohtaan.

Nöyrin ja kiitollisin mielin rauhoitun tässä hetkessä odottamaan perheen kanssa vietettävää Joulua. Siunausta elämäänne rakkaat kanssamatkaajat. Olkoon tuuli myötäinen elämässämme.

Toivoa paremmasta

2010-11-21T13:03:00.000+02:00

Ajattelin oman kokemukseni kautta tuoda esille sen, että todella vaikeasta, orjuuttavasta, pakkomielteisestä ja kaiken tuhoavasta sekakäyttökierteestä on mahdollista toipua. Koskaan siitä ei parane siten, että voisi harrastuksekseen tai muutoin vain ajankuluksi, rentoutuakseen voisi kaveriporukassa istua iltaa muutamalla paikallisessa.

Omalla kohdallani taival tähän hetkeen, tasapainoiseen, antoisaan, rauhalliseen ja kaikin puolin vapaaseen elämään on ollut pitkä ja kivinen. Tässä ja nyt mietittynä tuo kivinen taival on ollut todella opettavainen ja antoisa. Ilman tuota kivistä tietäni, tuskin tässä kirjoittaisin pyrkien jakamaan oman kokemukseni kautta toivoa toisille samaisen ongelman kanssa taisteleville. Muutenkaan tuskin olisin se itseni tunteva, lähimmäisistä välittävä, tasapainoinen mies, kuka tänään kaikella tapaa koen olevani. Eli kaikella tarkoituksensa.

Palatakseni hieman ajassa taaksepäin. Elin vielä reilu viisi vuotta sitten orjuuttavassa ja itseäni tuhoavassa riippuvuus suhteessa kaikenlaisiin päihteisiin. Muutosta tuohon sekakäyttökierteeseen näyttänyt tulevan muutoin, kuin sillä että tauti tappaisi minut alle kolmikymppisenä. Elämäni rakentui tuohon aikaan sen asian ympärille, että aina oli keinolla millä tahansa saatava rahaa, jotta hetkeksi saisi hiljennettyä päässään takovan pakkomielteisen ajatuksen nousuhumalan tunteesta. Tuohon aikaan nousuhumalan tunteesta oli jo aikoja sitten kadonnut kaikki autuus ja hohto. Jäljellä oli enää sairaalloinen pakkomielle tuota asiaa kohtaan. Enää ei ollut väliä mitä asian eteen jouduin tekemään, kunhan sain pääni sekaisin ja taas unohtaa hetkeksi sitä kautta kaiken. Surullisinta tuossa kaikessa oli se, etten enää pitkään aikaan ollut välittänyt kenestäkään, vähiten itsestäni ja sen vuoksi käytin sumeilematta hyväkseni jokaista ihmistä joka erehtyi minulle ystävällisyyttään vielä päivää sanomaan. Olin tuhonnut kaikki välit jokaiseen ihmiseen, joka joskus oli tielleni eksynyt. Jäljellä siis oli vain tuo pakkomielle, sekä reilu 130 000 euroa velkaa, josta suurin osa oli tullut juomisesta, sekä toisesta ongelmastani, pelaamisesta.

Minun kohdallani päihteiden käyttö meni siihen, että en enää halunnut elää. Pyrin melkein jokaisen putken päätteeksi saamaan itseni hengiltä. Milloin pillereillä, viiltelemällä ranteeni auki, tai sekopäisenä ajaen autolla ulos tieltä. Epätoivoani kuvannee se, että nuoremman poikani syntyessä, hyppäsin pää edellä koskeen, yrittäen hukuttaa itseni, niin paljon itseäni vihasin. Noista itsetuhoisuuksista johtuen, viranomaiset alkoivat epäillä kykyjämme huolehtia lapsista ja sen vuoksi meidän tuli lähteä päihdekuntoutukseen tai lapset otettaisiin huostaan. Kuntoutus muutti koko perheen elämän.

Opetellessani elämään vertaistuen avulla, päivän kerrallaan vapaana päihteistä, minulla alkoi myös orastaa ajatus siitä, kuinka haluaisin kokea edes yhden päivän, jolloin minun ei tarvitsisi valehdella koko ajan jollekkin, yhden päivän jona päässäni ei takoisi syyllisyys siitä, kuinka jatkuvasti satutan kaikkia ympärilläni olevia. Halusin enemmän kuin mitään, palata tavalliseksi ihmiseksi. Halusin päästä eroon myös uhkapelaamisesta. En vain enää tahtonut jaksaa uskoa sen olevan mahdollista kohdallani. En vaikka olin jo saanut elää hetken aikaa vapaana päihteistä. Jotenkin kävin sisäistä taistelua siitä, kuinka minulla täytyisi vielä olla joku pakokeino, jolla voisin kadottaa itseni, kun maailman meno ahdistaisi liiaksi. Toisaalta tämänkin taudin sairaalloisuutta kuvannee parhaiten se, etten enää päässyt hetkeksikään pakoon mitään. Samantien kun ajatukseni valtasi palaamisen ihanuus, samassa hetkessä ahdistus asiasta ryöppysi päälleni sellaisella voimalla, ettei mistään ihanuudesta ollut tietoakaan.

Jotenkin pohdin sitä, että haluaisin elää edes hetken rehellisenä puolisolleni. Ihmiselle, joka kuitenkin oli luvannut seistä vierelläni, niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä ja toden totta oli niin myös tehnyt, lukemattoman monta kertaa. Minusta tuntui äärettömän pahalta, yrtittää elää raittiina, samalla valhdellen puolisolleni pelaamisestani. Tuo tuska lopulta kasvoi niin suureksi, että se ajoi minut hakemaan apua. Soittelin muutamia puheluita ja saimme erään ystävän avulla pystöön vertaistukiryhmän peliongelmista kärsiville ihmisille. Vielä tuossa hetkessä minulla oli jokin ihmeellinen takaportti auki ja kävinkin pelaamassa vielä viimeisen kerran, ennen kuin uskaltauduin ryhmään lähtemään. Tuon ryhmään lähtemisen jälkeen minun ei ole tarvinnut enää pelata. Olen saanut opetella elämään totaalisen rehellisenä itselleni ja sitä kautta toisille. Olen hvyittänyt ihmisiä, joita päihteiden käytöllä ja peliongelman myötä olen loukannut. Olen sopinut läheisiltä lainaamani velkani, joista suurimman osan sain anteeksi, kertoessani rehellisesti mistä omituinen käyttäytymiseni rahan lainaamisessa oli johtunut.

Syyskuun 1. päivä tälle vuotta, minulla päättyi velkajärjestely ja huomenna toimitan ulosottovirastoon kuitin viimeisestä suorituksestani, jonka jälkeen minulla ei ole enää minkäänlaisia merkintöjä luottotiedoissa, eikä enää senttiäkään velkaa. Sen sijaan olen onnistunut rakentamaan tulevaisuutta opiskelemalla itselleni ammatin. Tällä hetkellä amk-opintoni ovat kolmannen vuoden osalta kohta puolivälissä. Olen etsinyt töitä ja uskon niitä saavani siinä hetkessä, kun minun on tarkoitus työelämään palata. Parasta kaikessa on se, että opetellessani olemaan itselleni rehellinen, minun ei tarvitse päivittäin taistella juoma- tai pelihimoa vastaan. Riittää kun pidän mielessä sen, etten voi enää ottaa viinaa tai pelata kohtuudella. Kohdallani sen kokeilu tietäisi totaalista romahdusta, josta seuraisi sellainen kierre, johon tänään en halua joutua. Tuon estääkseni, minun tarvitsee vain luottaa toisiin ihmisiin, turvautua samankaltaisia kokeneiden ihmisten apuun, sekä myöntää etten voi käyttää päihteitä, enkä pelata normaalisti.

Kymenen vuotta sitten maailmani romahti konkurssin, avio-eron ja läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa samalle vuotta. Tuosta kaikesta alkoi syöksykierre, joka oli kohdallani päättyä kuolemaan, mutta josta olen selviytynyt päivä kerrallaan, elämään elämää ja nauttimaan siitä, ilman että minun tarvitsee enää paeta elämää tai itseäni mihinkään. Raitis, peleistä ja lääkkeistä vapaa elämä on tuonut mukanaan myös useita vastoinkäymisiä. Erona entiseen, minun ei ole tarvinnut paeta noista tapahtumista aiheutuneita tunteita, vaan olen saanut kohdata ne ja surra kun on ollut aihetta suruun. Olen käynyt läpi viimeisen viiden vuoden aikana suurimmat menetykseni, isäni tehtyä itsemurhan, parhaan ystäväni juotua itsensä hengiltä ja silti minulla ei ole tarvinnut palata entiseen, vaan olen saanut läpikäydä tuskan ja surun läheisten ihmisten avustuksella ja tänään ymmärrän hyvin pitkälti sen, mitä elämä on ja mitä tarkoitusta varten itse sitä tänään, noista edellä kertomistani riippuvuuksista vapaana saan elää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää apua. Jos minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus.

Elämä rakentuu pala palalta ehjäksi kokonaisuudeksi

2010-11-06T16:00:00.001+02:00

Olen kohta viiden vuoden ajan saanut mahdollisuuden rakentaa elämää uusiksi kasaan, kiitos raittiuden. Tänään elän tilanteessa, jota en villeimmissä unelmissanikaan uskonut enää koskaan saavuttavani. Minulla päättyi juuri kuluneella viikolla yli kymmenen vuotta kestänyt velkahelvetti. Olen tänään täysin vapaa taloudellisesti ja tuo tosi asia ruokkii minua rakentamaan elämää eteenpäin, entistä tarmokkaammin.

Opiskeluni ammattikorkeassa on nyt hieman yli puolivälin etapin. Olen onnistunut pysyttelemään aikataulussa, vaikka tässä kuluneina parina vuotena, matkalle on sattunut eräitäkin tapahtumia, joiden vuoksi olisi enemmän kuin ymmärrettävää, vaikken olisi aivan aikataulussa pysytellytkään. Sen lisäksi olen saanut suoritettua jo opinnoissani työharjoittelut muilta osin, mutta viimeisen kevään lopputyön harjoittelu on enää tekemättä. Sekin asia järjestyi jo tuossa joku aika takaperin. Olen tälle vuotta tehnyt koulullemme erästä ohjelmistoprojektia, joka toivon mukaan tulee koulullemme käyttöön ja tuosta projektista minulle poiki tuo viimeisen kevään harjoittelupaikka ja lopputyön aihe. Vielä kun tuohon lisätään, että olen onnistunut tekemään opinnoissa vaadittavat 15op vapavalintaiset opinnot kokonaan, olisin hullu, ellen olisi tyytyväinen.

No pitkälti tämän koulun projektin, olen tehnyt päätöksen mitä "isona" haluan työkseni tehdä ja sen vuoksi olen keskittynyt erääseen ohjelmistokehityksen osaalueeseen muita hanakammin. Tämä alue näyttäisi olevan se seuraava suuri juttu mobiilimarkkinoilla, joten ei ollenkaan hassumpi aluevaltaus, johon keskittyä. Tästä projektista alan olla saanut jo sen verran paljon kokemusta asioissa, että uskallan jo hetkittäin luottaa terveellä tavalla osaamiseeni noissa asioissa. Itseluottamus, kun ei koskaan ole ollut se vahvin puoli minussa. Nyt kuitenkin jo huomaan tekeväni tulevaisuteen tähtääviä valintoja, ilman että miettisin hetkeäkään, etteikö tilaisuuden tullen minusta noihin haasteisiin olisi vastaamaan. Päinvastoin. Toivon todella saavani lähiaikoina mahdollisuuden ottaa kosketusta työelämään ja sen tarjoamiin haasteisiin, koska siellä kuitenkin tiedän odottavan ne todelliset koetukset siitä, onko minusta vielä tässä hetkessä niihin vastaamaan.

Silti olen tehnyt entiseen ajatusmalliini verrattuna, todella uhkarohkeita valintoja. Ilman sen kummemmin miettimättä, tai epäilemättä itseäni, olen hakenut ensi vuodelle toiseen ammattikorkeaan opiskelemaan samanaikaisesti yhden lukuvuoden verran kyseisen ohjelmistokehityksen alan erikoitusmisopintoja. Lisäksi laitoin viikolla pari työhakemusta vetämään, joissa haettiin tuon ohjelmoinnin taitavaa henkilöä vakituiseen työsuhteeseen. Tänään lähetin myös yhden hakemuksen sellaiselle kurssille, joka kestäisi 8kk ja jonka jälkeen olisi valmiina vakituinen työpaikka odottamassa, joten enää en taida ollakkaan se itseään epäilevä ihminen, joka vielä jokin aika sitten koin olevani.

Tässä hetkessä parasta kaikessa on kuitenkin se, että ensiksikin raha on saavuttanut elämässäni sille kuuluvan oikean arvonsa, eli se ei ole enempää kuin väline, jolla hankitaan elämässä välttämättömiä asioita, kuten ruoka, asunto jne. Se ei enää todellakaan ole se elämän tärkein asia, eikä minulle millään tavalla enää se mittari, jolla mitattaisiin sitä, kuinka hyvin voin, tai kuinka onnellinen tai tasapainoinen olen. Olen tänään todella onnellinen ihminen, vaikkei minulla tässä hetkessä ole yhtään ylimääräistä rahaa.

Mitä muuta ihminen voisi elämältään toivoa, kuin sen, että on itsensä kanssa niin tasapainossa, että elämä sinällään ei voi tarjota mitään muuta kuin eteenpäin vieviä tapahtumia. Vielä kun siihen lisätään, että vierellä kulkee ihminen, josta on viime aikoina tullut elämäni tärkein tukipilari tai joka on ollut sitä jo koko yhteiselomme ajan, mutta jonka arvon vasta aivan hiljattain olen alkanut käsittämään. Elämä maistuu tänään hyvälle. Suuri kiitos siitä kuuluu Jumalalle, itselleni sekä kaikille niille ihmisille, jotka jaksoivat minuun uskoa, vaikken itse enää uskonutkaan, varsinkin rakkaalle vaimolleni.

Näillä miettein, tästä on hyvä jatkaa päivä kerrallaan kohti tulevaa. Voikaa hyvin..

Intuition pohjalta

2010-10-28T12:26:00.000+03:00

Olen viime aikoina pohtinut hyvin paljon tätä kokemuseni jakamista omalla kohdallani ja jotenkin minulla on ollut sellainen tunne, etten enää koe tarvetta "piiloutua" minkään nimimerkin alle. Toisaalta pyrin joka päivä miettimään omia todellisia vaikuttimiani asioissa ja tässäkin kohtaa olen asiaa miettinyt jo pidempään. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että oman kokemukseni jakaminen näissä riippuvuuksissa tai niistä toipumisessa jää jotenkin vailinaiseksi, vajaaksi, koska en esiinnyt tässä blogissani todellisena omana itsenäni. Toisaalta mietin hyvin paljon myös tuota vertaisryhmätoimintaa ja siihen liittyvää nimettömyys perinnettä. Jotenkin olen oppinut viime aikoina siihen, että mietin omaa itseäni, kyseenalaistan omia tuntemuksiani asioissa ja sitten loppupeleissä teen sellaisen ratkaisun, joka itsestäni parhaalta tuntuu. Tässä hetkessä ajattelin alkaa jakaa kokemustani omalla nimellä, sen vuoksi, että josko se jollakin tapaa toisi tämän oman tarinani jotenkin todellisemmaksi. Tarkoitukseni ei millään tapaa ole väheksyä noita vanhoja viisaita perinteitä, vaan pikemminkin keskittyää jakamaan vain omaa kokemustani omalla nimelläni. En siis edusta näissä kirjoituksissani mitään muuta kuin omaa itseäni, omia kokemuksiani, mielipiteitäni jne. Minun kirjoitukseni kokemuksistani ei siis ole millään tapaa sidottu AA:n näkemyksiin, enkä edusta millään tapaa kyseistä vertaisryhmää, vaan pelkästään jaan omaa kokemustani.

Toisalta olen pohtinut tätä asiaa jo pidempään. Oikeastaan jo raitistumisesta lähtien. Viimeisin sysäys tälle asialle lieni kesällä julkaistu kirja Selviämistarinoita, jossa useat ihmiset jakoivat toipumiskokemustaan omalla nimellään. Jotenkin tästä ajattelin, että haluan tehdä samoin. Jotenkin olen tähän hetkeen käsitellyt menneen elämäni siten, ettei minulla ole enää häpeää mennyttä kohtaan. Päinvastoin, koen saavuttaneeni sellaisen määrän elämänkokemusta, että tuosta voi aivan hyvin antaa eteenpäin myös toisille. Tarkennan siis vielä varalta asian kertaalleen. Nämä ovat pelkästään, vain ja ainoastaan minun kokemuksiani asioissa. Ei kenenkään muun. Näillä miettein, matka jatkukoon päivän kerrallaan samaan suuntaan, kuin mitä se on jo jonkin aikaa jatkunut.

Itsetutkiskelun kautta tasapainoiseen elämään

2010-10-25T13:39:00.000+03:00

Ajattelin hieman taas kerrata tätä kulunutta viittä vuotta, jotka olen saanut raittiina elämää rakentaa kokonaan uusiksi.

Viisi vuotta sitten elämäni oli ajelehtimista katastrofista toiseen. Kuoleman kanssa kilpajuoksua, vailla mitään toivoa tai päämäärää. En todellakaan tiennyt, kuka olen saati mihin olen matkalla. Minulle elämä oli armotonta taistelua päivästä toiseen, kaoottista, pelottavaa ja täysin tarkoituksetonta tyhjyyttä, jossa joka päivä mietin vain sitä, kuinka halusin kuolla. Olin totaalisen hukassa. Olin ollut enempi tai vähempi hukassa koko sen astisen elämäni. Sitten tapahtui jotain..

Piinava oravanpyörä alkoi olla siinä mittakaavassa, ettei sitä enää kukaan voinut sivusta katsoa, tekemättä mitään asialle. Tänään olen kiitollinen siitä, että tuossa hetkessä elämässämme oli muutamia ihmisiä, jotka tiesivät missä mennään ja mitä asioille tulisi tehdä. Miten asioihin puuttua.

Toisaalta tänään ymmärrän myös sen, että ilman tuota asioihin puuttumista, en olisi tätä kirjoittamassa. Kaksi vanhempaa lastani asuisivat tässä hetkessä sijoitettuna johonkin, kysellen itseltään, mitä olen tehnyt väärin. Vaimoni olisi todennäköisesti seonnut tai tehnyt itselleen jotakin ja tästä taas kaksi hänen vanhempaa lasta olisivat kärsineet jne..
Onneksi siis elämämme suunta teki täyskäännöksen tuolloin. Pitkä matka on tuolta kuljettu. Toisaalta nyt mietittynä, tuo matka on ollut sellainen, että tietyn etapin jälkeen matka alkoi saada mielenkiintoani ruokkivia piirteitä siinä määrin, ettei enää tarivnnut miettiä, haluanko jatkaa matkaa tällä uudella tiellä, vai hypätä takaisin tuohon tappavaan opravanpyörään. Ihmeellistä päihteiden käytössä on se, kuinka sokeaksi se tekee suhteessa omaan elämään. Tänään huomaan miettiväni siten, että vaikka itse elin tuota sairasta oravanpyörää vuosikymmenen, en enää koe olevani lähimainkaan sama ihminen, kuin olin tuolloin.

Kuten jo mainitsin, paljon on tapahtunut. Tänään minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että minusta on tietyllä tapaa pidetty huolta läpi elämäni. Juuri silloin kun itselläni ei ole ollut minkäänlaista toivoa, on Joku kantanut minut yli kuoleman, kohti valoismanpaa tulevaisuutta. Omalla kohdallani elän tänään uskoen hyvään, vaikka pahalta vaikuttaisikin. Tuota saamaani hyvää pyrin sitten parhaani mukaan oman kokemukseni jakamisella antamaan eteenpäin. Päivän kerrallaan. Eniten minua on ihmetyttänyt viimeisessä viidessä vuodessa se, kuinka ihmeellisesti elämääni on "eksynyt" ihmisiä, joita olen kulloinkin tarvinnut.
Oikeastaan kaikki alkoi purkautua sinä päivänä, kun kävin juttelemassa erään ihmisen kanssa, joka neuvoi minua lähtemään selvittämään elämääni palanen kerrallaan. Menimme yhdessä velkaneuvojan luokse. Pääsin puolen vuoden kuluttua tuosta hetkestä velkajärjestelyyn ja oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelin, että elämäni voisi sittenkin alkaa alusta. Tuohon hetkeen kun olin jo tottunut ajatukseen, ettei elämä ole mitään muuta, kuin loputonta toivottomuutta, pelkästään niskassa olevan konkurssin ja siitä seuranneen taloudellisen helvetin. Ajattelin tuolloin, ettei minulla ole mitään toivoa rakentaa elämääni, johtuen pelkästään siitä, ettei minulla ollut tuossa hetkessä minkäänlaista koulutusta, saati sellaista kuntoa, että minusta olisi mitään tekemään työkseni. Ihmeitä tapahtuu. Tajusin tuossa hetkessä sen, ettei elämä voi tällä tavalla enää jatkua. En jos haluaisin lapsilleni parempaa elämää. Tuosta hetkestä alkoi matka kohti parempaa. Olimme päihdekuntoutuksessa kolme kuukautta. Tuona aikana pääsin purkamaan tuohon hetkeen itseäni siinä määrin, että opin luottamaan muutamiin ihmisiin siten, ettei muutama viikko kotiutumisen jälkeen tapahtunut isäni itsemurha ajanut minua enää pakenemaan asioita ja tunteita, vaan tuorvauduin ensi kertaa toisiin ihmisiin surussani. Oikeastaan ensimmäisen kerran kohtasin surun tunteena, enkä paennut sitä mihinkään. Itkin kun itketti. Huusin, kun olin vihainen jne..

Nyt mietittynä isäni kohtalo ohjasi minut pois entisestä elämästä lopullisesti. Kohtasin sen tosi asian, ettei itsetuohoava käyttäytyminen voi jatkua loputtomiin, vaan sillä on seurauksensa. Tuota samaa kohtaloa en halunnut itselleni. Enkä varsinkaan tuossa hetkessä halunnut sitä, että minun lapseni joutuisivat kohtaamaan sen käsittämättömän voimattomuuden, kun menettää tärkeän ihmisen, voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Tuo tunne on musertava. Tänään ymmärrän myös tuosta tapahtumasta sen, että minun oli murruttava täysin tuosta surusta, jotta olisin valmis menemään eteenpäin.
Samalle syksyä aloitin opinnot. Ensimmäisenä päivänä pelkäsin niin paljon, etten saanut itseäni pakotettua aloitustilaisuuteen. Silti halusin opiskella. Halusin "normaalia" elämää ja onneksi sitä sain myös alkaa opetella. Tuossa ensimmäisessä koulussani, jouduin vastakkain omanarvontunnottomuuteni kanssa. Suortin opintoja, kuin millään muulla ei olisi ollut mitään väliä. Revin itseni puolikuoliaaksi, tavoitellessani arvostusta suhteessa itseeni ja varsin muihin. Karvaasti pettyessäni, yritin kaksin verroin kovemmin, kunnes olin tilanteessa, etten enää voinut kyetä parempaan. Silloin huomasin sen, ettei sillä ollut mitään väliä, vaikka kuinka hyvin pärjäsin. Sitä mukaa kun muut arvostivat saavutuksiani, sitä mukaa itse huomasin sen, etten itse osannut arvostaa itseäni laisinkaan. Tunne oli jälleen musertava. Mietin eräänkin kerran sitä, etteihän tässä ole mitään järkeä. Vihasin itseäni sitä enemmän, mitä enemmän yritin olla pätevä. Tuossa hetkessä jälleen elämääni ohjautui ihminen, joka auttoi minut tuosta suosta ylös. Tutustuin tuossa hetkessä yhteen tukihenkilöistäni. Uskaltauduin oksentamaan hänelle ulos juuri ne kaikista häpeällisimmät asiani. Hänen kertoessaan minulle omaa elämäänsä, huomasin sen, etteihän minun elämä ollut yhtäään sen kauheampaa. Tuntui puhdistavalta saada puhua asioista, joita oli padonnut sisäänsä vuosikymmenet.
Tuo tilanne käänsi seuraavaksi uuden sivun elämässäni. Aloin viedä saamaani kokemusta eteenpäin. Sain toimia toisille ihmisille kanavana, heidän purkaessaan elämäänsä ja tutustuessaan itseensä. Se tuntui tosissaan hyvälle. Tietysti tuossa hetkessä olin itse vielä kovin monella tapaa raakile, kuten olen tänäänkin, mutta nyt siinä määrin hyvässä, että vaikka tein asioita "väärin" joidenkin kohdalla yrittäen pelastaa heitä, kasvoin huomaamaan sen tosi asian, että olen voimaton omaan ja toisten alkoholismiin nähden, kuten omaan ja muiden elämäänkin nähden. Ensin paras ystäväni tuossa hetkessä sai aivoinfarktin ja halvautui puoleksi. Kävin jälleen läpi sellaisen tuskatilan asian kanssa, että kasvua tapahtui kummasti suhteessa omaan elämään. Heti pian tuon tapahtuman jälkeen, yksi läheismmistä ihmisistä ratkesi juomaan. Yritin pelastaa hänet loputtoman monta kertaa, tullakseni huomaamaan sen, että ilman omaa halua, toista ei voi auttaa. Ystäväni joi itsensä hengiltä viime juoluna, erään juomaputken pääteeksi. Eikä se ollut minun syy. Kuten ei ollut isänikään itsemurha.
No sitten jatketaan tätä minun omaa taivaltani. Opintoni lähenivät loppuaan ja aloin miettiä, että entäs sitten. Halusin jatkaa opintoja eteenpäin. Pyrin ammattikorkeaan, enkä kyllä ikinä olisi uskonut sitä, että sinne onnistuisin pääsemään, mutta toisin kävi. Nyt noita opintoja on takana reilut puolet ja noissa opinnoissa olen saanut kasvaa ihmisenä äärettömän paljon. Olen kohdannut pelkojani liittyen sosiaalisiin tilanteisiin, suhteessa omaan itseeni ja tärkeimpänä asiana ehkä se, että olen saanut mahdollisuuden kasvaa pois siitä ajatuksesta, että elämä tulisi perustua siihen ajatukseen, että ensin opiskellaan, päästään töihin, perustetaan perhe, ostetaan koti, hankitaan lapset jne..
Tässä hetkessä minulla on nuo kaikki. Vaikka kotimme on vielä tässä hetkessä vuokra-asunto, niin silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että meillä ylipäänsä on koti. Olen kasvanut kuluneen viiden vuoden aikana huomaamaan sen, että elämässä tärkeintä on se, että uskaltautuu tutustumaan itseensä siten, että tietää kuka on ja mihin on menossa. Sen jälkeen tulee kokeneeksi sellaista tasapainoa päänsä sisällä, että kaikki normaalit, materiaaliset vaatimukset, jotka aikaisemmin hallitsivat elämää, tuoden jatkuvia pettymyksiä, nykyhetkessä ovat menettäneet täysin merkityksensä. Tänään elämäni rakentuu täysin siihen, että jatkan samaa itseni prosessointia päivän kerrallaan. Puhun asioista jollekkin luottamalleni henkilölle ja tällä tavoin vältyn oman pääni sisällä kasvattamasta asioista suhteettoman suuria. Toisaalta samalla säilyttäen luottamuksen toisiin ihmisiin. Tätä kautta kasvan päivän kerrallaan kohti suvaitsevuutta, jossa jokainen ihmienn on arvokas, lähimmäisen rakkaus on se tärkein moottori elämässäni ja pitämällä huolta itsestäni, takaan myös läheisilleni omalta osaltani hyvän elämän, päivän kerrallaan.

Elämässä on todellakin kaikki mahdollista. Kyse on vain siitä, mitä elämältään toivoo saavuttavansa ja mitä on omalta osaltaan sen saavuttamiseksi valmis tekemään. Tänään minun tärkein tavoite elämässäni on se, että omalta osaltani joka päivä pyrin auttamaan ihmisiä, joiden polut hetken aikaa risteävät oman polkuni kanssa, samalla tutustuen omaan itseeni siinä määrin joka päivä lisää, että kyen olemaan omille lapsilleni rakastava, läsnäoleva vanhempi ja omalle vaimolleni rakastava, läsnäoleva puoliso.

Kaikki on mahdollista, kun opettelen olemaan itselleni rehellinen..

Armollisuus itseään kohtaan

2010-10-15T23:24:00.001+03:00

Täällä taas. Nyt aloin kirjoittaa, koska olen viimeisten päivien aikana jälleen saanut kokea oivalluksia itsestäni. Kiitos erään keskustelupalstalla olleen positiivisen kommentin, aloin prosessoida sitä, miksi edelleenkin vaadin itseltäni ihan liikaa. Miksi kaiken positiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu niin oudolta. No se johtuu tietysti siitä, kun on koko ikänsä pääasiallisesti saanut enemmän negatiivista palutetta. Toisaalta tuon asian pohtiminen avasi myös toisen oven. Aloin miettimään sitä, miksi tänne blogiini kirjoittaminen on jäänyt nykyhetkessä vähemmälle? No tämä johtuu taas siitä, etten halua tänne kirjoittaa, ellen koe minulla olevan jotakin mistä todella kirjoittaa. Aika hassua huomata, kuinka omassa päässään vaanii vaatimuksia itseään kohtaan, edelleen joka käänteessä.

Mitä siitä kukaan pahastuisi, jos nyt tänne silloin tällöin raapisin jotakin "vähemmän analyyttistä" asiaa. No ei varmasti kukaan välittäisi yhtään mitään. Mitä sitten tapahtuisi, jos joku välittäisikin? Siinähän avautuisi mahdollisuus siihen, että joku saattaisi heittää minulle vaikka jotakin negatiivista palautetta! Tässä on yksi elämäni suurimmista taakoista. Olen koko ikäni elänyt sillä tavalla varpaillani, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa, ainakaan minusta johtuen. No toisaalta tässä onkin yksi syy/seuraus miksi olen ollut niin altis riippuvuuksille. En kestänyt hajoamatta minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Toisaalta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, etten ole koskaan osannut tuntea, reagoida, mihinkään asiaan tavallisesti. Aina kaikkeen on liittynyt aivan armotonta draamaa tai teatraalisuutta. Jos nyt hieman huumoria asiassa laskee, niin kuvaava esimerkki noista tunnekuohuista lienee se, että jo parikymmentä vuotta sitten kirosin itseäni eräälle läheiselle ihmiselle, sanoen kuinka minua vituttaa itsessäni se, ettei tarvitse leppäkerttua kummempaa nähdä, kun jo tunne-elämä on aivan sekaisin.

No tuosta johtuen väsyin hyvin varhain omien vaatimuksieni alle ja siitä syystä osaltaan minut valtasi eräänlainen "Antaa mennä, kun on alamäki ja paskanko väliä"-mentaliteetti. Eli ääripäästä toiseen. Se on ollut elämäni kiertorata.

Luojan kiitos, olen ainakin suurimmilta osin saanut purettua noita kieroutumia tässä hetkessä, joten tunne-elämäni vuoristorata ei enää tänään ole, kuin possujunaan verrattava, jota kyllä vielä hieman on viritelty jostain kohdin. Mutta toisaalta, eipähän ole ainakaan tasaisen harmaata arkea koskaan :)

Mitä tulee tuohon positiivisen palautteen vastaanottamiseen, niin siinä myös on nähtävissä tuo vuoristorata-efekti ja vielä tässä kohdin melkoisen kokoisena. Kun silloin tällöin satun saamaan "rakentavan kritiikin" sijasta, positiivista palautetta, niin siitä seuraa se, että minussa aktivoituu jokin ihme solu, jossa on rekisteröitynä, etten ole oikeutettu tällaista tilannetta tai tähän liittyvää hyvän olon tunnetta kokemaan ja samassa minulla alkaa jokin toinen solu heitellä päähäni eriskummallisempia kokemuksia nykyhetkessä siitä, kuinka riitämätön, aikaansaamaton tai muuten kykenemätön ihminen olenkaan.
Onnekseni tänään osaan prosessoida noita ajatuksiani, jäämättä enää niiden vangiksi. Onneksi olen oppinut olemaan itseäni kohtaan rehellinen. Tuosta rehellisyydestä johtuen, tiedostan sen, että varsinkin näihin riippuvuuksiini liittyen, omaan sellaisen määrän kokemusta, niin hyvässä, kuin pahassakin, että jos jossain vaiheessa joku jotakin positiivista tämän hetken elmästäni minulle sanoo, niin ei minun tarvitse enää alkaa itseäni siitä syystä ruoskimaan. Tavoitteenani on, että vielä jokin päivä osaan vastaanottaa palautteen kuin palautteen, asian vaatimalla vakavuudella. Sehän vain tarkoittaisi sitä, että vihdoinkin olisin sinut itseni kanssa ihan oikeasti. Tänään tässä ja nyt olen..eikä huomisesta tarvitse vielä tietää mitään..

Raittiina eläessä vastoinkäymisistä voi oppia jotakin

2010-08-25T19:11:00.003+03:00

Viime perjantaina, allekirjoittaneen oli tarkoitus mennä ihan rutiini toimenpiteenä suoritettavaan nivustyräleikkaukseen. Aika oli varttu Lyhkiin, joten suunnitelmissa oli kotiutua samana päivänä. No kuinkas sitten kävikään?!?

Menin tuonne sairaalaan viime perjantaina aamulla klo 9. Puoli kymmenen olin jo menossa saliin. Hetki pötköttelyä leikkauspöydällä ja naps, taju kankaalla. Sitten kohta heräilinkin jo heräämössä, todeten et tämä olikin nätti keikka, eikä edes pahoja kipuja. Vähämpä tiesin, mitä tuleman piti.

Olin jalkeilla, kahvikupposen ääressä miettien kuinka rutiini juttu tämä olikin. Sitten kohta jo karkasin köpöttelemään ulos tupakalle. Ehkä innostuinkin hieman liiaksi jalkeille, kun kivut olivat kokolailla minimaaliset. Soittelin mammalle kotiin, et minut saa hakea päivällä kotiin. Vaimo-kulta tulikin puoli kolmelta hakemaan ja lähdimme ajelemaan kotiin. Matkalla pysähdyimme apteekkiin, josta vaimoni meni hakemaan minulle kipulääkkeitä. Samassa minulle tuli tunne, et tältäköhän naisista tuntuu, kun heillä tulee yllättäen se aika kuukaudesta. Housut tuntui yhtäkkiä aivan liiaksi kosteilta ja katsoessani tarkemmin, näky ei ollut mitenkään sievä. Housut olivat yltäpäätä veressä. Soitin ensin sairaalaan, josta neuvoivat samantien tulemaan takaisin. Sen jälkeen soitin vaimolle apteekkiin, et nyt täytyy pitää kiirettä, haava alkoi vuotaa.

No sitten ajeltiin takaisin sairaalaan, jossa lääkäri totesi vain olevan hyvä, että haava vuotaa ulos-, eikä sisäänpäin. Ohjeeksi annettiin kiristysside, jonka päälle laitettaisiin hiekkapussi painoksi. Siirryin takaisin Lyhkin seurantaan, mahan päällä hiekkapussi, joka ei kylläkään ollut mitenkään mukavan tuntoinen haavan päällä painaessa. Muutamia tunteja siinä makoilin, kunnes vaikutti siltä, että vuoto asettuu. Sain ohjeet ja luvan lähteä kotiin.

Kotona menin suoraan sänkyyn pitkälleni. Jääpussi ja paino leikkaushaavan päällä. Silti vaikken tehnyt yhtään minkäänlaisia verryttelyliikkeitä, silti puolitoista tuntia siinä maattuani, huomasin jälleen haavan vuotavan todella rajusti. Soitin päivystykseen, josta neuvoivat tilaamaan ambulanssin ja tulemaan heti sairaalaan. No tein työtä käskettyä ja sain jälleen yhden mahdollisuuden eräällä tavalla tehdä 9. askeleen hyvitystä, kun matkalla sairaalaan, kerron ambulanssissa elämäntarinaani ja sanoin olevani pahoillani, kun aikoinaan kuskautin itseäni kyseisellä kulkuneuvolla liiankin useasti. Pyysin kertomaan varikolla terveisiä, että Kaaleppi on nyt saanut toisen mahdollisuuden elämältä, eikä aio sitä enää hukkaan heittää.

Päästyämme sairaalaan, pääsin samantein saman kirurgin juttusille, joka minut aamulla oli leikannut. Samoilla ohjeistuksilla jatkettiin. Nyt siirryin osastolle makaamaan, jääpalat ja hiekkapussi leikkaushaavan päällä painaen. Tilannetta seurattaisiin jonkin aikaa.

Lauantai päivälle kierrolla ollut kirugi totesi ykskantaan, ettei tuo vuoto tällä konstein tyrehdy. Ukko ennemmin vuotaa kuiviin. Edessä olisi toinen näytös salissa. Minulle lupailtiin, et pääsisin toiseen leikkaukseen klo 16 päivälle. No hieman siinä venähti, koska kello oli jotakuinkin puoli kasi illalle, kun taas iloisesti kiusasin hoitajia leikkausalissa, siinä toivossa, et kun hieman enemmän "ärsytän" heitä, niin en ainakaan kesken leikkauksen pääse heräämään :) No hetki ja taas oli poijalta taju kankaalla. Tälle kertaa vain valitettavasti ei mennyt, kuin samainen hetki, kun heräsin ja minulle sanottiin pahoitellen, et olikin tullut kiireellisempi tapaus ja minut oli siksi jouduttu herättämään ennen kuin mitään oli ehditty tekemään. Taas ooteltiin hetki ja ajattelin, et nooh, kolmas kerta toden sanoo. Niin sanoikin. Illalla puoli kymmenen taju pois ja puolilta öin osastolle, mutta siinä huonolla menestyksellä, et kolme nukutusta toi tullessaan pahoinvoinnin ja en kykene kertomaan, miltä tuntuu yrittää armottomasti yökkäillä, kun vasta on kaksi kertaa alavatsa avattu. Sain nukuttua kuitenkin loppupeleissä jonkin tunnin.

Sunnuntui koitti ja aattelin, et kyllä tämä tästä. Liikoja vain valitettavsti kuvittelin jälleen. Edessä oli vielä toista vuorokautta kestävät taiteilut, ensin kahdesta leikkauksesta ärsyyntyneen eturauhasen alettua juonitella siten, että kaikkiaan neljä kertaa yritettiin tehdä enemmän tai vähemmän tuskaista katetrointia, kunnes viimein asialle saatiin ammatinsa osaava urologi, joka melkein tunnin työstettyään sai kuin saikin helpotuksen tuoman katetrin asetetuksi paikoilleen. Vielä jännitystä aiheutti vuorokaudeksi se, kun toisen leikkauksen jälkeen eksyi jostain syystä ilmaa ihon alle ja sitä piti seurata vuorokausi, ettei se ala aiheuttaa tulehdusta tai leviä muuten, koska silloin edessä olisi ollut jo kolmas leikkaus.

No tilanne pysyi rauhallisena seuraavan vuorokauden ja kuin loppuhuipennuksena, täytyi vielä onnistua saamaan wc:ssa käynnit onnistumaan ilman katetria sekä tehtyä myös kakkosluokan tarpeet, jotka kylläkin osoittautuivat kahdesti avatun alavatsan ja parin vuorokauden pidossa olon jäljiltä täysin mahdottomaksi yhtälöksi ilman peräruiskeen suomaa helpotusta. Ei sitä näitäkään wc:ssa käyntejä normi arjessa pidä minään muuna, kuin pakollisina tehtävinä, joita joutuu suorittamaan pitkin päivää, muttei sitä toisaalta pysty sanoin kuvaamaan sitä voittaja oloa, kun tuollaisen operaation jälkeen hommat onnistuvat ilman sen suurempia kipuiluja, vielä kun tiedossa on noiden jälkeen vapauttava tieto kotiin pääsystä. P**ka keikka, mut tulipahan tehtyä..

Se mitä näistä muutaman vuorokauden hienoisista vastoinkäymisistä voinen oppia, on se, ettei omaa terveyttään tulisi pitää niin itsestäänselvyytenä, kuin miten niitä arkisen askartelun tuoksinnassa tulee pidettyä. Eikä toisaalta mikään vastoinkäyminen ole liian suuri, jos oma asennoituminen asioihin pysyttelee suhteellisuuden rajoissa. Paljon tuli opittua jälleen elämästä, eikä vähiten siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne olisi ollut, mikäli olisin vielä se sama pää sekaisin porhalteleva huumehörhö. Voi vain kuvitella, minkälaista jälkeä olisi tullut, jo tuon ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jos olisin onnellisena kirmannut kännäämään, kuten ennen tapana oli, kun tuollaisen uroteon oli saanut hengissä selvitetyksi.

Todella kiitollisin mielin taas jatketaan, päivä kerrallaan kohti uusia raittiita seikkailuja. Jos joku vielä sanoo, ettei raittius voi tuoda vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan riittämiin tai että raitis elämä olisi jotenkin masentavan yksitoikkoista, niin se mahtaa valehdella aikalailla ;)

Aurinkoista alkusyksyä..voikaa hyvin..

p.s Tutustukaa ihan mielenkiinnosta tuohon Face Bookista löytyvään Selviämistarinoita-ryhmään. Sieltä voi löytyä piakkoin jotakin mielenkiintoista. Niin ja tietty, ostakaa kirja heti ensitilassa, kunhan se 31. kuluvaa kuuta kauppoihin ilmestyy :)

Kirjan julkistaminen lähestyy

2010-07-28T16:06:00.002+03:00

Ajattelin tässä hyvissä ajoin hieman promota tätä kirjaa, josta jo muutaman kerran on tullut mainittua. Kirjan julkaisu on elokuun lopussa.

Alkoholismista on aina mahdollista toipua

Kirja sisältää kaksikymmentä tarinaa raitistumisesta. Tutut ja tuntemattomat alkoholismista selvinneet haluavat rohkaista omilla kokemuksillaan raittiudesta haaveilevia päihderiippuvaisia. Kussakin luvussa toipunut alkoholisti kuvaa rimpuiluaan juomisen kanssa sekä selviämistään irti viinasta. Kirja antaa konkreettisia keinoja, joilla alkoholistit ovat onnistuneet lopettamaan juomisen ja pysymään vuosia ja vuosikymmeniä raittiina. Osa on halunnut kertoa tarinansa peitenimellä.

Selviämistarinoita on raaka, oivaltava ja liikuttava teos, joka avaa vaiettuja aiheita. Se kertoo, millaista on pienten lasten äidin alkoholismi, miksi juominen ei lopu tahdonvoimalla ja kuinka Suomessa saattohoidetaan alkoholisteja syvemmälle sairauteen ja lopulta kuolemaan.

Kirjoittaja kertoo myös omasta sekä isänsä elämänmuutoksesta. Kirja tarjoaa uudenlaisen näkemyksen hävetystä kansantaudista. Alkoholismista raitistuminen on lahja, joka antaa sen kokeneelle poikkeuksellisen kyvyn ymmärtää elämää. Tässä kirjassa jokaisella tarinalla on onnellinen loppu.

Hyvän vaikutus elämässämme

2010-07-17T20:55:00.003+03:00

Olen miettinyt viime päivät sitä, kuinka ihmiset voivatkaan olla sokeita omille luonteen vioilleen. Enkä sano tätä siten, että itse olisin jotenkin erilainen, en ole. Itse olen saanut mahdollisuuden oppia elämäntyylin, joka perustuu jokainen päivä itsensä tutkimisen kautta saatuun tasapainoiseen oloon. Olen monta kertaa pohtinut myös sitä, miksi ihmisten on niin kamalan vaikeata olla auttavaisia, ellei tähän auttamiseen liity välitöntä hyötyä itselle. Omalla kohdallani joka päivä pyrin tekemään elämässäni sellaisia valintoja, jotta niistä seuraisi ainakin yhdelle ihmiselle jotakin hyvää, aina kyseessä olevana päivänä, ilman että itse siitä sen kummemmin hyötyisin yhtikäs mitään.

Pyynteetön auttaminen. Siinä vasta ihanne, joka on todella vaikea saavuttaa. Ainakin itse olen asian kokenut tässä hetkessä näin. Vaikka kuinka tarmokkaasti pyrin miettimään omia vaikuttimiani asioiden takana ja koitan saada tehtyä asioita siten, etten miettisi mitenkään tilanteista hyötyväni, niin ainakin tähän asti, aina olen huomannut jotenkin pyrkiväni asioissa jotakin hyötymään.

Se miksi tässä nyt tätä kirjoittelen, johtuu siitä, että muutamia päiviä takaperin, onnistuin tekemään eräälle ihmiselle erään asian siten, etten välittömästi ollut kokemassa tarvitsevani tekemisistäni kiitosta. Olin tietysti armottoman hyvilläni siitä, että koin pystyneeni olemaan tälle ihmispololle jotenkinkaan hyödyksi. Olen viimeiset vuodet miettinyt sitä, että olen itse saanut niin suunnattoman määrän apua viimeisten vuosien aikana tämän raittiin elämän onnistumiseksi, että koen jatkuvasti, kuin olisin jotakin velkaa. Ymmärrän kyllä, etten suoranaisesti ole mitään kenellekkään velkaa ja toisaalta olen oppinut kiittämään aina, kun siihen on pienikin aihe on tai oikeammin, pyrin olemaan kiitollinen, vaikkei järjellä ajateltuna siihen olisi mitään erikoista syytä edes olemassa. Tämä johtuu vain siitä yksinkertasiesta syystä, että olen kokenut useasti sen, että ihmisen asenne elämää kohtaan voi siirtää vaikka vuoria. Toisaalta negatiivinen asennoituminen, voi kaataa vaikka suurvallan.

Jotenkin minulla on viime ajat kuitenkin ollut se onnellinen tilanne, että olen saanut tehdä sitä omaa osuuttani joka päivä, ilman ylimääräistä taakkaa, koska olen saanut kokea vapautuneeni vuosikymmeniä piinanneista pelkotiloista erinäisiä asioita ja tilanteita kohtaan. Tietysti tuollainen tekee nöyräksi ja laittaa alulle sellaisen lumipalloefektin, etten ole kokenut elämässäni vielä vastaavaa. Tarkkailun alla tässä hetkessä on vain se, ettei pienessä mielessäni pyöri liian suuria suunnitelmia, eli vanhaa tuttua suuruudenhulluutta.

No päivä kerrallan mennään, ja pyrin joka päivä parhaani mukaan löytämään ne minulle sopivat "huopikkaat", jolloin tiedän sydämessäni sen, että osaan tehdä asiat kohdallani siten, etten ketään ihmistä teollani vahingoita, vaan päinvastoin omilla pienillä liikuillani pyrin jonkun kanssakulkijan elämäntaivalta helpottamaan. Aina se ei ole helppoa, mutta aina myöskään vika ei ole minun.

Siunausta sekä auringonpaistetta sydämiin toivotellen..Voikaa hyvin..

Luovuttamisesta seuraa toivo

2010-07-09T12:15:00.001+03:00

Haluan aluksi siteerata tähän kohtaan, erään Al-anon jäsenen kauniin kirjoituksen siitä, kuinka hän on kokenut ohjelman toimivuuden omalla kohdallaan. Se miksi haluan tämän tähän kirjoittaa, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että itse eilen illalla nukkumaan mennessäni, vaimoni luki minulle Al-anon ryhmän kirjallisuudesta seuraavan tekstin ja koin ehkä raittiin elämäni suurimman samaistumisenkokemuksen, joten sinällään tämä kirjoitus kuvaa myös minun toipumistaivaltani vallan mainiosti:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni, kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen vertaistukiryhmää, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa, pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: ´Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.` En välittänyt siitä, mihin valot johtivat. Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt. Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat nuo toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä kirkasta auringonpaistetta, jonka voimme löytää vertaistukiryhmän ohjelmasta."

Lisäksi lueskelin itse eilen illalle samaisen ryhmän askeleista kertovia tekstejä ja koin eräänlaisen valaistumisen 3. askeleen kohdalla. Olen tutustunut AA-ryhmässä kahteetoista askeleen varsin tarmokkaasti, mutta tässä kohtaa, jokin kolahti ennennäkemättömällä tavalla. Kolmas askelhan kuuluu "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan - sellaisena kuin hänet käsitimme. "

Itse olen tuskan kautta kokenut tuon luovuttamisen, mutta toisaalta en ole sitä oikein silti osannut sisäistää tajunnassani. Ehkäpä siitä syystä, että tuo luovuttaminen on osa enemmän hengellistä, kuin järjellä ajateltavaa tapahtumaa. Joskus aikoinaan minulle eräs mielestäni fiksu ammattiauttaja totesi, etten voi saavuttaa kovinkaan tasapainoista raittiutta, ellen saa kokea 3. askeleen vääjäämättömyyttä. No tänään saan sitä kirjaimellisesti kokea.

No tuohon eilen iltaiseen oivallukseeni liittyi vain sellainen eräänlainen ymmärrys tuota luovuttamista kohtaan. Omalla kohdallani se merkitsee sitä, että myönnän olevani vajavainen, keskeneräinen ja vielä kovin rikkinäinen ihminen, joka kyllä edellen tasasisin väliajoin saa päähänsä haluta elämässään vaikka ja mitä asioita tapahtuvaksi, samalla alkaen kuvittelemaan voivansa hallita elämää ja pystyvänsä kantamaan itse itseään, vaikkakin nyky hetkessä enää tiedostamattaan. Jos jokin asia sitten ei suju haluamallani tavalla, mieleni valtaa katkeruus. Nyt ymmärrän sen, että tuon katkeruuden todellisena vaikuttimena kohdallani jyllää se harhaluulo, että tiedän kyllä, mitä milloinkin elämässäni tarvitsen. Miettien katkerana kysellen itseltäni miksi sitten asiat eivät suju niin, että saisin tarvitsemani asiat tai miksei asiat suju, niin kuin ajattelen milloinkin niiden olevan minulle parhaaksi.

Luovuttaa, luovuttaa ja vielä kerran luovuttaa. Samalla kun osaan edes hieman luovuttaa, omavoimaisuuteni väistyy ja mieleeni alkaa tulvia positiivisia, toivoa herättäviä luottamuksen tunteita. Luottamus juurikin on omalla kohdallani ollut se vaikein asia oppia elämässäni. Tänään kuitenkin koen jo siitä tarpeellisessa määrin nauttivani. Siis juuri sen määrän luottamusta, jonka tarvitsen tämän päivän vastuitteni kantamisessa, ilman että karkaisin taas toiseen äärilaitaan, alkamalla olemaan vastuuton tai pahemmassa tapauksessa täysin välinpitämätön. Toisin sanoen, oikeassa olemisen pakkomielteeni alkaa helpottamaan. Minun ei tarvitse tietää, eikä ymmärtää kaikkea. Riittää kun omaan sen verran nöyryyttä päivää kohden, että kykene hyväksymään kyseessä olevan päivän tapahtumien olevan minulle aina parhaaksi.

Kun katson tässä hetkessä taaksepäin elämääni, ymmärrän sen, että juurikin ne tapahtumat, jotka tapahtuessaan vielä katkeroittivat mieleni ja saivat minut miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta ja samalla kiroamaan sitä, ettei rakastavaa Jumalaa voi olla olemassa, ovat juurikin olleet ne tarpeellisimmat tapahtumat matkalla tasapainoisempaa elämää ja eheämpä minäkuvaa.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous toimii aina.

Voikaa hyvin sekä pyrkikää joka päivä parhaanne mukaan rakastamaan lähimmäistänne, niin kuin itseänne..

Peloista vapautuminen

2010-07-02T13:57:00.001+03:00

Olen kuollakseni pelännyt koko ikäni erinäisiä asioita. Esimerkiksi olen pelännyt äärettömän paljon hammaslääkärissä käymistä. Vielä joitain vuosia sitten, ei auttanut vaikka vedin kourallisen rauhottavia, en silti saanut itseäni sinne. Tänään huomasin makaavani samaisessa tuolissa porattavana, samalla tuntien äärettömän sisäisen rauhan tunteen. Ajattelin sitä, kuinka ihmeellista on elämä.

Samalla tavalla tänään minua ei enää ahdista lähteä pyöräilemään tai kävelylle. Vielä pari vuotta sitten, en pystynyt lähtemään vaimoni kanssa edes lyhyelle kävelylle, ilman että olisin ollut suurinpirrtein kauhuissani. En päässyt pyörällä minnekkään. Nyt nuo ahdistus kokemukset ovat takanapäin. Tänään kävin pyöräilemässä, miettien sitä, kuinka en vielä pari vuotta sitten osannut uskoa siihen, että vielä joskus voisin liikkua ilman ahdistumista missään. Tänään nautin suunnattomasti kävelystä lasteni ja vaimon kanssa. Muutama päivä sitten kävimme kiertelemässä ajankuluksi toista tuntia kävellen ja minä huomasin kokevani suunatonta rauhaa, onnea ja kiitollisuutta kaikesta.

Tähän hetkeen tullakseni, minun on ollut tarpeen kokea äärettömän paljon ahdistusta, tuskaa ja nöyryyttäviä kokemuksia. Toivottavasti tämä on sitä kauan kaipaamaani nöyryyttä. Nöyryyttä, jonka avulla selviän mistä tahansa. Enää en haluaisi taistella, vaan tahtoisin joka päivä luovuttaa.

"Yksinäni en ole mitään. Isä toimii puolestani" - lause savutti minut ja nyt uskon ymmärtäväni tuon lauseen tarkoituksen omalla kohdallani jo huomattavasti selvemmin. Enää minun ei tarvitse taistella mitään, eikä ketään vastaan. Ei edes omia pelkojani..Voikaa hyvin..

Alkoholismista toipumisen vaikutus parisuhteeseen

2010-06-30T12:28:00.000+03:00

Olen miettinyt viime aikoina sitä, kuinka alkoholismi sairastuttaa myös ympärillä elävät ihmiset. Omalla kohdallani on se onnellinen tilanne, että vaimoni kanssa yhdessä aloitimme tien kohti toipumista kyseisestä sairaudesta. Oikeastaan minun on kiittäminen rakasta vaimoani, että ylipäänsä olen tätä tässä kirjoittamassa, niin itsetuhoista päihteidenkäyttöni oli ollut viimeiset vuodet, ennen raitistumista. Itse asiassa, vaimoni oli se henkilö, joka osasi viime tingassa vetää "hätäjarrua" ja sai kuin saikin minut houkuteltua mukaansa päihdekuntoutukseen. Tietysti osansa asiassa teki se tosi asia, että meiltä olisi otettu lapset huostaan, mikäli elämäämme ei olisi tullut radikaalia muutosta.

Olemme käsi kädessä kulkeneet kohta viisi vuotta tätä raitista elämänpolkua. Tietysti siihen liittyy myös paljon kipua, aikaisemmin vielä käsittelemättömäksi jäänyttä vihaa, surua, mentyksiä ja muita traumatisoivia tunteita. Onneksemme saimme kuntoutuksesta avuksi työkaluja ja mahdollisuuden alkaa käsitellä noita tunnetiloja. Tänä päivänä matka jatkuu ja tänään uskon puhuvani meidän molempien puolesta, jos sanon, ettei meillä ole enää tänään mitään hätää, niin kauan kuin tämä matka vie tällä mallilla eteenpäin, eikä taakse entiseen.

Eihän elämä koskaan ole sellaista, etteikö siihen osana kuuluisi myös erinäisiä menetyksiä, surua, pettymyksiä ja muita tunteita, johon alkoholisti juo ja hänen läheisriippuvaisensa tekee kaikkensa pitääkseen kulissit pystössä.

Meidän yhteinen raitis matka alkoi siitä, että yhdessä kävimme läpi isäni itsemurhan aiheuttamia tunteita, joista osa johtui omista samankaltaisista itsetuhoisista käyttäytymisistä, sekä osa siitä, että vaimoni kävi samalla läpi oman isänsä viisi vuotta aikasemmasta kuolemasta, jota hän ei vielä ollut päässyt käsittelemään. Tämän jälkeen koimme yhdessä vielä todella suuren menetyksen, kun hartaasti odotimme meille pientä ihmettä, mutta tuo odotus päättyi ensin yllättävään keskenmenoon. Nyt mietittynä ymmärrän kyllä, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa. Kun katson vajaan kahden vuoden ikäistä pientä prinsessaamme, ymmärrän kyllä, ettei häntä olisi, ellen olisi saanut raittiista elämästä kiinni, emmekä olisi kohdanneet tuota kauheaa menetyksen tuskaa, keskenmenosta johtuen.

Oikeastaan nyt viime ajat olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut käsitellyksi tähän hetkeen kaiken menneisyydestäni, mikä tähän hetkeen on noussut käsiteltäväksi ja voin samalla keskittyä tasapainoisempana ihmisenä siihen, että voin osaltani tukea vaimoani hänen toipumisessaan. On jotenkin kuin minun vuoroni olla se vahva, kun toinen on heikoimmillaanm käydessään läpi omaa menneisyyttään, siis menneisyyttä, joka tapahtui ennen meidän yhteistä taivaltamme.

Muutenkin olen tarkkaillut parisuhdettamme ja samlla mielenkiinnosta seurannut myös muidenkin parisuhteita. Olen tullut siihen päätelmään, lähinnä omien kokemuksieni kautta, että jos parisuhteessa aikoo pärjätä yhdessä, täytyy opetella puhumaan asioista rehellisesti. Tietysti ensin kummankin osapuolen pitää saada mahdollisuus käydä läpi omat peikkonsa, ennenkuin voidaan alkaa kohtaamaan yhteisiä ongelmia rakentavasti. Liian monesti meilläkin nyt mietittynä on riidelty jostakin aivan muusta, kuin mistä asiasta olisi ollut kysymys. Nyt pyrimme siihen, että puhumme juuri niistä asioista, jotka vaivaavat, eikä niin, että alkaisimme riitelemään jostakin ihan muusta asiasta. Esimerkkinä voisin mainita sellaisen tilanteen, että aikaisemmin, jos esimerkiksi teimme yhdessä jotakin asioita, joista toisella oli eri mielipide kuin toisella, saatoimme jääräpäisesti alkaa väittelemään ihan vaikka vain periaatteesta, eikä kumpikaan osannut antaa periksi. Tänään min' olen siinä tilanteessa itseni kanssa, ettei minun enää tarvitse alkaa vääntämään, voin tulla yli puolitiehen vastaan ja mikäli jokin asia nousisi vielä sellaiseksi, josta en haluaisi antaa myöten, niin siinä hetkessä pyrimme ottamaan asian puhuttavaksi lähinnä sen vuoksi, että saamme selvitettyä sen, minkä tunteen takia asiassa tulee erimielisyyttä. Koska eihän jos kaksi ihmistä seisoo tienhaarassa ja toinen haluaa mennä vaasemmalle ja toinen oikealle, niin silloin ei taida olla kysymys muusta kuin siitä, että kumpikin alkaa jääräpäisesti pitämään omaa päätänsä, koska muuten kokisi jotenkin alistuvansa tai jotakin vastaavaa. Tänään meillä molemmat seisovat sen verran tukevasti maankamaralla, että mikäli tulee tienhaara, josta pääsee kahteen suuntaan, kuljemme kuitenkin samaa tietä, koska ei kummankaan tarvitse enää kokea alemmuudentunnetta suhteessa toiseen.

Oikeastaan tänään olen onnellinen mennestä ja siitä, että olen saanut kokea sen ihmisen kanssa, joka on minulle elämäni rakkaus. Tänään en toivo enää muuta kuin mahdollisimman monta raitista päivää, joita saisin kulkea käsi kädessä rakkani kanssa. Siteeraan tähän Juha Tapiota, todeten, että puhukaa ihmiset hyvät asioista, älkää asioiden vierestä, rakastakaa toisianne ja voikaa hyvin.

Vuodet vieriä saa, toiveena mulla on jokainen niistä vierelläs taivaltaa. Sinuun nähdä kun saan, ja nähdyksi tulla kaksi pelkonsa voittaa..

Kesälomaa kaipaillessa

2010-06-22T20:49:00.001+03:00

Nyt viime ajat olen kaiholla haaveillut tulevasta kesälomasta. Enää olisi muuan viikko edessä armotonta suorittamista ja sitten saan olla miettimättä yhtään koulujuttua melkein neljä viikkoa, ainakin toivottavasti. Viimeiset viikot ovat olleet todella yhtä stressiä, vaikka tiedostan kyllä itse ajaneeni tähän tilanteeseen. Välillä kun ei osaa edelleenkään sanoa ei. Teen tällä hetkellä yhtäaikaa kahta projektia ja kahta laajaa kurssia, joten hieman on kaiken muun lisäksi tarvinut säätää taas aikataulujen kanssa.

No kaikista parasta kuitenkin tässä hetkessä on se, että olen päässyt eräänlaiseen sisäiseen rauhallisuuden tilaan, jota on jatkunut jo usean viikon ajan. Eli vaikka elämä on yhtä jatkuvaa suorittamista ja hulinaa, niin silti sisälläni on todellinen rauha ja harmonisuus. Paljon olen täälläkin kirjoittanut siitä, kuinka olen purkanut elämääni viime vuosina, mutta ehkä paras esimerkki tuon analysoinnin ja purkamisen vaikutuksesta näkyy juuri tällä hetkellä. On kulunut neljä vuotta isäni kuolemasta, eikä tuo menetys enää kaivele minua. Olen päässyt jotenkin sellaiseen tilaan, että osaan jo huomattavasti paremmin hyväksyä myös elämään kuuluvat menetykset.

Tulevaa Juhannusta vietellään äitini luona koko seitsemän hengen porukallamme, joten tiedossa lienee kalastelua, uimista ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta nyky hetkeen kun nuo tilanteet tulevat pelkästään viiden vauhdikkaan lapsosen touhuillessa, eikä itselläni ole ongelmaa viettää elämää selvästä päästä, niin kunhan suurin piirtein kaikki pysyvät kunnossa, niin minun puolestani ei haittaa vaikka hieman vauhtia pitääkin.

Tähän lopuksi esitän erään ajatuksen, joka eksyi päähäni muutamia iltoja sitten..Kumpa tänään osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on. Ettei minun tarvitsisi enää koskaan joutua kokemaan menetyksen tuomaa tuskaa, vain huomatakseni sen, etten osannut arvostaa jotakin tarpeeksi. Tänään minulla on kaikki, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Rauhallista Juhannusta kaikille! Voikaa hyvin..

Raitis elämä kantaa satoa

2010-05-14T12:18:00.000+03:00

Kylläpä tuo aika rientää. No nyttemmin olen ollut kiireisenä, tehdessäni koulullemme erästä ohjelmistoa, jota alkuvuodesta kyselin itselleni eräänlaiseksi harjoitustyöksi ohjelmoinnin saloihin perehtyäkseni. Jälleen käy toteen se, että kaikella on tarkoituksensa. Tänään sain sähköpostia vastuukouluttajaltamme, jossa hän kertoi, et tämä kyseinen projekti poikii minulle loppu opiskelu ajaksi kiirettä. Saan alkaa syksyllä rakentaa sovelluksesta kehittyneempää kokonaisuutta ja siitä saan sitten tehdä lopputyön ja harjoittelupaikkakin siinä tuli samassa. Lisäksi kyseinen ihminen markkinoi tuotetta eräälle isommalle yritykselle ja mikäli ensimmäisistä palautteista uskaltaisi jotakin päätellä, saattaa tästä poikia myös oikea, pidempi aikainen työpaikka.

Huhhuh..en kyllä muuta voi todeta, kun taas palaan miettimään sitä, mistä tälle taipaleelleni reilu 4 vuotta sitten läksin. En olisi ikinä silloin uskonut päätyväni tähän tilanteeseen, ja vielä näinkin lyhyessä ajassa. Asioilla on taipumus todellakin järjestyä, kun itse on vain valmis tekemään oman osuutensa asioissa ja toisaalta tekemään itselleen sen selväksi, että on valmis mihin tahansa, ettei entiseen enää ole paluuta. Minulla entinen elämä ei ole enää minkäänlainen vaihtoehto, koska elämäni on tässä ja nyt niin täydellistä, etten suurin surminkaan halua sitä omalla käytökselläni tuhota.

Onneksi minun ei tänään tarvitse tuota edes miettiä. Olen purkanut menneen elämäni niin totaalisen atomeiksi, että jos joku asia voi olla kirkkaana mielessä, niin kohdallani se on se, etten enää ala leikkiä yhtään omilla riippuvuuksillani, muuten ne tuhoavat minut hetkessä. Kun on omalla kohdallaan joutunut kokemaan sen, miltä tuntuu menettää oma isä päihteiden kautta ennen aikojaan, ei sitä samaa tuskaa halua omille lapsilleen aiheuttaa. Syksyn päälle on onneksi tulossa minulle taas yksi muistutus menneestä elämästäni lisää, kunhan oma tarinani julkaistaan osana kirjaa, joka käsittelee eri keinoja selvitä alkoholihelvetistä takaisin elämään.

Tänään aurinko paistaa elämässäni, vaikka ulkona kuinka yrittääkin ukkostaa. Voikaa hyvin..

Menetyksiä sekä raittiuden tuomia siunauksia

2010-03-30T21:13:00.002+03:00

Aika rientää kuin siivillä. Eihän tässä ole mennytkään kuin 1,5 kk siitä, kun viimeksi tänne ehdin raapustelemaan. No en valita, päinvastoin. Elämä on täynnä haasteita, eikä menetyksiltäkään ole voinut välttyä. Se kun on kuitenkin osa tätä elämää.
Mummoni nukkui pois pari viikkoa sitten. Hän sai kirjaimellisesti nukkua täältä ikuisuuteen. Mummollani alkoi ensin dementia joitakin vuosia sitten ja se paheni niin, ettei hän loppuajasta enää tunnistanut juuri ketään. Lisäksi iän myötä alkoi tulla myös muita sairauksia, jotka lopulta uuvuttivat kulkijan. Surullista. Sitä se kyllä on.

Jotenkin olen tarkkaillut itseäni ja omia tunteitani harvinaisen paljon viime aikoina, juuri tuon mummon poismenon vuoksi. Hän oli minulle lapsena ja vielä nuorenakin eräs tärkeimmistä ihmisistä. Osaltaan juuri kiitos hänen, sekä pappani, lapsuudessani oli nyt musitellen hyvinkin monia hyviä hetkiä. Oikeastaan ainoa asia, jota tässä hetkessä kadun, on se, että pahimpaan aikaan sekoillessani, käytin surutta mummoani hyväksi taloudellisesti, enkä enää raitistuttuani saanut häneen sellaista kontaktia, että olisin voinut hyvittää tekemiseni. Jotenkin olen miettinyt sitä kuitenkin, etten enää saa tehtyä tekemättömäksi ja toisaalta mummoni kuitenkin tiesi minun raitistumisen, sekä opiskelun aloittamisen ja siitä seuranneen elämän muutoksen, joten kaikineen kuitenkin uskon hänen olleen minun puolestani hyvillään.

No sitten seuraavaan asiaan, joka kylläkin liittyy juuri tuohon mummoni kuolemaan. En ollut hänen hautajaisissaan. Se miksi en mennyt, johtui siitä, että olen äärettömän paljon tutkinut itseäni ja pyrkinyt opettelemaan elämään tätä elämää niin rehelliseltä pohjalta kuin suinkin se kohdallani on vain mahdollista. Se miksi en tuonne hautajaisiin mennyt, johtuu siitä, että aikaisemmin olen tehnyt asioita lähes aina sillä motiivilla, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa tekemisistäni. Nyt haluan elää elämääni siten, kuin se minun mielestäni kohdallani on oikein. Minusta tuntui vain siltä, etten halua hautajaisiin lähteä vain sen vuoksi, koska niin on tapana tehdä. Päätin, että menen tilaisuuteen sikäli, mikäli itsestäni tuntuu siltä, että mummoani kunnioittaakseni sen haluan tehdä, enkä kenenkään muun ihmisen takia. No minusta ei tuntunut siltä, joten jätin menemättä. Mietin asiaa päiväkausia ja tulin siihen johtopäätökseen, ettei minun ratkaisuni vähennä yhtään sitä kunnioituksen määrää, jota kyseistä ihmistä kohtaan tunnen, vaikken hautajaisissa olisikaan.

Moni voi pitää ajatusmaailmaani outona, mutta isäni kuolema opetti minulle monen muun asian lisäksi sen, ettei minun tarvitse haudalle mennä seisoskelemaan, ollakseni jotenkin poismennyttä lähempänä. Hän on minun lähellä kokoajan, mukana matkalla, sydämmessäni, muistoissani. Joten tämän vuoksi en mummoni hautajaisiin sitten mennyt. Tai no jos 100%:sen rehellisiä ollaan, niin ehkä 10 prosenttiä syystä oli se, että edelleen minulla on nuo kirotut sosiaalisen tilanteen pelot, jotka rajoittavat elämääni paikoitellen melkoisesti.

No sitten tämä muu elämä. Se sujuu kyllä paikoitellen liiankin sutjakkaasti. Koulu etenee aikataulussaan ja lisäksi huomasin miettiväni ihmetellen sitä, kuinka todellakin palaset vain loksahtavat oikeille paikoilleen. Aikaisemmassa datanomi-koulutuksessani keskityin opiskelemaan hieman enemmän verkkosivustojen tekemiseen liittyvää ohjelmointia ja kuinka ollakkaan, sain tälle kevättä koulusta erään ohjelmointiprojektin, johon sisältyi osana myös juuri tuota verkkosivustoihin liittyvää koodailua. Saan tämän kevään aikana siis äärettömän paljon tärkeää lisäoppia asioista, joihin kuitenkin olen suunnitelmissani aikonut panostaa tulevaisuuden työnkuvaani miettien.

Asioilla on siis taipumus järjestyä, kunhan pysyn sillä kaidalla tiellä, johon Johdatus on minut tuonut, jo reilun neljä vuotta sitten. Kiirettä ja haasteita riittää, mutta onneksi vain päiväksi aina kerrallaan.

Vastuulliisuus vanhemmuudesta

2010-02-16T18:39:00.001+02:00

Kas siinä otsikossa kiteytyy viime päivien asiat. Elämä todellakin tarjoilee eteemme jos jonkinmoisia tapahtumia. Viimeisin alkoi purkautua kuin itsestään viime viikon lopussa.

Kuten olen tainnut kirjoituksissani mainita, elämme tällaista uusioperheen elämää. Vaimollani on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta ja he muuttivat viime syksynä meille asumaan. Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut muutokset huomioiden yllättävän hyvin, eikä tämä viimeisinkään tapahtuma sinällään minun ajatustani asioista juurikaan muuttanut, mutta opetti jälleen elämästä yhden palasen lisää.

No itse tapahtumaan. Vaimoni vanhempi lapsi on nyt 12-vuotias, esimurrosikäinen poika, joka kaikki hänen elämänsä vaiheet huomioiden, on kyllä rauhallinen, kunnollinen ja kiltti nuori mies. Ehkäpä se, että itse olen kokenut lapsuudessani aika paljon, auttaa tässäkin tapauksessa itseäni ymmärtämään asioita hieman enemmän. No siis asiaan. Pojalta löytyi viikonloppuna erinäisiä tavaroita, joita hänellä ei pitäisi olla, koska itse huolehdimme siitä, että poika saa käyttää meidän valvonnassamme omia rahojaan, kunhan kyseessä on esim. jokin tarpeellinen ostos. No poika sanoi vielä toissailtana saaneensa tavarat koulukaveriltaan, mutta ihmettelimme silti asiaa kovasti. No sitten tapahtumat alkoivat todellakin purkautua kuin itsestään ja selvensivät asiat kerralla. Poika kävi eilen vaimoni kanssa asioilla ja eräässä kaupassa ollessaan, vaimoni kiinnitti kaupasta lähtiessään huomiota pojan omituiseen käytökseen. Tästä johtuen, vaimoni tiedusteli asiaa pojaltaan, joka loppuen lopuksi myönsikin varastaneensa kaupasta hetki aiemmin karkkia. No eilen ilta puhuttiin pojan kanssa ja tänäään soiteltiikin sitten puheluita asian tiimoilta ja lopuksi marssimme niihin kauppoihin myymälävastaavien jutttusille, joista poika sanoi tavaroita varastaneensa.

Sinällään asiat ratkesivat parhainpäin, mutta tilanne sinällään opetti myös itselleni paljon. Vaikka kuinka olemme yrittäneet asioista lasten kanssa jutella ja kehoittaneet heitä rehellisesti asioista puhumaan, niin tässä jälleen yksi esimerkki siitä tosi asiasta, ettei toisen ihmisen päänsisään pääse vaikka kuinka haluaisi. No sinällään tämä tapahtuma varmasti korjasi meidän perheessä asioita kummasti ja toivottavasti lapsi myös huomasi sen, että väärin tehdessään, asioista pitää kantaa vastuunsa. Toivottavasti myös tapahtuma hieman madalsi sitä kynnystä asioista puhumiseen, koska kuitenkin lapsen käytösksestä aina voi jotain päätellä olevan meneillään, vaikka toinen kuinka sanoisi muuta.

No loppupäätelmänä se, ettei allekirjoittaneen elämästä näytä todellakaan puuttuvan noita jännittäviä tilanteita, eikä vastuunottamista, nyt kun kaikki negatiiviset riippuvuudet ovat väistyneet ja sitä vastuuta jo hieman osaa ottaakkin kantaakseen, eikä toisaalta voi yhtään sanoa, että elämästä puuttuisi jännitystä, vaikken sitä jännitystä omilla edesottamuksilla enää ole hankkimassakaan.

Kaikella tarkoituksensa, niin uskon ja samalla sydämestäni asti toivon, ettei poika jatka enää toilailujaan, koska itselläni on vankka kokemus siitä tuhosta, jota tuollaisen käyttäytymisen omaksuminen aiheuttaa. No toisaalta pystyn omalta osaltani ehkä kertomaan muutamia esimerkkejä elämästäni pojalle ja tällä tavoin toivottavasti välttämään hänen elämästään muutamia karikoita. Korkeamman kädessähän tämä elämämme kuitenkin on, mutta omalta osaltamme, myös omilla valinnoillamme voimme tapahtumiin vaikuttaa.

Elää, rakastaa ja uskoa, vaikkei aina siltä tuntuisikaan.

2010-02-01T15:03:00.001+02:00

Olen viime päivinä tullut itseni ja elämäni tutkimisessa siihen tulokseen, että ainakin minun alkoholistinen tunne-elämä myllertää edelleen aamusta iltaa kohti siten, että sen varaan rakentaessani, elämästäni ei puutu vauhtia, eikä vaarallisia tilanteita.

Ehkä juurikin siitä syystä huomasin nyt viikonloppuna pohtivani niinkin syvämietteisiä ajatuksia, kuin että elämäni tulee muuttumaan huomattavasti helpommaksi, oppiessani elämään ja hyväksymään sen, että minä elän, rakastan ja uskon, vaikkei aina joka hetki siltä tuntuisikaan.

Toisin sanoen huomasin itselläni suureksi helpotuksesi sen, ettei minulta kukaan vie pois elämää, rakkautta, eikä uskoa, vaikken perustakkaan enää niitä oman kipeän tunne-elämäni varaan. Itse asiassa huomasin tyyneyden tuulahduksen samassa hetkessä, kun tajusin olevani elossa koko ajan ja joka hetki, vaikka välillä pahalta tuntuukin. Samalla tavoin huomasin rakastavani elämäni valoa, puolisoani, vaikka välillä ei siltä tunnukkaan. Hän on minun sielunystävä, elämäni rakkaus, enkä osaisi kenenkään muun kanssa samalla tavoin olla oma itseni. Toisin sanoen tiedän rakastavani tuota naista, vaikkei se koko ajan olekkaan yhtä eufoorista, korvia huumaavaa tunnekuohua. Samoin olen opiinut hyväksymään sen, että elämäni perusta, usko Korkeamapaan Voimaan, ei enää perustu tunteisiin, eikä tekemisiin saati jatkuvaan suorittamiseen. Tuntuu ihmeellisen helpottavalta huomata elmässään tukipilarit, jotka eivät ole minkään tunnemylläkän heiluteltavissa.

Tänään siis elän, rakastan ja uskon, pienen sydämeni syvyyksistä asti..

Elämän hallinta

2010-01-29T09:39:00.000+02:00

Minä olen jälleen ollut siinä "onnellisessa" asemassa, että elämässäni on viime aikoina ollut sellaisia tapahtumia, joiden myötä olen huomannut sen, kuinka pieni ihminen sitä onkaan ja kuinka vähän todellisuudessa elämän tapahtumiin voikaan vaikuttaa. Tästä on toisaalta seurannut kylläkin se, että olen huomannut aika hyvin sisäistäneeni AA:n 3. askeleen.. "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme.."

Ensiksi vaimoni kaksi leikkausta joulukuussa, sekä sitä seurannut leikkaushaavan tulehtuminen/toipumisen pitkittyminen. Toisekseen läheisen ystäväni kuolema. Sekä nyt viimeisimpänä, Rinssessamme, eli pienimmän lapsemme sairastuminen keuhkoputkentulehdukseen ja siitä seurannut hengenahdistus, sekä sairaalareissu.

Viimeisin tapahtuma sai alkunsa viime viikonloppuna, kun pienimmäisellä alkoi lauantai-iltana hengitys rohisemaan oikein urakalla. Sunnuntaina käytin häntä päivystyksessä, jossa lääkäri sanoi, ettei tuo ole mitenkään vakavaa. No seuraava yö meni sitten tytön kanssa valvoessa ja maanatai-aamulle menimme ensin terveyskeskukseen ja sieltä suoraa sairaalaan, jossa lääkäri kehoitti meitä jäämään tarkkailuun osastolle.

Itselleni tuo sairaalamiljöö on sievästi sanottuna, ahdistava. Paljolti tietysti johtuen aikaisemmasta elämästäni ja siihen liittyvistä lukemattomista kerroista, jolloin olin hoidettavana jos jonkun syyn vuoksi siellä. No jäimme tyttäremme kanssa sairaalaan, vaimoni palatessa kotiin huolehtimaan toisista lapsistamme. Aluksi minut valtasi ääretön ahdistus kaikesta. Mietin katsoessani pienen ihmisen työlästä hengittelyä, ettei minusta ole tähän. Ajattelin jo soittaa vaimoni takaisin sairaalaan, jotta pääsisin itse kotiin. Kuitenkin kuin merkkinä siitä, etten enää nykyään anna ahdistuksille valtaa viedä minun toimintakykyä, aloin miettiä asioita hieman järkevämmin. Huomasin ajattelevani, etteihän minulla tässä ole mitään hätää. Hätähän on pienimmäisellä, joten siitä seurasikin se, että onnistuin kääntymään pois itsekeskeisistä peloista, sekä suuntaamaan huomioni pieneen ihmiseen, joka oli todella kipeä.

Vuorokausi sairaalassa opetti minulle jälleen todella paljon. Sain rauhassa pohtia itseäni, sekä elämääni ja samalla muistella aikaa, jolloin elämä oli todella sekaisin. Elämää johon liittyi loputtoman monet taistelut omasta elämästä tuolla samaisessa sairaalassa. Täytyy myöntää, että melkoinen kiitollisuus valtasi mieleni, kun mietin entistä elämääni ja vertasin sitä nyky hetkeen.

Onneksi pieni tyttäremme alkoi voida paremmin ja pääsimmekin tiistaina taas kotiin. Mutta kuten tuolla aluksi totesin viimeiset muutama kuukausi on laittanut minut huomaamaan sen, ettei tässä olla mitään suuria mestareita, mitä elämän hallintaan tulee. Täytyy todeta, että onneksi niin minun, kuin perheenjäsenteni elämä on aivan jonkun muun käsissä kuin minun ja hyvä niin. Tapahtukoon siis Sinun tahtosi, eikä minun..

Läheisen kuolema

2010-01-05T21:29:00.000+02:00

Minulla on ollut viimeisten neljän vuoden aikana mahdollisuus raittiuden myötä opetella tutustumaan itseeni ja sitä kautta olen opetellut myös pikku hiljaa enemmän ja enemmän omana itsenäni tutustumaan myös toisiin ihmisiin. Aikaisemmin en koskaan kokenut kuuluvani mihinkään. Missään en kokenut niin sanoakseni olevani osa jengiä. Lisäksi minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut varsinaisia ystäviä, koska olen joutunut jo lapsuudessani kokemaan niin rankkoja pettymyksiä luottaessani ihmisiin, että katsoin parhaimmaksi olla koskaan päästämättä ketään lähelle.

No kaikki alkoi hitaasti muuttua raitistuttuani. Opettelin käymään vertaisryhmissä. Opettelin tutustumaan itseeni, samalla yrittäen olla mahdollisimman oma itseni ja antautumalla pikku hiljaa alttiiksi myös siihen tuttuun hylätyksi tulemisen pelon tunteeseen, alkaen tutustumaan ryhmässä käyviin ihmisiin.

Oikeastaan nyt mietittynä tuntuu hassulta todeta, että onnistuin tutustumaan erääseen ihmiseen kunnolla, vaikka juuri aloitellessani ryhmissä käyntiä, hän eräälle kertaa puhui itsestään todeten, ettei hän päästä juuri ketään lähelle, ystäväksi hänelle valikoituu vieläkin harvemmat. No minä tutustuin ja ystävystyin tämän kyseisen ihmisen kanssa. Hän oli minulle iso tuki varsinkin alkupuolella raittiuttani ja äärettömän paljon olen saanut oppia hänen avullaan.

Minulle oli järkytys, kun tämä minun ystäväni alkoi aivan yllättäen juoda. Sinällään hassua, koska mikä ihme se nyt on, että alkoholisti juo. No kuitenkin se oli minulle varsinainen shokki, paljolti siitä johtuen, että olin ehkä liiaksi tarrautunut tuohon ihmiseen raittiudessani, siis nyt sen vasta tajuan. No tuosta hetkestä on nyt kulunut osapuilleen kolmisen vuotta. Tuon kuluneen kolme vuotta ystäväni joi, yritti saada kiinni raittiudesta, joi ja taas yritti saada kiinni raittiudesta. Itse olin patrioottisesti saattamassa hänelle sanomaa raittiudesta, ensi hätään niin tarmokkaasti, että olin itse totaalisen väsynyt. No sittemmin huomasin tuon touhottamisen taustalla olleen läheisriippuvuuteni, sekä toisaalta sen harhan, että minä pystyisin ihmisiä raitistamaan. Nämä osaltaan ovat juurikin niitä kokemuksia, joista olen äärettömän paljon oppinut. Surullista kaikessa, huomasin nyt ottaneeni viime aikoina tietoisesti etäisyyttä ystävääni, koska koin hänen juomisensa liian raskaaksi "katsella". Olimme viimeisen kerran yhteyksissä, kun hän kävi luonani marraskuun loppupuolella. No joulutervehdyksen hänelle laitoin, vain saadakseni jälkeenpäin kuulla, että hän oli jo kuollut ennen viestin saapumista.

Jännää tässä hetkessä on se, että vaikka huomasinkin itsessäni surua, ahdistusta ja välillä vihaakin tapahtunutta kohtaan, niin silti minulla on jotenkin ihmeellisen hyvä olla nyt. Tiedän tietysti kokemuksesta, kuinka helvetillistä on pakonomaisesti juoda, kun asialle ei voi yhtään mitään. Tämänkin ystäväni käytti kyllä kiitettävästi kaikkia keinoja, mutta jotakin jäi uupumaan, olisiko ollut sitten pohjalla oma haluttomuus elää, en tiedä. Eikä sillä tässä hetkessä ole sinällään mitään väliä. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu nyt siltä, että vaikka paljon pahaa tämäkin ihmispolo teki elämänsä aikana, vaikka nuorehko vielä olikin, nyt hän on paikassa jossa ei tunnu surua, eikä murhetta. No tämä on minun oma lapsenomainen katsontakanta asiaan, joten se sallittakoon minulle tässä hetkessä.

Loppuun täytyy vielä todeta se, että taas sain kokea yhden karmaisevan menetyksen, tullakseni huomaamaan karulla tapaa sen, että mikä tässä elämässä oikeasti onkaan tärkeää. Eli läheiset ihmiset, ystävät, perhe, raittius, itsensä hyväksyminen, sekä sitä kautta toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen. Ei siis se loputon kiire juosta itseään pakoon, samalla tavoitellen itselleen maallista mammonaa ja sen myötä jotakin ihme statusta maailman kartalla.

Pyrkikäämme arvostamaan ja olemaan kiitollisia niistä ihmisistä, jotka lähellämme tänään elävät. Huomenna kaikki voi olla toisin. Minä ainakin olen tänään onnellinen ja enemmän kuin kiitollinen vaimostani, lapsistani, sekä niistä harvoista ihmisistä, joita voin ystävikseni kutsua. Voikaa hyvin..

Luottamusta ja rauhaa

2009-12-26T18:01:00.000+02:00

Joulun aika on itselleni ollut aina aikaa, jolloin tavalla tai toisella on halunnut rauhoittua. Vielä käyttäessäni päihteitä tuokin rauhoittuminen oli kovin toisarvoinen asia. Silloin tärkeintä oli olla mahdollisimman sekaisin.

Nyt kuluneet päivät ovat kiireestä ja tohinasta huolimatta olleet perus olemukseltaan todella rauhaisat. Itse olen ollut todella väsynyt, kun vaimoni leikattiin toistamiseen ja hänen on täytynyt keskittyä toipumiseen kotitöiden sijasta. Ei silti, olen kyllää nauttinut siitä, että olen lasten kanssa saanut laittaa meille joulua. Loppuen lopuksi joulu olikin kaikkineen aivan mahtava. Lapset olivat aivan sekaisin siitä lahja määrästä, jonka pukki tullessaan meille kantoi :)

Itselleni varsinkin tuo aatto-ilta oli kovinkin koskettava. Huomasin ajan parantavan vaikutuksen, sen ohella kun olen omaa osuuttani toipumisessani tehnyt. Onnistuin aikanaan tuhoamaan luottamuksen jokaiseen läheiseeni ja nyt viimeistään huomasin sen, että läheiseni ovat kaikki oppineet luottamaan minuun varmasti ensimmäistä kertaa elämässäni täydellisesti. Tuota luottamausta en enää aio menettää, vaika tiedän sen toisaalta olevan liiankin "helppo" tuhota. Vain yksi lipsauhdus entiseen tuohoiseen elämänmalliin ja luottamuksen uudelleenrakentaminen olisi kovin vaikeaa. Onneksi olen saanut oppia sellaisen tavan käsitellä eteen tulevia asioita, että tuohon entiseen pakenemiseen ei aivan heti tarvi turvautua tai ainakin nyt siltä tuntuu.

Olen seurannut viime aikoina televisiosta sarjaa, jossa seurataan muutaman riippuvuuksista kärsivän ihmisen taistelua kohti normaalia elämää ja eilen viimeksi tuota ohjelamaa katsoessani havahduin miettimään sitä, kuinka kaikki läheiseni varmasti ovat haltioissaan siitä, ettei heidän enää tarvitse minusta huolta kantaa, vaan he voivat aivan rauhassa elää omaa elämäänsä.

Huomisen jälkeen palailen taas muutamaksi päiväksi arkeen, kevään projektin aloittelun muodossa ja huomaan miettiväni sitä, että vaikkakin kevät tulee opintojen osalta olemaan varmasti raskas, uskon siitä jälleen päivä kerrallaan selviäväni, kuten elämästä muutoinkin.

Tänään minun on hyvä olla ja elää..Olen siitä todella kiitollinen..

Tunne-elämän myllerryksessä

2009-12-18T17:55:00.001+02:00

Olen löytänyt itsessäni sellaisia kieroutumia, joiden kanssa en yhtään ihmettele käyttäneeni päihteitä, "jaksaakseni" päivästä toiseen. Näillä kieroutumilla tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä kieroon kasvanutta tunne-elämääni, sekä ajatusmaailmaani noin yleensä. AA-teksteissä on seuraavanlainen maininta "Pelkäsimme omia ajatuksiamme ja yritimme päästä niistä eroon alkoholin avulla". Tuon lauseen voin ainakin minä oman kokemukseni valossa allekirjoittaa täysin, niin juoma-ajalta, kuin raittiina ollessanikin. Olen onnistunut vapautumaan suurimmista peloistani, kiitos itsetutkistelun, asioista puhumisen ja muutaman luotettavan henkilön myötävaikutuksella. Mutta silti minulla on vieläkin erinäisiä pelkoja sekä muitakin todella ahdistavia ajatuksia, jotka välillä sopivalla ärsykkeelllä aktivoituvat ja edelleen olen täysin voimaton omien mielikuvitusluomuksieni kanssa. Onneksi minun ei tarvitse enää pyörittää noita oravanpyörämäisesti pyöriviä ajatuksiani yksin, sitä kun ei kukaan selvinpäin kauaa jaksaisi.

No nyt siihen tämän hetken kokemukseeni asiaan liittyen. Vaimoni on sairastellut koko syksyn ja laukannut lääkärissä harvasen viikko. Tämän kuun alussa häneltä löydettiin eräänlainen kasvain mahasta, joka ensin todettiin olevan ns. veriluomi, joka leikkausessa poistettiin. No patologilta tuli sitten tarkentava lausunto, jossa todettiin kyseessä olevan jonkinlaisen kasvaimen ja tätä kirjoitellessani, vaimoni on sairaalassa leikattavana toistamiseen. No sitten tähän tunne-elämän sairauteen keskittyäkseni, olen viimeisten kuukausien aikana pyörittänyt päässäni tilanteesta johtuen jos jonkinmoisia variaatioita eri tilanteista. Kauheimmassa tilanteessani pääsin omien tunteideni vallassa niin pitkälle, että kuvittelin eräs ilta tullessani myöhään kotiin, että tältä sitten tuntuu tulla kotiin, kun toinen ei enä ole siellä. Tietysti en osaa kuvitella todellisia tunnetilojani lähellekkään todenmukaisesti, mutta jo nuo tunteet saivat minut ahdistumaan niin, että aloin itkeä, kuin vaimoni olisi jo kuollut. Tänään vein pienimmän lapsemme kanssa vaimoni sairaalaan kymmeneltä aamulla ja tuolta puoliltapäivin olen yrittänyt epätoivoisesti tehdä jotakin hyödyllistä, mutta mitään en ole omilta ajatuksiltani saanut tehdyksi. Odottavan aika on pitkä, sanotaan ja se kyllä pitää paikkansa. Vaikka kyseessä pitäisi olla "pieni" varotoimenpiteenä suoritettava leikkaus, niin ainakin minä olen vielä niin rikkinäinen ihminen kokonaisuudessa, etten saa ajatuksiltani rauhaa, ennen kuin kännykästäni alkaa kuulumaan "Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken Päivänsäde viimeinen", siis kappale, joka on puhelimessani soittoäänenä vaimoni minulle soittaessa, mekun olemme kuin suoraan tuosta kyseisestä laulusta, varsinainen Päivänsäde ja Menninkäinen

En tiedä, tosissaan pahalta tuntuu tällä hetkellä, vaikka toisaalta luotan siihen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Enkä usko että meidän yhteinen matka on tässä hetkessä vielä päättymässä, vastahan se oikeastaan on aluillaan, vaikka 8 vuotta matkaa ollaan yhdessä tehtykkin, mutta päihdeongelma on enempi tai vähempi siitä verottanut vuoden jos toisenkin.

No josko tästä sepostelusta hieman voi aistia sitä, mitä tällä kirjoittamisellani haluan tuoda julki, eli sen ettei raittiuskaan ihmisestä, ihmistä kummempaa tee, eikä toisaalta ole tarvekkaan. Ihmiseksi tuleminen on ainakin omalla kohdallani se tavoite, jota kohti päivän kerrallaan itseäni tutkien ja nousevia asioita käsitellen tässä olen pyrkimässä.

Enpä olisi uskonut..

2009-12-08T19:22:00.000+02:00

..että elämä voi muuttua näin totaalisesti päälaelleen. Toisaalta edelleen kyllä hyvällä tapaa, mutta samalla tässä hetkessä kaikki tuo hyvä, tuo mukanaan vastuun, joka välillä aiheuttaa aikamoista väsymystä. Mutta en valita.

Itselläni on ollut raskas syksy, vaikka kovasti antoisa samalla. Opiskeluissa olen tahkonnut kiinni(tai oikeastaan) kiirehtinyt jo aikatauluissa edelle. Perhe-elämä tuo oman vastuunsa, joka aina välillä tuntuu kyllä tosissaan raskaalta. Itsestäni kun tuntuu edelleen siltä että olen sama "pikkupoika", joka aina olen ollut. Poika joka ei osaa kuvitella koskaan aikuistuvansa. Tiedostan kyllä kasvaneeni kummasti viime vuosina, mitä henkiseen puoleen tulee, mutta silti ajoittain huomaan katsovani omia lapsiani ja miettiväni sitä, kuinka minulla voi olla nämä elämässäni. Kai olen siis osannut jotakin tehdä oikeinkin.

Jotenkin nyt juuri tuntuu tosissaan raskaalle. Onneksi vain fyysisesti. Olen onnistunut jälleen kruisailemaan "elämän moottoritiellä" sellaisella vauhdilla, että voimavarat alkaa kummasti olemaan etsimisessä. Onneksi kuitenkin ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa joululomaan ja onneksi silloin voin levätä kunnolla. Vielä kun jaksaisi viimeiset rypistykset, eli neljä tenttiä ja yhden harjoitustyön kasaamisen. Sen jälkeen olen enemmän kuin valmis antamaan koulun olla taas hetken aikaa. Kunnes taas tammikuulla mennään, eikä meinata :)

On tämä ihmeellistä tämä elämä kaikinpuolin. Enpä olisi voinut kuvitella eläväni tällaista elämää vielä joitakin vuosia sitten. Päivä kerrallaan mennään ja hyvä tulee..

Mielenkiintoisia huomioita itsestä sekä ympäröivästä elämästä

2009-12-07T10:05:00.000+02:00

Olen jälleen "joutunut" pohtimaan itseäni hyvinkin tarkasti viime aikoina. Kaikki lähtee jälleen siitä, että olen taipuvainen hankkimaan asioista eräänlaisia pakkomielteitä. Nyt sitten tässä syksyn mittaan olen opiskellut, kuin mielipuoli. Kohta on suoritettuna vuoden verran opintoja puolen vuoden periodilla. Kaikki liittyy kaikkeen, joten nyt sitten tuo liika suorittaminen on tuonut oman vivahteensa esimerkiksi perhe elämään. Kun isi opiskelee liian intesiivisesti, niin jokainen alkaa reagoida omalla tavallaan huomiota hakien.

Onneksi olen nykyään hieman enemmän sinut itseni ja omien negatiivisten luonteenpiirteitteni kanssa ja siten myös hieman alttiimpi itse tarkastamaan omia motiivejani, sekä tekemisiäni yleensä. Tänään alkaakin viimeinen kaksi viikkoinen joihin sisältyy yksi harjoitustyö ja neljä tenttiä. Sen jälkeen koittaa useamman viikon mittainen joululoma, jonka aikana keskityn totaalisesti perheeseeni, enkä koulumielessä avaa konetta ollenkaan.

Vaikka tämä elämä on jatkuvaa oppimista, niin silti tämä elämä entiseen elämääni verrattuna on valovuosia parempaa ja antoisampaa. Voikaa hyvin..

On niin helppoo olla onnellinen..

2009-11-14T18:44:00.000+02:00

..ja tyytyy siihen mitä on, laulaa Olavi Uusivirta ja tänään allekirjoittaneen on helppo hieman hymyillen hyräillä tuota kappaletta epämusikaalisesti, mutta onneksi vain omassa päässään, ettei säikyttäisi ketään hengiltä ja yhtyä täysin rinnoin kappaleen lyriikkaan :)

Oikeasti huomasin miettiväni tänään sitä, kuinka pitkän ja tuskaisen matkan olen tehnyt, tullakseni tietoiseksi siitä armosta, joka on kaikkien meidän ulottuvilla, kun vain onnistuisimme löysäämään itsemme irti kaikista ennakkoluuloista ja niiden aiheuttamista peloista.

Ehkä kuitenkin hieman ajattelen tässä kaikkia niitä ns. "normaaleja ihmisiä", jotka heti kuulessaan sanan Jeesus, ottavat jalat alleen ja katoavat paikalta, sadatellen sitä, että kaikenlaisia hihhuleita sitä tämä tellus päällään kantaa ja kirjoitan hieman ehkä eritavalla omasta uskosta ja sen tuomasta uskomattomasta rauhan ja luottamuksen tunteesta. Se miksi "kaunistelen" kertomustani, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että itse olen loputtoman monta kertaa omalla kohdallani saanut kokea sen, että itselläni nousee pelko, kun joku ihminen alkaa kertoa omasta uskostaan, enkä sitä halua tehdä, että säikyttelisin ihmisiä asialla, joka kuitenkin on kaiken äärettömimmänkin pelon sekä ahdistuksen vastakohta ja vapautus.

Oikeastaan minulla on sellainen etuoikeus, että voin tässä kirjoittaessani samaistua sekä ihmisiin, jotka elävät uskossa, että ihmisiin, jotka elävät ilman sitä, säikkyen kaikkea puhettakin kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani usko on asia, jonka kanssa olen "taistellut" viimeiset kohta neljä vuotta. Tehden hirveän määrän "turhaa työtä" ja kokemut äärimmäisen paljon "turhia tuskatiloja", herätäkseni vain huomaamaan sen, ettei minun todellakaan tarvitse tehdä yhtään mitään, riittää kun vain ja ainoastaan luovutan turhat pelkoni, sekä ennakkkoluuloni ja opettelen uskomaan.

Raamatussa sanotaan, että 'Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan..' ja minä voin tuon lauseen taas todellakin allekirjoittaa. Kun ihminen tulee siihen vaiheeseen elämässään, ettei hänellä ole enää mitään, niin samalla ihminen saa äärettömät mahdollisuudet sisältävän armon, kokiessaan kaiken turhuuden ja tarkoituksettomuuden keskellä sellaisen "valaistuksen", jonka kokemisen jälkeen mikään asia ei enää ole ennallaan, itsestäänselvyys tai "vain kohtalon sanelema oikku". Ihmeellisintä asiassa on se, ettei ihmisen sinällään tarvitsisi menettää elämässään kaikkea, saadakseen osakseen sen armon, josta tässä rustailen. Omalla kohdallani se vaati vain kaiken tuhoutumisen, ennenkuin pystyin luovuttamaan omat pelkoni ja ennakkoluuloni ja opettelemaan uskon ensi aakkosia.

Sinällään olen miettinyt näitä asioita, puhunut ja kirjoittanut niistä jo tosi pitkään, mutta koska oma uskoni on pikemminkin hitaasti kasvanut ja vahvistunut, kuin se että olisin kokenut sinällään mitään yhtäkkistä "hurahtamista", niin siksi ehkä katsontakantani on hieman ns. "maanläheisempi".

Itseäni ja elämääni tutkiessani, olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen, etä tämä usko johonkin itseäni Suurempaan Voimaan, on yksinkertaisuudessaan se luottamus, joka elämästäni on aina puuttunut ja jonka vuoksi olen elänyt vailla tarkoitusta, erinäisten pelkojen ja ahdistusten vallassa. No sitten kun olen eräänlainen "luupää", joka ei ymmärrä sanojen 'lahja' ja 'armo' tarkoitusta, niin sen vuoksi oma matkantekoni on ollut täynnä tuskaa ja taistelua. Olen taistellut voidakseni luovuttaa.

Tänään ymmärrän myös sen, ettei muuta tietä omalla kohdallani olisi ollutkaan, koska silloin jos olisin ilman mitään tuskan kokemusta tai ilman minkäänlaista taistelua saati loputonta järkeistämistä saanut kokea samanlaisen ajatusmallin, niin olisin ylpeyttäni, sekä omahyväisyyttäni ajatellut sen omaa mahtavuuttani saavuttaneeni, jolloin olisin sen samantien myös menettänyt, aivan kuten tienvarteen kylvetty siemen ensin puhkeaa oraalle, mutta vain juurettomuuttaan kuihtuakseen.

Ymmärrän siis sen, että todellakin tässä ajassa, tässä elämässä kaikella on tarkoituksensa ja lopullinen päämäärä ei ole mitattavissa maallisella mammonalla tai sen suunattomalla haalimisella. Omalla kohdallani onnellisuus ja tasapainoinen elämä ei perustu materiaaliin, vaan pelkästään henkiseen ja hengelliseen sopusointuun, eikä siten ole mitenkään verrannollinen siihen, kuinka hyvin tai hyvin huonosti taloudellinen tilanteeni on. Omalla kohdallani lopullinen päämäärä ja sen arvo on mittaamaton, sekä iankaikkinen.

Siis voin omalla kohdallani todeta, että elämälläni todellakin on jokapäiväinen tarkoituksensa ja se tarkoitus on perille pääseminen. Näillä miettein, voikaa hyvin..

Kiirettä, mutta toisaalta, ah, niin rauhaisaa elämää.

2009-10-25T12:08:00.000+02:00

Taas huomaan ajan rientävän liiankin vauhdilla. Jälleen on kulunut melkein kuukausi, kun olen tänne ehtinyt viimeksi kirjoitella. No siitä huolimatta elämä soljuu tasaisen rauhallisesti päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka hetkittäin huomaan kiireen tuoman tunteen siitä, etten millään ehdi tekemään kaikkea, mitä haluaisin tehdä.

Toisaalta olen pyrkinyt miettimään asiat siten, että jokainen päivä teen ne asiat, jotka siinä päivässä tuntuvat olevan tärkeimmät, enkä siis juuri voi syyllisyyttä kantaa siitä, jos nyky hetken elämässäni noita tärkeitä asioita on siunaantunut aivan riittämiin.

Itseni tutkistelemisesta on alkanut tulla jo arkipäivää. Jokainen päivä huomaan miettiväni itseäni, omia tunteitani, ajatuksiani, sekä yleensä sitä, kuinka tätä elämää opettelen annetuilla työkaluilla elämään.

Hetkittäin huomaan silti sen, että entinen, kieroutunut ja kipeä ajatusmaailma vaanii aivan kulman takana, kuin odottaen mahdollisuutta hyökätä tuhoamaan kaiken sen, minkä viimeisten vuosien aikana olen itsessäni suurella työllä saanut muutettua paremmaksi. Onneksi kuitenkin olen siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että minulla on useita eri kanavia purkaa omaa itseäni, sekä kussakin hetkessä hankalalta tuntuvia tuntemuksia. Minulla on säännöllisesti ryhmät, terapia, sekä ainakin kourallinen ihmisiä, joille voin soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa, mikäli liian ahdistava olo pääsisi yllättämään. Toisaalta olen kuitenkin saanut viime ajat elää ja opetella nauttimaan elämästä siten, ettei noita edellä kuvaamiani ahdistuksia ole juurikaan näköpiiriin ilmaantunut. Toisaalta tiedostan tämän johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että jatkuvasti mietiskelen, sekä tutkin omaa itseäni ja omia vaikuttimiani, pitäen samalla huolen siitä, että jonkin ahdistavan ajatuksen eksyessä näkyville, voin samantien sen puhua pois painamasta.

Tuntuu ihmeelliseltä miettiä sitä kuinka minun on aina ollut hankala luottaa keneenkään ja samalla kuitenkin todeta se, että tässä hetkessä oma tasapainoni säilyminen perustuu siihen tosi asiaan, että olen uskaltautunut luottamaan muutamaan ihmiseen niin paljon, että voin puhua heidän kanssaan asiasta kuin asiasta, miettimättä yhtään sitä, kuinka he minua voisivat asioilla vahingoittaa. Toistaalta kaikki tuo luottamus perustuu osaltaan siihen, että olen alkanut tiedostaa oman itseni, eikä minulla ole kylläkään enää sellaista kuvitelmaa itsestäni, joka joku ihminen voisi tuhota pettäessään minun häntä kohtaan osoittamani luottamuksen.

Onnekseni olen elämässäni saanut kohdata todella vaikeita asioita yhdessä rakkaan vaimoni kanssa ja siten osaltaan olemme kasvaneet yhdessä vaikeuksien väistyessä siihen elämänmalliin, jossa parisuhde perustuu molemminpuoleiseen rehellisyyteen, toisen kunnioittamiseen, sekä kaikesta puhumiseen. Harvassa on sellaiset päivät, jolloin ennen nukkumaan menemistä, emme puhuisi päivän tapahtumista ja samalla asioista jotka sillä hetkellä mielessä pyörivät.

Nyt olen saanut kuluneen viikon ottaa hieman ns. loman kannalta ja samalla saanut hieman ladata akkuja, jotta taas jaksan seuraavan rutistuksen, joka huomenna alkaa ja kestää melkein Jouluun. Tuo rutistus pitää sisällään useita projekteja, tenttejä ja harjoitustöitä koulussa. Viisen lapsen ja vaimon huomioimista kotona, sekä kaiken sen handlaamisen, jota kohdallani oman osuuden tekemiseksi jok'ikinen päivä kohdallani tykkään kutsua.

Silti jälleen kerran voin todeta olevani onnellinen kaikesta siitä armosta, jota elämässäni jälleen tänäänkin saan kokea. Voikaa hyvin..

Mielikuvitus, tuo vekkuli mielikuvitus

2009-09-29T20:52:00.001+03:00

Olen viime päivät jälleen potenut sitä, että mielikuvitukseni maalailee mitä omituisimpia visioita asioista, joita minun ei edes sen kummemmin tarvitsisi miettiä. Kaikki kiteytyy luottamukseen tai paremminkin siihen, että alkaa epäillä luottamusta asiassa, jossa sitä todellakaan ei tarvitisisi epäillä. Toisaalta olen oppinut siihen ajatusmalliin, että kaikella ja todellakin tarkoitan kaikella on joku syvempi tarkoituksensa. Niin siis tälläkin mielikuvituksen lennolla tässäkin tapauksessa varmasti on.

Jotenkin tuossa päivällä mietin sitä, miksi ihmisen elo täällä ajassa on jatkuvaa taistelua itsensä ja erinäisten asioiden kanssa. Jos joskus saa häivähdyksen sellasesta ajatusmallista, joka tuntuu käsittämättömän hyvälle, niin jo kohta seuraavassa hetkessä päästä pulppuaa mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja tuo käsittämättömän hyvä olo on kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Toisaalta lohdutan itseäni juuri sillä, että kaikella on suurempi merkityksensä, eikä minun tarvitse kaikkea aina järjellä käsittääkkään. Jatkuvaa kasvuahan ja sen mukanaan tulevaa kipuiluahan tämä elämä todellisuudessa taitaa olla ja se haavekuva siitä, että oppisi elämään niin sovussa kaiken kanssa, ettei koskaan mikään purista, taitaa kuopata itse itsensä omaan mahdottomuuteensa.

Kuitenkin kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, että elämäni on tällaista vaiherikasta, mitä ajatuksiin ja tunnetiloihin tulee, elämäni on kuitenkin elämää isolla E:llä.

En tiedä, olisi joskus kiva päästä siihen mielentilaan, ettei tarvitsisi jatkuvasti miettiä murehtivansa jälleen turhia. No ehkä kaikki ajallaan. Eikä toisaalta kun miettii sitä, mistä allekirjoittanut on aloittanut matkansa tekemisen muutama vuosi sitten, tulisi olla yhtään kärsimätön itsensä kanssa. Päivä kerrallaan..

Lopuksi siteeraus eräästä tekstistä, joka aina saa kaiken oikeisiin mittasuhteisiin, vaikka kuinka todellisuutta omalla mielikuvituksen väärinkäytöllä yrittäisin vääräksi värittää..

"Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.."

Aitoa elämän ihmeellisyyttä

2009-09-22T18:24:00.006+03:00

Nyky hetkessä minut on vallannut aivan sanoin kuvaamaton rauhan tunne. Tiedostan tuon tunteen johtuvan pitkällisen taistelun tuoman tuskan kautta tapahtuneesta hellittämisestä. Ryhmiemme kirjallisuudessa tuosta tuskasta puhutaan hyvin tilanteeseeni sopivalla tavalla ja olen muistaakseni jo kerran siteerannut tuota teksitin pätkää siinä toivossa, että joku kaunis päivä taisteluni tuottaisi kauan kaipaamani hyväksymisen ja turhan taistelun hellittämisen.

"Tuska on kaiken hengellisen kasvun koetinkivi. Juomisen tuskat kulkivat raittiuden edellä, sekä tunne-elämän myllerrykset tyyneyden ja mielenrauhan edellä."

Jotenkin minusta tuntuu silti ihmeelliseltä elää tätä elämää nyt kuin uudestisyntyneenä. Entisestä sekopäisestä sekakäyttäjästä on erilaisten taisteluiden tiimellyksessä kehkeytymässä rauhallinen, ymmärtäväinen, suvaitsevainen ja toisia ihmisiä, sekä itseään rakastava ja kunioittava ihminen.

Nyt minulla on sitten ollut mielessä se, että kuinka onnistun omalta kohdaltani saattamaan ihmisille tietoisuuteen sen, että elämästä voi oikeasti nauttia. Siis oikeasti nauttia, ilman minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään suuntaan. No tuokin asia hoituu juuri niin, kuin se on tarkoitetu hoituvaksi.

Esimerkkinä voin kertoa erään viimepäiväisen kokemukseni. Tämä tapahtuma kuvaa kylläkin pelkästään nykyistä suhtautumistani raha-asioihin. Aikaisemmin elin sillä ajatusmallilla varustettuna, että ihmisen onnellisuus olisi suoraan verrannollinen ihmisen taloudelliseen tilanteeseen tai ainakin siihen, minkälaisen kulissin ihminen kykenisi omasta taloudellisesta tilastaan luomaan. Onneksi olen kasvanut nyky hetkessä kauas tuosta ajatusmallista. Muutoin joutuisin vielä todella pitkään kärsimään aivan turhasta murehtimisesta, tavoitellessani maallista mammonaa ja sen mukanaan tuomaa hetkellistä hyvän olon tunnetta. Sen sijaan nyt saan elää tuo hyvänolontunne sydämessäni jok' ikinen päivä, eikä se ole mitenkään verrattavissa siihen tosi asiaan, ettei minulla, eikä perheelläni ole todellakaan mitenkään turvattua tämä eläminen taloudellisesti.

Eilen esimerkiksi jouduin soittamaan kylämme seurakuntaan ja pyytämään avustusta, jotta saisimme ostettua ruokaa loppuviikoksi, kun perjantaina tulisi jälleen rahaa. Ei tuossa sinällään ole mitään pahaa, enkä koe sitä muutenkaan mitenkään huonona asiana, päinvastoin. Tuo seurakunnan antama apu on korvaamatonta meillekkin aina välillä ja se jälleen osaltaan saa minut kiitolliseksi siitä tosi asiasta, että täällä meidän kotimaassamme on sosiaaliturva ja muut asiat aika hyvällä tolalla.

No sitten itse asiaan. Menin eilen paikalliseen kauppaan osatamaan siis ruokaa perheellemme tuolla kyseisellä avustuksella. Eikä siinä mitään, että kaupassa täytyy aina yhden ostoksen jälkeen käyttää taskulaskinta, jotta tietää tarkasti, että mitä ostokset maksavat, ettei avustuksen suuruutta ylitä. No siinähän tietysti menee oma aikansa, kun tekee ostokset tuolla tavoin. Sitten väsyneenä, mutta onnellisena lykin ostoskärryjä kassalle, jotta saan "maksettua" ostokset ja pääsen niitä viemään kotia. No kuinkas kävikään. Ystävällinen kassa-täti sanookin, etten voi kyseisellä osto-osoituksella ostoksiani maksaa, koska tuo kyseinen lappunen on kirjoitettu vaimoni nimelle. Eli ei auttanut muu, kuin hieman hämillään poistua takavasemmalle samalla sanoen, että vaimoni tulisi hetken päästä "maksamaan", eli allekirjoittamaan tositteen. Soitto vaimolle kotiin ja hän kävi kaupassa minun tultuani ensin kotiin katsomaan lapsia.

Aikaisemmin olisin kironnut tilannetta, omaa huonoa tuuriani, sekä pyöriskellyt armottomissa häpeän tunteissa ja ties minkälaisissa tuskatiloissa kyseisen tapahtuman johdosta. Nyt kuitenkin ajelin hymyssä suin kotiin, miettien vain kiitollisena sitä, että tuo tapahtuma osaltaan palautti minut jälleen hetkeksi entiseen elämääni ja toi mieleeni ne loputtoman monet erilaiset häpeän kokemukset ja totesin silti kaikesta huolimatta eläväni tässä hetkessä parasta elämää, mitä minulla on koskaan ollut.

Kaikki tämä johtuu siitä, etten enää turhaan aseta itselleni, enkä kenellekkään muulle minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään asiaan, vaan pyrin elämään joka päivä, päivän kerrallaan hyväksyen sen tuomat erilaiset tilanteet ja asiat sellaisina, kuin ne kulloinkin annetaan. Siis juuri tuo turhasta taistelusta luopuminen ja vastaanpanemisen sijasta, asioiden hyväksyminen ovat auttaneet minut nyt siihen rauhalliseen, tyyneen ja kiitolliseen mielentilaan, josta olen haaveillut todella kauan.

Mistä sitten tällainen hyväksyminen tulee? Minun kokemuksellani se tulee ensin siitä, että ihminen käy kaikki järkeistämisen ja kaikenlaisen muunkin ajatusmallien tuomat tuskatilat. Tästä tuskasta kasvaa se hyväksymiseen johtava nöyryys, joka osaltaan muuttaa ihmisen koko suhtautumisen elämään. Omalla kohdallani tuon muutoksen toi se oivallus, ettei minun enää tarvitse taistella minkään, eikä kenenkään kanssa. Riittää yksinkertaisesti se, että luovun siitä kuvitelmasta, että minun uskoni tai luottamukseni johonkin minua Suurempaan Voimaan olisi kiinni siitä, miltä minusta tuntuu. Tämä oivallus porautui tajuntaani eräänä ryhmä-iltana, kun eräs ihminen puhui omasta elämästään ihanan rauhalliseen äänensävyyn, todetan vain hänellä kaiken taistelun tauonneen siinä hetkessä, kun hän lakkasi tarkkailemasta omia tunnetilojaan ja vain yksinkertaisesti teki omaan haluun perustuvan ratkaisun uskoa.

Omalla kohdallani tuon asian tajuaminen on tehnyt mahdolliseksi sen, että voin joka aamu herätä siihen todellisuuteen, että tapahtuipa kyseisenä päivänä mitä tahansa, nuo tapahtumat ovat tarkoitettu minun parhaakseni, ajatellen kokonaisvaltaista kasvuani täällä ajassa, matkalla kohti ikuisuutta. Omasta uskostani on rakentunut nyt niin tukeva kivijalka, että sen päälle pystyn täysin antautuneena, ilman minkäänlaisia vaatimuksia, päivä kerrallaan rakentamaan tulevaisuuttani, samalla luottaen täydestä sydämestäni siihen, että minusta pidetään huolta, minua kannetaan joka päivä, eikä enää koskaan mitään tarkoituksetonta pahaa minun elämässäni tapahdu.

Olen oppinut uskomaan..joten minun on todella hyvä olla..ja helppo elää, päivän kerrallaan.

Hellittämisestä seuraavan rauhan tarkastelua ja ihmettelemistä

2009-09-14T15:27:00.004+03:00

Minulla on ollut viime viikot todella armotonta kiirettä ja stressiä. Hyvin pitkälti tuo kaikki liittyy viime kevääseen ja siihen, kuinka silloin opiskellessani väsytin itseni niin totaalisesti, että opinnoissa tapahtui hienoista jälkeen jäämistä.

No nyt kesän jälkeen olen sitten ladatuin akuin pyrkinyt saamaan opintojani ajantasalle ja todella kiitollisena voin jo nyt todeta niiden olevan juuri aikataulussa, vaikka ensimmäinen tavoitteni oli saattaa opinnot aikatauluun jouluun mennessä.

Viimeiset 3 viikkoa ovatkin sitten olleet sisällöltään hyvinkin työn täyteisiä, mutta tässä hetkessä en valita ollenkaan, päinvastoin. Tein ahkerasti töitä ja tietysti samalla pitäen tarkasti huolta sekä omasta raittiudestani ja sen hoitamisesta, että siitä ettei perhe jäisi kovin paitsioon. No nyt sitten viime viikonloppu olikin oikeastaan tämän aherruksen yksi kliimaksi, kun minulla oli samalle aamupäivää 3 tenttiä tehtävänä.

Jotenkin minulla tuli torstai illalle sellainen olo, että jo kauan perheessä pyörinyt flunssa alkaisi jyllätä myös allekirjoittaneessa ja niinhän siinä kävikin, että perjantaina olikin jo kunnon romuska päällä. Lähdin silti päivällä kohti koulua sillä asenteella, että menen tasan niin pitkälle, kuin voimat riittäåä, enkä yritäkkään yhtään enempää. Oikeastaan olin siinä kunnossa, että omat voimani riittivät juuri siihen liikkeelle lähtemiseen. Sen jälkeen elin vain hetken kerrallaan ja odottelin, kuinka asioissa käy. No hyvin kävi. Ihmeellisintä asiassa on se, että kasvoin huomaamaan itsessäni vuosikymmeniä vaivanneen vaatimusten asettelun ja sen tuomat ylimääräiset paineet eri tilanteissa. Nyt kun menin ja tein asioita ilman minkäänlaisia ennakkoon mietimisiä ja ilman mitään vaatimuksia tai onnistumisen pakkoja, asiat sujuivat ja vieläpä äärettömän helposti. Huomasin sen tosi asian, että itselläni suurin osa erilaisista ylimääräisistä stresseistä tilanteissa juontuu juurikin tuon onnistumisen pakon ympärille. Nyt kun menin tilanteisiin ilman miettimisiä ja ennakoitua onnistumista/epäonnistumista, huomasin asioiden sujuvan kuin itsestään. Eikä siinä vielä kaikki. Kun olin esim. tentti tilanteessa, niin osasin vastailla kysymyksiin aivan eri tavalla, koska tilanteesta puuttui kaikki se ylimääräinen suorituspaine. Kaikki siis siitä yksinkertaisesta syystä, että osasin hellittää ja lähteä liikkeelle vain katsoakseni saisinko tentit tehdyksi vai en. Eli toisin sanoen sillä asenteella, että jos en nyt niitä jaksa/kykene tekemään, teen ne sitten seuraavassa mahdollisessa paikassa.

Tämä on allekirjoittaneen elämässä niiiin iso muutos, ettei sitä voi sanoin kuvata. Aikaisemmin olen elänyt sellaisten turhien paineiden alla, ettei sitä käsitäkkään ellei ole samassa jamassa elänyt. Tuntuu tyhmältä myöntää se, että olen jo jonkin aikaa tiennyt sen, ettei elämässäni/tekemisissäni ole enää mitään muuta vaatimuksien asettajaa kuin minä itse, mutta sen tiedostaminen ja siitä luopuminen onkin sitten aivan eri asia. Nyt onnellisena jälleen voin todeta saaneeni taas palasen lisää sitä kauan ja hartaasti tavoittelemaani mielenrauhan sisältävää elämänmallia. Oikealla tiellä siis ollaan ja päivä kerrallaan möngitään kohti parempaa.

Lopuksi haluan siteerata erästä tekstin pätkää, jonka tuossa yhtenä iltana lueskelin. Siinä piirtyy juuri se itsensä hyväksyminen, jota allekirjoittanut on elämässään kaivannut ja kauan.

Sinä olet hyvästä syystä se, joka olet. Olet osa upeaa suunnitelmaa. Olet arvokas, täydellinen ja ainoa laatuasi, mies tai nainen, Jumalan tilaustyötä.

Russell Kelfer

Ajatuksiani tämän hetken elämästä

2009-08-30T12:06:00.002+03:00

Ajajttelin vaihteeksi päivittää ajatuksiani nyky hetken elämästäni. Paljon tapahtuu koko ajan ja nyt olen huomannut itsessäni jo hieman hyväksyntää sen suhteen, millainen tässä hetkessä olen. Asia jota kohti olen tietoisesti pyrkinyt koko ikäni. Hyväksyä itsensä sellisena, kuin on.

No mitä tuo sitten tarkemmin ottaen tarkoittaa? Minun kohdallani sitä, että pyrin ottamaan jokaisen päivän vastaan sellaisena, kuin se annetaan ja hyväksymään itseni osana kokonaisuutta, ilman että jatkuvasti tarvitsisi taistella oman keskeneräisyytensä kanssa. Välillä päivät sisältävät tapahtumia, joita kohtaan minulla edelleen nousee pelko, mutta nyt olen tietoisesti pyrkinyt menemään noita tunteita päin, enkä lähtemään heti pakosalle. Sen olen oppinut aivan vasta, että kohtaamalla omat mielikuvituksen tuomat pelkotilat, niiden kanssa oppii elämään siten, että ne väkisinkin pienenevät päivä päivältä.

Tässä hetkessä ymmärrän sen, että aikaisempi elämäni on muovannut minusta sellaisen ihmisen, joka tarvitsee jatkuvaa itsensä tutkimista, asioista puhumista ja sitä kautta koko ajan lisääntyvää oman itsensä tuntemusta, kyetäkseen elämään täysipainoista, antoisaa elämää.

Kuitenkin minun on nyt todettava jälleen se, että niin täysipainoista elämä on jo nyt kaikkineen, etten enää juurikaan kaipaa elämääni mitään. Oikeastaan ainoita asioita, joita tässä hetkessä kaipaan, on se pikku hiljaa, hitaasti ja varmasti kasvava luottamus toisiin ihmisiin ja sitä kautta luottamus myös siihen, että jos jotain hyvää tapahtuu, se ei tarkoita automaattisesti sitä, että jotakin pahaa on tapahtumassa.

Välillä edelleen käyn itseni kanssa taisteluita turhaan, kun pelkotilat valtaavat, mutta toisaalta alan osata jo suhtautua niihin myös siten, etteivät ne enää minua lamauta, vaan kykenen niitä kohtaamaan ja sitä kautta aina oppimaan jotakin lisää.

Tässä hetkessä takana alkaa olemaan toisaalta raskas, mutta toisaalta jälleen myös sitä kautta armottoman paljon antanut viikko. Viikko joka toi tullessaan äärettömän paljon lisää tietoutta siitä, kuinka kieroksi ihmisen ajatusmaailma viinan ja pillereiden kanssa voikaan kääntyä. Minun onnekseni minulla on tässä hetkessä sekä kanavat, että työkalut, joiden avulla päivä kerrallaan purkaa ja oikoa noita kieroutumia.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uutta viikkoa ja uusia haasteita..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 11

2009-08-18T18:42:00.003+03:00

Tämäkin päivä lähti käyntiin tavallisen varhain.

Mieleeni tuli eilen illalla nukkumaan alkaessani sellainen asia, kun alkoholistin elämässä on eräänlaisia mahdollistajia hänen juomiselleen, että mahdankohan minä olla samanlainen mahdollistaja Maisan elämässä hänen kontrolloidessaan tekemisiäni.

Ei muutoin, mutta kun olen eräänlainen "joo-joo-mies", niin ehkä hänen on helppoa kontrolloida minua ja tekemisiäni. Jos sen sijaan sanoisin tarpeeksi tiukasti oman kantani asioissa, niin ehkäpä hänkin ajan myötä huomaisi omat vahvuutensa ja jättäisi minun tarkkailemiseni vähemmälle.

Tänään oli minun vuoroni esitellä oma sukupuuni, eikä yllättävää kyllä jännittänyt juuri laisinkaan.

Mitähän siitä mahtaisikaan olla aikaa, kun tosissani aloin tapella omien paniikkieni kanssa..olisiko jotakuinkin pari vuotta. En kyllä ikinä olisi kuvitellut pystyväni näin tasapainoiseen elämään sen kanssa. Ihminen näköjään kykenee paljoonkin, mikäli tahtoa on tarpeeksi. Mihinkähän mahdan päästä alkoholismini kanssa parissa vuodessa, jos nyt olen kaikkineen kahden vuoden takaiseen aikaan verrattuna jo näin pitkällä tuon paniikkihäiriöni kanssa? Ehkäpä vuonna 2008 osaan jo elää alkoholismi-sairauteni vaatimalla tavalla tasapainoista ja hyvää elämää.

Mitähän sitä muuta? Maisa purki vihansa syitä ja kaikkineen hyvin meni.

No sitten mietin omia touhujani täällä ja huomasin ehkä liiallisuuteen asti miettineeni muiden huolia. Hyvänä esimerkkinä Simpan lomaa huolehdin, ettei poika vaan sortuisi. Jotenkin on ollut vain olo, ettei hän ole erityisen vahvoilla, mutta tämän jälleen kirjoitettuani aion keskittyä vain ja ainoastaan itseeni ja itseni hoitamiseen.

Simppa kertoi jo päivällä ruokatunnilla laatineensa listan, jossa hän oli purkanut omien sanojensa mukaan vihaa muita ryhmäläisiä kohtaan. Hän oli laatinut listan syistä, miksi hänen mielestään itse kenekin kuntoutus ei onnistuisi. Toisaalta hän meinasi, ettei uskalla listaansa esittää, peläten ihmisten reagtioita ja taas toisaalta hän kertoi esim. minun puhuvan kuin politikko "paljon ja paskaa". Se miksi hän jo illalla sen minulle kertoi, johtui siitä, että sanoin, ettei hän minua saa suuttumaan omilla mielipiteillään, kuten ei saanutkaan :)

Myönnän tuosta lauseesta sen, että olen hyvinkin kova puhumaan, mutta toisaalta aina paskan puhumisesta en niinkään tiedä, voi hyvinkin olla :) Olenhan ei perussuomalainen mies, eli puhun ja pussaan :)

No hieman mietittyäni asiaa, tulin siihen tulokseen, että jos esim. huomenna Simppa esittelisi avoimesti oman listansa ryhmäläisille, niin en välttämättä tiedä niinkään muista, mutta ainakin Maisa lataisi omat mielipiteensä takaisin ja epäilen kyllä, ettei hän olisi ainoa.

Seuraavassa oma päätelmäni asiasta. Simppa lähteiessään lomalle "ärsyttää" porukkaa suuttumaan ja latelemaan hänelle ja siten hänellä olisi "oiva syy" retkahtamiselle, kun ryhmäläisetkin hänelle ovat vihassa. Jos olen hieman vainoharhainen, niin autuaan onnellisena sen kyllä myönnän.

No kuten aikaisemmin taisin jo todeta kertaalleen, nyt loppuu toisten ihmisten murehtiminen ja alkaa keskittyminen omaan toipumiseen.

Taas "vaihteeksi" hyvä päivä, huomiseen!

Terapian tarpeessa osa 24: Lomalta paluu

2009-08-11T21:08:00.002+03:00

Kävin kuuden viikon tauon jälkeen jälleen terapeuttini luona juttelemassa. Tuntui jännältä kertoa hänelle kaikki se hyvä, mitä kulunut kesä on tuonut tullessaan, niin minulle henkilökohtaisesti, kuin meille perheenä.

Ihmettelin itseäni myös siitä, että uskalsin suoraan kertoa hänelle sen, kuinka oma ajatusmaailmani on liikkunut tasaisen varmasti kohti kaikki olosuhteet hyväksyvää tasoa. Oikeasti olen miettinyt monesti viime aikoina sitä, kuin ihmeen kaupalla minusta entisestä totaali-sekopäästä voi tulla näinkin tasapainoisesti ajatteleva ihmisolento.

Nyt sitten aloitellaan arkea aivan toden teolla. Huomenna isommat lapset aloittavat koulun ja siinä varmasti on haastetta meidän aikuistenkin arkeen. Jotenkin kuitenkin olen oppimassa oikeasti luottamaan siihen, että asiat kyllä sujuvat juuri niin hyvin, kuin on tarkoitus. Ilman että minun tarvitsee turhaan menettää yöuniani niiden murehtimiseen.

Lopuksi tähän pikapostaukseen täytyy vielä lisätä se, että jos tämä vaimoni vanhempien lasten meille muuttaminen otti kaikkineen aikaa prosessina melkein 7 vuotta, niin silti asiat sujuvat kuten meille on parhaaksi. Tuskin minäkään olisin jaksanut pahimmassa elämänvaiheessa huolehtia yhtään enempää voista lapsista, kun en oikein jaksanut huolehtia itsestänikään. Jotenkin kaikkineen elämä ja asiat siinä ovat kuitenkin kulkeneet siten, että uskon siihen, kun ristin illalla käteni kiittääkseni kaikesta mitä elämäni nyky hetkessä on ja samalla pyytäen asioihin sellaiset muutokset, jotka minulle ja perheelleni ovat parhaimmat, niin asiat kyllä järjestyvät. Tuskin samalla silmänräpäyksellä, kuten aikaisemmin olen turhautuneena usein tuskaillut, mutta ne järjestyvät juuri siten ja juuri siihen aikaan, kun ne parhaiten kokonaisuuteen sopivat.

Alkaisikohan tätä isiä hieman jo ramaista pitkän päivän iltana, kun tuo teksti tuppaa olemaan taas hieman sekavaa, mutta toivottavasti tästä on aistittavissa se ääretön kiitollisuus, joka minulla tällä hetkellä elämässäni on. Good night Finland..where ever you are..take care you all =)

Suuria muutoksia, sekä pohdintaa sen tiimoilta

2009-07-25T21:58:00.004+03:00

Minulla on jälleen iskenyt päälle tällainen pohdinta vaihde. Mietin tuossa sellaista asiaa, kun en oikein koskaan ole osannut olla ihmisten kanssa "normaalisti" tekemisissä. Olen aikaisemmin elänyt sellaisessa ympäristössä, jossa toisten ihmisten hyväksikäyttö on ollut normaalia, jopa sairaalla tavalla suotavaa. Tietysti tähän asiaan vaikuttaa hyvin paljon se, että lapsuudenkotini oli alkoholistinen, sittemmin itsestäni tuli alkoholisti jne. Joten olen elänyt myös sairaissa parisuhteissa.

Nyt kun olen opetellut elämään sellaista elämää, jossa pyrin hyväksymään jokaisen ihmisen sellaisena, kuin hän on ja aina tarpeen vaatisessa tutkimaan ja muuttamaan itseäni olosuhteita vastaavaksi, olen tullut huomaamaan sen, että ihminen oikeasti tarvitsee terveellä tavalla ihmisiä ympärilleen. Huomasin tuossa vasta sen, kuinka hyvällä mallilla minulla asiat nyt on tämän asian suhteen. Minulla on yksi todella hyvä ystävä. Minulla on puoliso, jonka kanssa puhun kaikesta. Minulla on lisäksi kourallinen ihmisiä, joille voin puhua melkein mistä asiasta tahansa ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, minulla on kiitos uuden elämänmallin, paremmat suhteet läheisiini, kuin koskaan aikaisemmin.

Olen viikon verran opetellut jälleen arkeen, näin loman jälkeen. Pojat aloittivat päiväkodin ja ehkä yksi suurimmista muutoksista kesää edeltävään aikaan, meillä asuu nyt virallisesti viisi lasta. Vaimoni kaksi vanhempaa lasta hänen aikaisemmasta liitostaan muuttivat meille asumaan.

Se on kyllä kokolailla iso muutos aikaisempaa verrattuna ja jo nyt kesän aikana on ollut muutamia tilanteita, joissa tuo on käynyt enemmän, kuin hyvin selväksi. Vaimollani on edellisestä liitosta 11-vuotias poika ja 9-vuotias tyttö. He ovat asuneet isällänsä viimeiset seitsemän vuotta ja viettäneet meillä viikonloppuja, sekä loma-aikoja. Nyt siis he muuttivat pysyvästi meille asumaan ja kävimmekin jo tutustumassa heidän tulevaan kouluunsa. Tuosta tutustumisesta täytynee mainita sen verran, että oli hieman nostalgista palata entiseen kouluunsa yli 20 vuoden jälkeen. Minulla toisaalta tuohon aikaan liittyvät muistot eivät välttämättä ole pelkästään hyviä, mutta aika kultaa muistot :)

No tämä muuttoon liittyvä elämä on sitten ollut hieman totuttelua itsekullakin. Tietysti se ottaa jonkin aikaa, että lapset tottuvat, mutta totuttelua tämä vaatii meiltä aikuisiltakin. Onneksi olemme vaimoni kanssa oppineet viimeisten vuosien aikana puhumaan asioista ja huomanneet siitä saatavan hyödyn niin suureksi, että opetamme sitä myös lapsillemme. Nyt menneen kesän aikana olemme sitten eräänkin kerran istuneet pitämässä perhepalaveria asioiden tiimoilta, mutta nyt mietittynä, pelkästään positiivisin seurauksin. Hieman asioita on mutkistanut erilaiset säännöt lasten isän luona ja meillä, mutta kaikkineen asioista on puhuttu rakentavassa hengessä ja lapsille on kerrottu, että miksi meillä mennään näillä säännöin.

Ehkäpä yksi suurimmista asioista tähän hetkeen itselläni on ollut se, että olemme vaimoni kanssa saaneet vanhimman pojan jopa hieman puhumaan omista asioistaan. Hän on kuitenkin kasvanut suurimman osan ajasta sellaisessa ympäristössä, jossa esimerkiksi riidat jätetään selvittämättä ja meillä kun on tapana aina asiat sopia, oli tilanne mikä tahansa. Erään riidan päätteeksi yritin jutttaa poikaa, mutten saanut häntä silloin puhumaan juuri mitään. No pyysimme sitten vaimoni kanssa poikaa kirjoittamaan meille listaa asioista, joita hän meillä haluaisi tehdä ja mitkä säännöt ovat meillä hänen mielestään tympeät. Sen jälkeen kävimme yhdessä listaa läpi ja puhuimme asioista yhdessä. Tämän jälkeen arki onkin alkanut sujumaan ilman suurempia ongelmia. Ymmärrän kyllä, että tilanteeseen liittyyy äärettömän paljon. Tiedostan pojan joutuneen kokemaan elämässään paljon ja tiedän, että osaa näyttelee myös orastava murkkuikä. Kuitenkin haluan pyrkiä siihen, että asioista puhuttaisiin avoimesti, koska tiedän sen omalla kohdallani auttaneen äärettömän paljon nyky hetkessä.

Toisaalta mennyt kesä, on tuonut tullessaan minun elämääni ihmisä ja tilanteita, joita tässä hetkessä huomaan tarvinneeni. Olen saanut mahdollisuuksia jakaa omaa toipumistarinaani ihan henkilökohtaisesti ja käynyt äärettömän antoisia keskusteluita usean eri ihmisen kanssa. Nyt mietittynä huvittaakin se, että aikoinaan kirosin itseäni siitä, etten kyennyt ihmisten kanssa juttelemaan ilman ylimääräistä pelkoa tai jännitystä. Nyt ymmärrän senkin hetken tuntemusten tarkoituksen huomattavasti paremmin. Kaikki on ollut tarpeen ja jokainen olo ja jokainen tilanne on tuonut minua kohti tätä hetkeä. Siis osaltaan kaikki on muokannut minua siksi ihmiseksi, joka nyt olen. En tiedä voiko tätä positiivisena asiana sinällään pitää yleisellä tasolla, mutta omalla kohdallani ainakin se, että pelkäsin ihmisten kanssa kommunikoimista vastatusten, olen saanut äärettömän paljon siitä, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen, saadakseni kuitenkin osaltani jakaa sanomaa toipumisen mahdollisuudesta. Hassua sinällään, ei tuostakaan ajasta ole sen kauempaa, kuin kaksi vuotta. Ihminen muuttuu kyllä, jos itse on valmis muutokseen.

Tänään minä pyrin hyväksymään kaikki eteeni tulevat tapahtumat ja olotilat osaksi sitä prosessia, joka vie minua kohti parempaa elämää ja jonka toisaalta tarvitsee välillä tuntua pahaltakin, jotten eksyisi liian omavoimaiseksi tai saati omahyväiseksi ihmiseksi, vaan säilyttäisin terveellä tavalla tietoisuuden omasta pienuudestani ja tällä tapaa osaisin asennoitua elmään sen vaatimalla nöyryydellä.

Tänään minun ei tarvitse juoda. Tänään minun ei tarvitse turruttaa päätäni pillereillä. Tänään minun ei tarvitse pelata. Tänään olen onnellinen. Tänään olen kiitollinen.

Kuinka huonosti asiat maassamme ovatkaan?

2009-07-20T13:57:00.002+03:00

Lueskelin aikani kuluksi erilaisia kirjoituksia ja silmiini osui oheinen linkki: http://blogit.mtv3.fi/epikriisi/2009/06/29/ovet-kiinni-potilaat-pillereille-maksatetaanko-mielen-sairaus-omaisilla/

Olen itse viimeisen kolmen vuoden aikana saanut mahdollisuuden aivan uudenlaiseen elämään ja sitä kautta pohtinut myös sitä, kuinka huonolla mallilla asiat oikeasti täällä maassamme ovatkaan. Edelleen luin huolestuneena noita kommentteja, joita ihmiset olivat käyneet kirjoittamassa asian tiimoilta.

Jotenkin itselläni nousee asiasta ajoittain vanha tuttu suuruudenhulluus vallalle, mutta silti olen monta kertaa pohtinut sitä, voiko oikesti asioiden muuttaminen parempaan suuntaan olla niin vaikeaa tai melkein mahdotonta?

Itselläni on vuosien kokemus kierteestä, jossa minun hoitopaikkoina toimivat mielenterveystoimisto, terveyskeskus, keskussairaala, psykiatrinen poli ja psykiatriset osastot. Diagnooseja tehtiin/muutettiin aina tasaisin väliajoin, riippuen siitä, kuinka esimerkiksi lääkitystäni yritettiin muuttaa. Tätä samaa kierrettä jatkui niin kauan kunnes loppuen lopuksi kun onnistuttiin paikantamaan oikea sairaus ja siihen kyettiin tarjoamaan hoitoa joka on tehonnut siinä määrin, etten enää nyky hetkessä tarvitse mitään lääkityksiä ja olen pystynyt alkamaan järjestämään elämääni paremmaksi. Nyky hetkessä olen useasti pohtinut sitä että eikö maassamme löydy keinoja uudelleen järjestää hoitoketjuja siten, että oikeat sairaudet saisivat oikeanlaista hoitoa. Tällä haluan vain sanoa sen, että olen monta kertaa miettinyt sitä, kuinka paljon turhaa työtä ja turhaa rahan menoa joka päivä haaskataan, kun ihmisiä ei edes oikeasti yritetä auttaa. Omalla kohdallani ainakin kulutin äärettömän paljon rahaa ja työtunteja ihmisiltä, joilla ei ollut tietoakaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Tällä tarkoitan vain sitä, että tänäkin päivänä liian moni ihminen käyttää mielenterveyspalveluita, vaikka oikea ongelma on holismi. Tämä sairaus kun aiheuttaa sitten ihmisellä lukemattoman määrän erilaisia oireita ja lieveilmiöitä, niin sitä kautta työllistyy lukematon määrä ihmisiä, joiden työtä tarvitsisi moni muukin ihminen.

Jotenkin vain tuntuu karulta lukea samankaltaisia tarinoita kuin itselläni on ja huomata samalla se, että apua ihmisille ei enää ole mahdollisuus tarjota yhteiskunnan taholta,vaan päinvastoin kaikkialla vallitsee eräänlainen kaaos, kun sairaita ihmisiä "pyritään hoitamaan" siihen kuntoon edes, että heidät voisi toimittaa kotiin valittelemaan. En tiedä, minusta vain tuntuu siltä, ettei tällaisen asian saisi antaa vain räjähtää silmille, kun kuitenkin uskon siihen että jos ihmisillä riittäisi tietoa ja halua, asioita voisi oikeasti muuttaa. Joka päivähän kuitenkin perustetaan jos jonkinlaista selvitysryhmää erinäisten asioiden tiimoilta, niin miksi ei pystyttäisi perustamaan sellaista, joka kartoittaisi aluksi esimerkiksi sen, kuinka paljon päihdeongelmaisia ja sekakäyttäjiä hoidetaan esim. mielenterveystoimistossa, ensiapupoleilla, psykiatrisilla jne. vain hetkellisesti parempaa kuosiin, jotta he taas kykenevät kävelemään omin jaloin, vain huomatakseen kaiken edellen olevan yhtä toivottoman tuntuista kuin aina ennenkin. Minun kohdallani kierteeni oli juuri edellä kuvatun kaltainen. Siksi osaltaan minulla on "rekisterissäni" 11 kpl enemmän tai vähemmän rajuja itsemurhayrityksiä.Ehkä tämä asia on liian suuri minunkin ymmärrykselleni, pieni ihminen kun olen, mutta jotenkin nyt miettineenä olen sitä mieltä, että noita toistuvia samankaltaisia kierteitä voitaisiin katkaista, mikäli olisi oikeanlaista apua oikeassa paikassa tarjottavana.

Itselläni kun on kokemus siitä, että pahimpaan sekakäyttöaikaan ensin "biletti", sitten joko rahojen tai kunnon loppuessa haki apua kyseenalaisin konstein(itsemurhayritys), päätyi aina samaan kierteeseen. Ensin ambulanssilla sairaalaan, sairaalassa muutama päivä ja sitten psykiatriselle hoidettavaksi. Ainakin minun kohdallani tuo kuvio vaati nappien piilottelua ja niiden salaa syömistä tuolla psykiatrisella, jotta jaksoin tulematta hulluksi nuo hoitojaksot. Jotenkin omien kokemuksieni valossa juuri mietinkin sitä, miksi tuossa ketjussa ei ole tarjota kunnon hoitoa, kun kuitenkin tiedetään saman kaavan perusteella, että jos ei nyt ainoa ongelma, niin yksi suurimmista on juuri alkoholi ja muiden aineiden sekakäyttö. Muuten en asiasta varmaan perustaisi, mutta kun olen saanut apua itse ja tuon avun voimalla päässyt kiinni "normaaliin", täysipainoiseen elämään, toivoisin että mahdollisuuksia ainakin tarjottaisiin ihmisille, jotka vielä elävät samankaltaisissa kierteissä. Jotenkin vain tuntuu itsestäni siltä, että paikat jossa vain päivitellään ihmisten epätoivoisuutta ja "seurataan voimattomana sivusta", kun ihmiset esimerkiksi vetää yliannostuksia kerta toisensa jälkeen, toimivat eräänlaisena mahdollistajana tällaiseen käyttäytymiseen.

En yritä edes väittää, etteikö ongelma sinällään ole valtava mittakaavaltaan, mutta toisaalta uskon siihen, että jo pienillä muutoksilla, saadaan ennenpitkää aikaan suurempiakin muutoksia asioissa.

No toisaalta tämäkin ongelma tuntuu minusta niin isolta, että ehkä minun tulee vain keskittyä omalta osaltani saattamaan sitä toipumisen mahdollisuutta, aina kun siihen mahdollisuus siunaantuu ja sitä kautta edes hieman saattaamaan ihmisiä tietoiseksi siitä, ettei tilanne olekkaan välttämättä niin toivoton kuin se alkusi voisi näyttää..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 10

2009-07-17T12:11:00.005+03:00

Vertti heräili syömään klo 5.50, väsytti ja syötettyäni pojan jatkoinkin vielä unia.

Mortti heräsi klo 7. Hoitelin aamutoimet ja läksin poikien kanssa ulos. Käytiin Mortin kanssa laskemassa mäkeä.

Mielenkiintoista!! Anoppi laittoi Maisalle viestiä hieman haista paska tyyliin, joten soitin hänelle ja puhuin meidän täällä olosta, sekä päätöksestäni yrittää opetella elämään raittiina. Hän oli aivan mielissään. Ymmärsi kyllä asioita paljonkin, mutta vähätteli rankasti omaa osuuttaan Maisan matalapaineissa.

Puhuin pitkään Simpan kanssa omasta, sekä hänen lääkeriippuvuudestaan. Sovimme, että jos tekee mieli puhua asioista enemmänkin, niin ei tarvitse kuin pyytää.

Teimme Maisan kanssa ruokaa ja soittelin siskolleni. Jotenkin tuntui aivan kuin olisivat olleet hieman hämillään siitä, miten suhtautua veljeen, joka aikoo opetella elämään raittiina. Se kun ei missään vaiheessa aikaisemmin ole tullut kysymykseenkään. Varmasti he kuitenkin hyvillään olevat.

Isäni myös soitti ja aloin miettiä sitä, kuinka loppuen lopuksi hänkin tarvitsisi muutosta elämäänsä. Tällä hetkellä jo alkoholi on iso osa hänen ja hänen kihlattunsa elämää. Miten mahtanee sitten käydä, kun kihlattukkin jää eläkkeelle reilun viikon päästä ja heillä on yhdessä kaiket päivät aikaa. Kihlatulla loppuu melkein 30-vuotinen työ samassa paikassa..huh..huh..iso muutos ainakin!

No nyt täytynee unohtaa heidät ja kaikki muutkin paitsi Maisa ja pojat ja syventyä pohtimaan omia kuvioitani, flunssassa kuorsaavan vaimon viereen. Hyvät yöt ja huomiseen..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 9

2009-07-17T12:02:00.002+03:00

Lauantai ja siivouspäivä. Olo oli virkeän pirteä, vaikka kello ei ollut edes seitsemää herätessäni. Ajatus ei oikein kulkenut, kun keskityin pälypunkkien torjuntaan, mutta siistiä tuli ja sehän oli pääasia.

Yritettiin käydä AA-ryhmässä, mutta matkanteko tyssäsi alkuunsa, kun auto hajosi.

Olin sitten poikien kanssa, kun Maisa leipoi. Otin päiväunet ja paistelin sen jälkeen makkaraa.

Simpalla oli hankala päivä, mutta yritin lohduttaa häntä, että antaa aikaa itselleen. Mikä sinällään tuskin kovinkaan paljoa auttoi.

Illalla käytiin saunomassa ja mietin löylyissä sitä, kuinka hyvin asiani oikeasti ovatkaan, kunhan muistan pitää itseni miehenä.

Kakiken kaikkiaan ihan hyvä päivä jälleen, mutta mietteiltään hieman köyhä. Huomenna jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 8

2009-07-17T11:29:00.003+03:00

Jahas, tänään päästään jälleen kylille. Nyt kuitenkin ensin ryhmään.

Lare piti esitelmää aiheesta "Miksi minua kannattaa kuntouttaa?". No porukka antoi melkoisen negatiivista palautetta, johtuen paljolti Laren kotioloista. Harvalla ihmisellä raittius lähtee liikkeelle kovin vankalla pohjalla, mikäli kotona on juova alkoholisti-puoliso.

Minun mielestäni olisi kuitenkin hyvä selvittää aluksi se, kuinka tosissaan mies on, ennen kuin tekee päätöksiä asian suhteen suuntaan tai toiseen. Larea näyttää vaivaavan todella paljon oman äitinsä kuolema ja varsinkin se, ettei asiasta ole voinut koskaan puhua kenenkään kanssa. Mietinkin jälkeenpäin sitä, että olisikohan perheessä yritetty sulkea suurin tuska pois sillä, ettei asiasta puhuta ollenkaan?

Oudolta tuntui lähinnä se, ettei Lare muistanut menneisyydestään juuri mitään ja eniten ihmetytti kuitenkin se, ettei äidin kuolemaa oltu käsitelty mitenkään perheen piirissä edes myöhemmässä vaiheessa. Liekö kysymyksessä perhe, joka ei osaisi kommunikoida ollenkaan keskenään, kun tällaisestakaan asiasta ei puhuttu mitään. No ainakin selvisi yksi syy siihen 'Miksi Jeppe juo?'

Toisaalta aloin hieman mittimään sitä, että "pakeneekohan" Lare täältä ennemmin, kuin se että alkaisi puhumaan, muistelemaan tai muutenkaan suremaan esimerkiksi äitiään, onhan mies jo kunniakkaasti onnistunut lähes neljännesvuosisadan pakenemaan tunteitaan viinan huuruihin. Jotenkin minusta tuntuu siltä, ettei kannattaisi kovin ahtaalle ainakaan miestä asialla ahdistaa. Jos hän pystyisi edes jonkinlaisen kirjeen esittämään äidilleen ensi maanantaina, niin olisihan sekin jo iso askel hänen toipumisessaan..aika näyttää.

Entäpä sitten meidän virkistäytymispäivä :) Siitä taisi kaikkineen tulla suurimmalle osallle kaikkea muuta kuin virkistävä, kun kaikki meni enepi tai vähempi puihin. Allekirjoittanut oli kyllä enemmän kuin tyytyväinen, kun pääsi hoitamaan asioita ja vähän näkemään noita "normaaleja" ihmisiä. Meidän mamma päästeli höyryjä ainakin viikon edestä, mitä volyymiin tulee :) Hieman tottumattomampi olisi säikkynyt puolikuoliaaksi, mutta niinhän sitä sanotaan "ensin se sattuu, sit siihen tottuu.."

No kaikkineen ihan hyvä päivä ja ennen muuta raitis! Huomiseen..

Välillä on hyvä pitää lomaakin

2009-07-11T18:03:00.002+03:00

Huomasin tuossa osaavani jopa hieman viettää virallisesti lomaa. Koulu loppui toukokuun puolessa välissä ja sen jälkeen tein työharjoittelua kuuden viikon ajan. Nyt olen onnistunut jättämään tietokoneen omaan arvoonsa opiskelujen osalta ja kunniakkaasti keskittymään perheeseeni.

Elämä on kaikkiaan kuosissa. Tietysti edelleen elämään kuuluu erinäisiä vastustuksia, mutta ilman niitä se tuskin olisikaan elämää. Olen kyllä huomannut aivan viime päivinä saavuttaneeni jälleen uusia ajatusmalleja, mitä elämän ymmärtämiseen tulee. Jotenkin kaiken kiireen tauottua mieli on seesteinen ja siten vastaanottavainen ja oivalluksia tulee, jos niitä on tullakseen.

Terapiassakin on meneillään kesäloma. Siellä aloitetaan jälleen elokuun alkupuolella ja jotenkin nyt olen miettinyt senkin osaltaan auttavan minua löytämään uudenlaisia toimintamalleja, joiden avulla pääsen tavoittelemaani tasapainoiseen elämään.

Huomasin jälleen erään tutuksi tulleen ongelman nostavan päätään tässä muutama ilta takaperin. Käyn aina säännöllisesti keskusteluja erilaisita riippuvuuksista toipumassa olevien ihmisten kanssa. Lisäksi käyn lueskelemassa välillä tuolla päihdelinkin keskustelupalstalla ihmisten kertomuksia omiin riippuvuuksiinsa liittyen. Kuten olen tässäkin blogissani kirjoitellut, haluaisin omalta osaltani auttaa parhaani mukaan ihmisiä, jotka vielä taistelevat riippuvuuksien kanssa. Jälleen tulin huomanneeksi sen, ettei minun päätettävissä ole se, kuka saa apua ongelmiinsa ja kuka ei. Minun tehtäväni on vain omalta osaltani pyrkiä saattamaan ihmisten tietoisuuteen toipumisen mahdollisuus, loppu vastuu jää ihmiselle itselleen. Eli toisin sanoen se, haluaako hän apua vai ei.

Jotenkin minua vain surettaa se tosi asia, että kuinka vaikeaa tavallisen ihmisen on toista ihmistä auttaa. Kuitenkin kun minullakin on oma vaikea taipaleeni takana ja sieltä katsotuna hurjan paljon kokemusta kaikista niistä kauheista oloista, mitä nämä erilaiset riippuvuudet aiheuttavat, haluaisin vain kyetä olemaan enemmän ihmisille tukena. Toisaalta huomaan jälleen kääntäväni tämänkin asian itseäni vastaan, alkamalla miettimään mitä teen väärin, koska ihmiset esimerkiksi täällä blogissa harvinaisen vähän ottavat minuun yhteyttä tai muutoinkaan kommentoivat kirjoituksiani. Toisaalta tiedostan tämän olevan jäänteitä läheisriippuvuudestani, joka vallalle päästessään aiheuttaa minussa juuri tuon tapaisia ajatuksia, ajatuksia joissa minun tulisi olla joku ihmeen maailmanpelastaja :(

En tiedä, välillä vain turhauttaa se että haluaisin auttaa ihmisiä, jotka vielä painivat ongelmien kanssa, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kirjoittelemalla tänne ja esim. tuonne päihdelinkkiin, teen sen oman osuuteni asioissa ja loppu jää ihmiselle joka apua tarvitsee. Tietysti kaikessa minun tulee vielä muistaa se, että nyky hetken elämäni on kokolailla hektistä ja liiallinen itsensä rääkkääminenkään ei ole hyvästä.

No loppupäätelmänä kai tästä kaikesta voi tehdä sen, että vaikka kuinka nöyränä pyrin tekemään omaa osuuttani asioissa, esimerkiksi kirjoittamalla tätä blogia, niin joskus olisi kiva saada jonkinlaista palautetta, vaikka sitten rakentavaa kritiikkiä. Jos ei muuta, niin tuo rakentava kritiikki osaltaan auttaa minua löytämään itsessäni piilossa olevia luonteenvikoja ja siten osaltaan taas kykenisin paremmin tekemään tätä omaa osuuttani asioissa.

No ottaa tästä nyt taas selkoa. Jotenkin kai yritän viestittää sitä, että saavutettuani erinäisten ihmisten avustuksella tasapainioisen ja hyvän elämän, haluaisin tarjota mahdollisimman monelle ihmiselle osaltani mahdollisuuden samaan.

Elämä on elämää, eihän siitä mihinkään pääse :)

Kuntoutuksessa: Päivä nro 7

2009-06-16T20:06:00.004+03:00

Hyviä huomenia..Taas hyvin nukuttu yö takana. Lapset ovat kyllä tosi hyvin tottuneet täällä oloon ja se taas mahdollistaa minunkin kuntoutumisen etenemisen.

No terapiassa uusi pariskunta Viivi ja Pera joutuivat Mairen, sekä ryhmäläisten "tulituksen" kohteeksi.

Toisaalta minulla tuli sellainen olo, että voi jotakin kun minäkin olisin jo aikapäiviä sitten päässyt luovuttamaan samalla tavoin, kuin he. Olisi voinut jäädä muutamia asioita tekemättä. No parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Oli kyllä aivan älyvapaata kusettamista heiltä, varsinkin Viiviltä..huhäänooh, samalainenhan minä itse olen ollut ja olen osaltaan vieläkin!

Tuli jotenkin sellainen olo, että hyviä ja rakastavia vanhempia he kuitenkin ovat, mutta todella pahasti koukussa. Toivottavasti he ovat kärsivällisiä ja osaavat ottaa apua vastaan, koska täältä jos jostakin, sitä on mahdollisuus saada.

No sitten meidän Maisa esitteli omaa sukupuutaan. Tuttuhan se tietysti minulle oli. Olemmehan jo kotona puhuneet samoista asioista. Totesin Maisalle jo eilen, että katso vaan, niin saat tehtävän kirjoittaa vihastasi koskien ex-miestäsi ja niinhän siinä sitten kävikin.

Toivottavasti Maisa kertoo storyssaan siitä, kuinka vaikea lapsuus hänellä on todellisuudessa ollut kaikkine pelkoineen. Toisaalata haluaisin tarkemman analyysin myös niistä tunteista, joita hänellä heräsi kun toimitin häntä seurustelumme alkukuaikoina takaisin ex:n ja lasten luokse. Toisaalta kiinnostaisi myös se ihmeellinen roikkuminen Jannessa, kun aloittelimme seurustelua. Toivottavasti hän saa purettua tuntemuksensa.

No kaikkineen hyvä päivä, vaikka miettimisestä tulikin aivan jumalaton päänsärky, niin mahtava, että jäi tältä iltaa AA-ryhmässäkin käymättä. no lauantaina sitten uusiksi, vaikka toisaalta harmittaakin aivan vietävästi.

Ilta sujui rauhallisesti levätessä ja miettiessä asioita. On se jännä, kuinka ajatukset sinkoilevat. Täytynee painua pehkuihin, että on valmiiksi virkeänä huomista virkistäytymispäivää varten :)

Kiitos raittiista päivästä!

Kuntoutuksessa: Päivä nro 6

2009-06-16T19:54:00.003+03:00

Aamulla heräiltyäni kerroin Maisalle, mitä olin yöllä pohtinut. Maisa onneton luuli minun puhuvan unissani :) Hän ei ilmeisesti olisi ikinä voinut kuvitella sitä, että voisin muuttaa miekipidettäni alökoholin käytön suhteen.

No ei hätiköidä asian kanssa, mutta hyvältä vaikuttaa. Ei kun terapoitavaksi..

Nyt on jotenkin hämmentynyt olo. Olen nimittäin oppinut hieman samaistumaan muiden ryhmäläisten "tarinoihin". Toisaalta mietin tuossa sitä,että olen mahtanut olla monessa suhteessa aivan samankaltainen siviilissäkin.

Hessun esitellessä sukupuutaan mietin sitä, että kuinkahan raskasta hänelle mahtaa olla vetää tuota eräänlaista "pelle-roolia", kun ainakin minulle se oli aikoinaan aivan äärettömän kuluttavaa..mene jä tiedä..

Sitten Simpan purkaessa taivallustaan pieniksi palasiksi, minulla toisaalta tuli mieleen oma elämäni, mutta toisaalta taas Simpan elämä oli ollut monin tavoin paljon raadollisempaa. Olin toisaalta esityksen jälkeen siinä mielentilassa, että mieleni teki nousta ylös tuolista ja käydä halaamassa kaveria, sekä todeta, että pidetäänkö yhdessä huoli ettet enää koskaan joudu tuohon kuvioon takaisin. Nooh, mikähän maailmanparantaja se minä kuvittelen olevani :)

Kaikkineen todella antoisa, mutta monin tavoin raskas päivä..pää kipeänä kaikenlaisista uusista havainnoista.

No nyt nukkumaan ja huomenna jälleen uudet piippuun..

Terapian tarpeessa osa 23: Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

2009-06-13T18:46:00.002+03:00

Nyt voi jälleen huokaisten todeta sen, että asiat kyllä järjestyvät aina parhain päin. Itsestäni on kiinni se, kuinka tiukille vedän itseni ennakoidessani asioita tai lähtiessäni muuten tunnekuohuihin mukaan.

Viime maanantai oli raittiin elämäni yksi raskainpia. Osaltaan se johtui jälleen pätään nostaneesta surusta, osaltaan pelosta jota koin tiistaina olleesta pojan leikkauksesta. Molemmat tunnetilat hellittivät, kun sain puhua ja kirjoittaa omista tuntemuksistani tarpeeksi. Jälleen kerran elin kuitenkin läpi sellaiset tuska olot, etten enää ihmettele miksi aikaisemmin join, vedin pillereitä ja pelasin. Ilman nyky hetkessä tiedossa olevia työkaluja, tuollaisia tuskatiloja on mahdoton pystyä kohtaamaan.

Maanantai iltana minulla oli jo niin armottoman tuskainen olo omien ajatuksieni kanssa, että mitä ilmeisimmin löysin jälleen kerran oman henkisen pohjani. Ihmeellinen rauha valtasi mieleni illalla ja tuo rauhallisuus kantoi tiistai päivänkin, vaikka koko päivä oli kaikkineen tapahtumiltaan jälleen sellainen, että voin käsi sydämellä miettiä, että onneksi en tiedä etukäteen mitä tulee milloinkin tapahtumaan.

Pojan leikkaus sujui ongelmitta ja päivä muutoinkin meni paremmin kuin hyvin mitä tuohon sairaala reissuun tulee. Olimme koko päivän sairaalassa ja illalla huomasin jälleen sen, etten vieläkään osaa tiedostaa omia rajojani. Vedin itseni aivan poikki päivän aikana, vaikka minun ei sinällään tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehkäpä tässäkin osaltaan kuvastuu se, kuinka herkkä tunteiltani oikeasti olen. Väsymykseni kun johtui pelkästään siitä, että reagoin jokaiseen tapahtumaan aivan liian voimakkaasti ja siksi olin illalla aivan puhki.

Tapasin sattumalata ex-vaimoni sairaalassa, jossa hän oli äitinsä kanssa. Hänen äiti oli saamassa hoitoa syöpään, joka hänellä diagnosoitii muutamia kuukausia sitten. Tämä asia oli yksi niistä, joihin reagoin aivan liian tunnepitoisesti. Toisaalta ex-anoppini on auttanut minua äärettämän monta kertaa aikasemman liittoni aikana ja jotenkin tuntuu pahalle se, että hän on nyt sairaana. Jälleen joudun toistelemaan lausetta, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, koska tiedän sen etten tuollaisille asioille mitään voi.

Muutama päivä tässä on mennyt palautuessa noista tunnekuohuista ja nyt alkaa pikku hiljaa tuntua jo siltä, että elämä on todella hyvin tässä hetkessä. Nyt tuntuu siltä, että minulla ja perheelläni on niin paljon asioita, joista olla äärettömän kiitollinen. Sanat eivät tässä kohtaa riittäisi kuvaamaan sitä..Asioilla on taipumus järjestyä..

Terapian tarpeessa osa 22: Ikävä isää

2009-06-08T14:23:00.005+03:00

Tänään on tasan 3 vuotta siitä, kun sain siskoltani puhelun, jossa hän itkien kertoi isämme edellisenä yönä ajaneen rekan eteen. Tänään tuota tapahtumaa käsiteltyäni terapiassa, onnistuin murtamaan osan siitä teräksisestä panssaristani, jonka olen onnistunut rakentamaan itseni ja omien tunteideni ympärille.

Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.

Oikeastaan tuosta isäni itsemurhasta puhuessani, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.

Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.

Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.

No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.

Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..

"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"

Terapian tarpeessa osa 21: Viha itseään kohtaan

2009-06-08T14:01:00.004+03:00

Olen viimeisen pari vuorokautta ollut sellaisissa tunne pyörityksissä, että alta pois. Tiedostan nyt sen, että ensimmäiseksi minua vaivaa armoton viha itseäni tai paremminkin omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Minun on aivan armottoman vaikea löytää itsestäni armollisuutta sitä jäljellä olevaa rikkinäisyyttä kohtaan, joka minussa valitettavasti kuitenkin vielä on vallalla ajoittain.

Tuo rikkinäisyys tai ennemminkin asioiden käsittelemättömyys aiheuttaa minussa erilaisia pelkotiloja, jotka vallan ottaessaan aiheuttavat minussa suunnatonta itsevihaa. Olen kironnut vuorokauden sitä, että miksi vit..sa minun täytyy kokea tällaisia nöyryyttäviä tunteita, koska kuitenkin olen viimeisen 3 vuotta 24/7 pyrkinyt löytämään itsestäni niitä minuuden hukassa olevia palasia. Ymmärrän kyllä sen, että edelleen tuo viha nousee siitä kärsimättömyydestä, joka valtaa minut silloin kun pelko ottaa minussa vallan. En millään jaksaisi odottaa, että asiat selviävät ajanmyötä ja se kauan haaveilemani todellisen tasapainoinen elämä on aivan kulman takana. Toisaalta huomaan itsessäni myös sen, että kasvaessaan lapsena ympäristössä, jossa kaikki tunnetilat, varsinkin negatiiviset ja niiden osoittaminen oli ankarasti kiellettyä. Siitä syystä nousee myös oma vihani itseäni kohtaan. Enhän saisi kokea tällaisia tunteita, saati niitä näyttää ulospäin. Onneksi nykyhetkessä minä saan ja voin näyttää kaikki tunnetilani aivan avoimesti tai ainakin niin avoimesti, kuin itse niitä pystyn nyt näyttämään ja kasittelemään.

Itseviha on tunteena niin ihanan tuttu ja "turvallinen". Olenhan oppinut vuosien saatossa inhoamaan jokaista solua itsessäni. Sieltä rämeisestä suosta sitten kun alkaa kömpimään ylös päivänvaloa kohti, niin välillä väkisinkin ja aivan tahtomattaan suonne suolle palaa.

Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Siinäpä avain tähän tunnelukkoon. Niin helppoa, mutta samalla niin saat..an vaikeaa. Kuinka voisi itsensä ja rikkinäisyytensä hyväksyä, koska tuo sama rikkinäisyys estää pahimmillaan minua hoitamasta niitä velvolisuuksia, joita minulla esimerkiksi isänä ja vanhempana on lapsiani kohtaan.

Seuraavassa esimerkkitilanne:

Meillä on homenna vanhemmalla pojalla kita- ja nielurisaleikkaus. Allekirjoittanut pelkää historiastaan johtuen sairaalaa miljöönä jo kokolailla paljon. Lisäksi tuo leikkaus aiheuttaa minussa käsittämättömiä pelkotiloja, malliin "entä jos jokin menee vikaan?" No tuollaiset pelot ymmärrän aivan normaaleiksi ja olen niistä esim. vaimoni kanssa saanut puhuttua enemmältikin. Mutta sitten nuo rikkinäisyydestäni johtuvat pelot ovat niitä jotka nousevat siitä vastuusta, jota itselleni tahtomattani tilanteessa otan. Kun osaisin vain mennä tilanteeseen ja toimia siinä tilanteessa, siten kuten sitten toimin. Enkä alkaisi maalailla ties minkälaisia variaatioita omassa päässäni siitä, kuinka ahdistava, pelottava tilanne on. Tiedostan kyllä kaikki nuo pelkoni mielikuvitukseni tuotteiksi, jotka ruokkivat itse itseään. Kuinka sitten osata hellittää ja mennä tilanteeseen miettimättä, koska suurimman osan elämästään on oppinut tietyllä tavalla kontroloimaan aina itseään erinäisissä tilanteissa. Saadappa ilman päihteitä itsensä siihen mielentilaan, että menee vaan eikä mieti.

No sen verran olen itseni kanssa töitä tehnyt, että uskon huomenna tilanteen tullessa pystyväni siitä suoriutumaan juuri niin kunniakkaasti tai kunniattomasti, kuin se nyt tähän hetkeen on mennäkseen. Kun vain osaisin elää tätä hetkeä, ilman murehtimista huomisesta.

"Hiljaa hyvä tulee..Raittius on iloinen asia"..lauseet, jotka saivat allekirjoittaneen eilen ääneen kiroamaan. Sen verran vihainen olin itselleni eilen illalla. Onneksi tänään on jo uusi päivä ja olen saanut puhua noista omista tuntemuksistani ja siten ne hitaasti, mutta varmasti saavuttavat ne oikeankokoiset mittasuhteet. Omassa päässä kun mietittynä, asiat tahtomattaan pääsevät paisumaan suunnattomiin mittoihin.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 5

2009-06-06T12:07:00.005+03:00

Aikaisin tuli mentyä nukkumaan ja aikaisin noustua myös ylös jälleen. No niinhän sitä sanotaan, että aikainen lintu nappaa madon :)

Saa jälleen nähdä mitä päivä tuo tullessaan, olo on kyllä taas positiivisen odottava.

Aamun ensimmäinen terapiatunti kului puhuessamme minun juomisestani, sekä siihen liittyvistä itsemurhayrityksistä. Huomasin huvittuneena miettiväni, kuinka osaan ottaa kohtuudella :)

No sitten oli kyllä mielenkiintoista saada näkökulmia asioihin, kun Saara ja Perttu vierailivat ryhmässämme. Heillä kun oli jo jonkin verran kokemusta tästä raittista elämästä. Oli kyllä jännittävää todeta, ettemme me Maisan kanssa olekkaan aivan hulluja, vaikka käyttäydymmekin pääasiassa siten.

Kävin tiukan keskustelun Pirittan kanssa AA-ryhmään menemisestäni tai paremminkin siitä, millaisella ennakko asenteella olen sinne menossa.

Ryhmä sinällään olikin sitten kaikkinensa aivan mukava kokemus. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämähän onkin paikka minua varten, koska täällä kehoitetaan harjoittamaan itsetutkistelua, se kun on minulle ennestään jo tuttua hommaa ja täällä ollessani olen pyrkinyt tekemään sitä koko ajan lisääntyvässä määrin.

Teimme reissun Kuusamon ryhmään ja se oli kyllä monelta osin sellainen, kuin sitåä olin etukäteen miettinytkin. Joitain piirteitä siellä oli, joita hieman oudoksuin, vaikken olekkaan aivan varma, ymmärsinkö kaikkea edes oikein. Ryhmässä kun ei ilmeisesti voi suoraan kommentoida kenekään puhumisia, eikä kysyä suoraan mitään, minä kun olen tottunut enemmän sellaiseen vuorovaikutteiseen keskusteluun. No kaikkineen kannatti kyllä käydä.

Ehkäpä alan hieman sisäistää jo näitä "metodeja", joita täällä viljellään, koska kapinamieli alkaa jo hieman laantua.

Ilta menikin AA-ryhmästä saamani aloituspakkauksen tutkimiseen, eikä lopulta ollut kyllä vaikeuksia unen saamisessa kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän. Asioita kyllä pohdin melkoisesti.

Yöllä heräsin syöttämään Verttiä ja samalla mietin hieman asioita. Tulin siihen päätelmään, että alkoholismi on sairauten ilmeisesti samankaltainen, kuin paniikkihäiriökin, eli siihen sairastuttuasi, et välttämättä koskaan parane, mutta voit toipua elämään normaalia elämää.

Taidan lopetella tähän tältä päivää..kiitos raittiista päivästä!

Kuntoutuksessa: Päivä nro 4

2009-06-06T11:56:00.004+03:00

Pojat heräsivät klo 6.45 Mortti on kovasti oma aloitteinen, kun itse laittoi itselleen muroja kuppiin ja istuskelee peiton alla sohvalla ja syö aamiaista.

Juttelin parin täällä olevan heebon kanssa ja teen hieman tuttavuutta kaverihin. Puhuimme Hessun ja Simpan kanssa AA-ryhmään menemisestä ja muustakin. Mielenkiintoista nähdä, kuinka valmiiksi negatiivinen suhtautuminen sienne menemiseen muuttuu täällä ollessani ja kunhan pääsen itse ryhmässä käymään muutaman kerran.

Jännityksellä odotan, mitä päivä tuokaan tullessaan. Mieli on rauhallinen ja positiivisen odottava. Illalla lisää..

Ensimmäinen terapia-päivä takana ja jotenkin tuli jakomielitautinen olo. Toisaalta tiedostan, mitä ns. "normaali", onnellinen perhe-elämä minulta vaatisi, mutta toisaalta vielä työstän asiaa.

No katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Nyt elokuvaa katsomaan ja nollaamaan tätä päivää.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 3

2009-06-05T12:55:00.003+03:00

Verrtti kälättelee kellon näyttäessä 7.10

Yöllä tuli syötettyä poikaa niin umpi väsyneenä, että nukahdin sohvalle, poika sylissä. Aamutoimien jälkeen kävin ottamassa seulat, kun eilinen epäonnistui. Nyt testi toimi ja puhtaita näytti.

Lähdin Vertin kanssa kävelylle ja melkein yhtä mukavaa oli, kuin aikasemmin mäenlasku Mortin kanssa. Hieman mietityttää huomenna alkavat terapiat tai paremminkin se, että nouseeko siitä jonkinlainen ahdistus päälle, koska ainakaan vielä siitä ei ole ollut mitään tietoa, päinvastoin.

Ilta sujui mukavissa merkeissä perheen parissa, nukkumaan klo 22.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 2

2009-05-31T14:24:00.004+03:00

Klo 7.45 Mortti herää ensimmäisenä ja siitäpä käynnistyykin uusi päivä ja uudet kujeet.

Tutsutumme pikku hiljaa muihin täällä oleskeleviin. On toisaalta mukava huomata, ettei kaikki ihmiset ole ujoja, eivätkä sisäänpäinkääntyneitä.

Syömme aamupuuron, kuten kotonakin ja Vertti alkaa päiväunille. Maisa ja Morttikin nukahtavat. Minä ehdin juuri torkahtaa, kun kuopuksemme parkuu jo vaunuissa. Käyn kävelyllä ja käyn samalla tutustumassa paikan "punttisaliin".

Vertti kyllästyy äkkiä, joten lähden sisälle tutkimaan paikkoja.

Laitamme rakkaani kanssa ruokaa kaikille täällä oleville ja opettelemme samalla talon tavoille.

Ilta sujuu rattoisasti, kun pääsemme Maisan kanssa saunaan, saatuamme kaiffareillemme lapsenvahdin. Saunan jälkeen "yritän" läpäistä huume-seulan, mutta kuinkas kävikään?!? Testeri sanoi työsopimuksensa irti, joten mahtoi olla tuhdin puoleinen satsi..heh..heh.

Nyt sitten molemmat pojat koisaa ja mitähän minä teen..istun keittiössä rustaamassa pahaista päiväkirjaa, vaikka mielessä olisi useitakin eri versioita tämän laatuajan käyttämiseen.

Siis pidemmittä puheitta huomenna taas jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 1

2009-05-31T14:20:00.002+03:00

"Kuusamoo, nyt kutsuu mua Kuusamoo". Jotenkin tuossa matkalla mieleeni nousi lapsuus ja tuo kyseinen "hitti-biisi" kun lähdimme ajalemaan tänne.

Matka sujui rattoisasti ja jotenkin oli ihmeellisen hyvä olla. Johtui varmaan paljolti siitä, että vihdoinkin maisema vaihtuisi ja ympyrät muuttuisivat edes hetkeksi.

Olimme perillä illlalla viiden aikaan, vaikka loppumatkasta hieman harhailimmekin. Paikka oli miljööltään paljolti sellainen, jollaiseksi olin sen etukäteen päässäni kuvitellutkin. Toisin sanoen ku ottaa asenteen "kun en ole mikään kuuluisuus, on turha haaveilla mistään Betty Ford- klinikasta". No vitsit vitseinä ja..tämä paikka on kyllä tähän mennessä ollut juuri sellainen, jonka me tarvitsemmekin nyt. Valehtelematta, harvassa ovat ne paikat kotini lisäksi, jossa koen oloni yhtä rauhalliseksi. "Lapin luonto luo outoa taikaa"..

Tästä hitaasti, mutta varmasti, täyttä vauhtia eteenpäin..

Kuntoutuksessa

2009-05-31T14:08:00.008+03:00

Kuten tuossa aikaisemmessa kirjoituksessani uhkasin kirjoittaa tänne blogiini tuosta ajasta kuntoutuksessa tai paremminkin noista päiväkirjoista, joita siihen aikaan pidin. Ei siis kannata ihmetellä kirjoituksen asua, se kun on siis suoraan kopioitua noista sen aikaisista kirjoituksistani.

Sellainen pieni huomautus näistä kirjoituksista, että kaikkien jutuissa mainittavien ihmisten nimet on muutettu, vaikka pelkästään etunimillä ihmisistä kirjoitankin.

Meidän perheeseemme kuului tuohon aikaan minun lisäkseni vaimoni, jota näissä kirjoituksissa kutsun Maisaksi, sekä kaksi poikaamme, jotka tuohon aikaan olivat 2-vuotias Mortti ja neljän kuukauden ikäinen Vertti.

Pohjustuksena ajattelin hieman kertoa ensin, mistä meidän perheemme sai kipinän avun hakemiseen ja vastaanottamiseen.

Elettiin siis aikaa, jolloin oma päihteiden käyttöni oli mennyt siihen pisteeseen, että oikeastaan muita vaihtoehtoja ei enää ollut, kuin lähteä hakemaan apua perheellemme päihdekuntoutuksesta. Muussa tapauksessa perheemme olisi hajonnut. Lapset olisi otettu huostaan, sekä minun ja vaimoni tiet olisivat eronneet lopullisesti. Omalla kohdallani tuo vaihtoehto olisi tiennyt varmaa kuolemaa, kiitos jo pitkään jatkuneen itsetuohoisuuteni.

Minä lähdin tuonne kuntoutukseen sen hetkisellä ajatusmallilla, eli neljän viikon päästä juodaan, eikä lääkkeiden vähentämisestä saanut edes puhua ääneen. Suostuin siis lähtemään sillä, että kuntoutuspaikan työntekijät sanoivat asioita katsottavan sitten kun saavumme paikalle.

No sitten itse asiaan, eli sen hetkisiin ajatuksiini, joita melkein päivittäin osana kuntoutusta kirjoittelin paperille..

Kesälomaa odotellessa

2009-05-29T18:16:00.002+03:00

Nyt sitten virallisesti on ensimmäinen vuosi amk-opintoja tällä alkoholisti, lääke-, peli- ja läheisriippuvuuksista toipuvalla ihmisentapaisella takana. Jäljellä olisi vielä n. 5 viikon ajan työharjoittelun suorittamista verkkosivuston rakentamisen muodossa. Toisaalta tuokin harjoittelu järjestyi minun kohdallani siten, että saan olla oman itseni pomo, ainakin aikataulujen suhteen. Saan nimittäin suorittaa harjoittelua kotoa käsin, koneellani istuen.

Tietysti kyseiset verkkosivustot tulevat oikeaan käyttöön, oikealle yritykselle ja voitte uskoa, että allekirjoittanut osasi taas jännittää ja tuntea ties mitä alemmuskompleksia viime keskiviikkona, kun kyseisen projektin ns. aloituspalaveri oli sivuston tilanneen henkilön kanssa.

No kaikkineen mitä ilmeisimmin voisin jo hieman potea tyytyväisyyttä itseenikin, niin lukemattoman monta itseni ja turhien pelkojeni aihetta olen kuluneen vuodenkin aikana onnistunut kohtaamaan ja voittamaan :) No ehkä ei kuitenkaan liiallista tyytyväisyyttä. Kiitollisuutta ja nöyrää mieltä kylläkin olen ollut aistivina jo useampana päivänä peräkkäin..

..ja mitä tuosta kiitollisuudesta ja nöyrästä mielestä minulla yleensä on kokemusta tässä raittiina aikana ollut, niin se laittaa minut miettimään ja pohtimaan taas sitä, mitä voisin omalta osaltani vielä tehdä lähimmäiseni hyväksi?

No nyt olen miettinyt sellaista asiaa, kun reilu 3 vuotta sitten aloitin tämän raittiiin elämän opettelemisen siellä raa'assa, mutta nykyään niin rakkaassa kuntoutuspaikassa, kirjoitellen jokaiselle päivälle omia mietteitäni ns. päiväkirjaan, että josko alkaisin kirjoittaa noita tuon aikaisia ajatuksiani tänne blogiini.

Oikeastaan minulla on kypsynyt tuo ajatus jo jonkin aikaa mielessä, mutta nyt se tuli eilen mieleeni sellaisena tuntemuksena, että taidan tuohon hommaan todellakin ryhtyä. Nykyään olen opetellut tutkimaan omaa itseäni, omia tunnetilojani ja olen jopa muutaman kerran hyvin kokemuksin uskaltautunut luottamaan omiin tuntemuksiini asioissa. Nyt siis minulla on sellainen vahva tunne, että kirjoittamalla noita sen hetken ajatuksiani tänne, niistä voisi joku vielä ongelmien kanssa taisteleva ihminen saada vaikka sen loppusysäyksen avun hakemiseen. Ainakin minulla oli armottomat pelkotilat ja ennakkoluulot kyseisiä kuntoutuspaikkoja kohtaan. Jos pystyn osaltani madaltamaan edes hieman jonkun ihmisen kynnystä avun hakemiseen, niin tottakai sen olen valmis tekemään.

Terapiassa käyn edelleen säänöllisesti, mutta jotenkin siinä vaikuttaisi olevan nyt sellainen vaihe, että noista istunnoista ei välttämättä kovinkaan paljoa saa tänne raapusteltua, mutta mikäli jotakin oivalluksia sinne sisältyy, niin tietysti ne täällä on luettavissa hetimmiten.

Siis seuraavaksi alan omaan tahtiini purkamaan tänne 3 kuukauden ajalta ajatuksiani tuolla kuntoutuksessa ollessani ja lupaan, että teksti on hyvinkin kirjavaa, aivan kuten allekirjoittanutkin oli harvinaislaatuisen monenkirjava persoona(jos on vieläkin) tuonne kuntoutukseen lähtiessäni.

Tässä auringonpaistetta ikkunasta katsellessani, en voi muuta kuin todeta, että tämä elämä on todella ihmeellistä..

Terapian tarpeessa osa 20: Ongelmat riippuvuuksien aiheuttajana, vai riippuvuudet ongelmien aiheuttajana?

2009-05-24T12:06:00.002+03:00

Siinäpä peruskysymys, jota minä olen pääsin pohtimaan viime päivinä. Olen miettinyt sitä, kuinka äärettömän paljon kaiken maailman ongelmavyyhtejä minullekkin on lapsuudesta asti kertynyt. Nyt kun niitä sitten alkaa oikein urakalla purkamaan, tulee välillä hyvinkin toivoton olo. No jatkuvasti saan itselleni toistella sitä tosi asiaa, että yksi päivä kerrallaan tässä eletään ja aikaa on koko loppuelämä. Positiivista kuitenkin on huomata hetkittäin miettivänsä sitä, kuinka äärettömän paljon nykyään jo tunnistan itsestäni, vaikka matkaa tässä loputtomalta tuntuvassa tutustumisessa itseeni olen tehnytkin vasta reilut 3 vuotta.

Tästä päästäänkin tuohon otsikossa olevaan pohdintaan. Eläessäni riippuvuuksieni keskellä, mietin jatkuvasti armottomien katkeruuksien vallassa, miksi elämä potkii minua näin päähän. Aina oli jokin "syy" miksi oli pakko jatkaa itseään tuhoavaa elämänmallia. Nyt mietittynä siihenhän olikin todella pätevä syy. Minulle oli vuosikymmenten aikana kertynyt niiiin paljon kaikkea p..kaa pääni sisälle, että hulluksi tulemisen kykeni estämään vain jatkuva tunteiden turruttaminen mitä erilaisemmilla konsteilla.

Nyt olenkin alkanut pohtimaan sitä, miten oikeasti nuo riippuvuudet ja niiden ympärille kasautuvat ongelmat oikein kehittyvät. Jotenkin tuntuu toivottomalta edes omalla kohdallaan löytää sitä jotakin punaista lankaa, josta voisi alkaa purkamaan tuota vyyhtiä. Toisaalta minulle riittää tässä hetkessä se, että tiedostan noiden riippuvuuksien ainakin pahentavan jo ennestään päällä olevia ongelmia. Vaikka hetkittäin pahimmassa vaiheessa kierrettäni tuntuikin siltä, että pään totaalinen sekoittaminen oli ainoa keino selvitä seuraavaan päivään.

En tiedä, toisaalta tuntuu siltä, että ainakin tässä hetkessä tiedostan sen toimintamekanismin, joka minun kohdallani aiheuttaa ongelmia, ylläpitää riippuvuuksia, joista seuraa lisää ongelmia jne..

Minulle riittää nyt se, että pyrin yhden päivän kerrallaan elämään siten, etten aiheuta kenellekkään, en edes itselleni pahaa mieltä tai jos jotakin väärin teen, ainakin heti sen huomattuani olen valmis pyytämään asian osaiselta anteeksi, sekä lisäksi tutkin itseäni säännöllisesti, pyrkien löytämään itsestäni aitoja oikeita piirteitäni. Tällä tapaa elämällä pidän huolen siitä, etten enää koskaan löydä itseäni entisestä elämästäni, hakemasta ennenaikaista kuolemaa.

Tuosta tulikin mieleeni eräs asia, jota pohdin tässä muutama ilta sitten. Meillä on vaimoni kanssa illalla tapana lasten nukahdettua istahtaa sohvalle katsomaan joitakin tiettyjä sarjoja, joita illalla tallennamme, kun lasten kanssa niitä ei voi katsella. Katselessamme sairaalasta kertovaa sarjaa, kyseisessä jaksossa oli jälleen kerran eräs potilas, joka oli sortunut intoksikaatioon, eli lääkkeiden yliannostukseen. Samaistuin täysin tuohon kyseiseen ihmiseen. Pystyin tuossa omalla sohvallani käymään läpi niitä tunteita, joita tuollainen tapahtuma aiheuttaa tekijässään. Ambulanssi-henkilökunta kun väkisinkin turtuu kyseisiin ihmisiin, ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen toistavat saman kaavan. Pää sekaisin viinalla, purkillinen pillereitä naamaan ja apua soittamaan. Itsellänikin tuollainen kierre aiheutti loputtoman paljon vihaa, häpeää, surua, syyllisyyttä, katkeruutta, itseinhoa jne..jne..
Toisaalta muuta ei oikein tuossa hetkessä kyennyt tekemään. Elämä vain tuntui niin äärettömän pahalle, eikä apua tuntunut saavan mistään. No nyt tuota katsoessani, minut valtasi sellainen olo, että täällä meidän koto suomessa hoidetaan alkoholisteja mielenterveystoimistossa, ajaen tuon puolen voimavarat äärirajoille ja samalla voimavarojen rajallisuuden vuoksi mielenterveysongelmaisia ajetaan turvautumaan alkoholiin. Tiedän aika kärjistetysti kirjoittavani tuossa, mutta omalla kohdallani tuo ainakin piti kutinsa ja tiedän loputtoman monta kaltaistani ihmistä, jotka vielä tänäänkin hakevat lupaa juoda, asioimalla mielenterveystoimistossa valehtelemassa suun täydeltä omasta elämästään. No miten tälläisen voisi välttää? Aluksi täytyy todeta se, etten varmaan ole oikea ihminen näistä purnaamaan, mutta jotenkin toisaalta omasta kokemuksestani katsoen, minun elämäni helpottui suunnattomasti, kun vuosikymmenten taistelun jälkeen pureuduttiin oikeaan hoitoon, oikean diagnoosin perusteella. Mielestäni alkoholismin hoitoa ei tulisi toteuttaa mielenterveyspuolella, eikä varsinkaan lääkityksen avulla.

No miten tuon tilanteen voisi sitten korjata? Pitäisikö vain todeta surullisena, etten minä vaan tiedä? No enhän minä toisaalta tiedäkkään, mutta se mikä minulle tuli mieleeni, katsoessani tuota sairaala-ohjelmaa, että melkoisen varmuudella voisin väittää sen, että ainakin yli puolessa tapauksista, hoitohenkilökunta voi varmuudella sanoa, kenellä on päihde-ongelma, kenellä sitten jotakin muuta. Ainakin minä tiedän nykyhetkeen sen, että vaikka kuinka mestari olinkin valehtelemaan aikoinaan, ainakin minua hoitaneet ihmiset ovat todenneet tienneensä minun juoma-ongelmastani jo aikoja sitten. Eli toisin sanoen, minun mielestäni tuo hoitoketju tulisi korjata perusteellisesti ja pilkkoa oikeat tapaukset, oikeisiin osoitteisiin. Miten tuon sitten toteuttaa? Mielestäni ihminen joka käyttää liikaa alkoholia, mutta hakee ongelmaan apua mielenterveyspuolelta, tulisi surutta ohjata päihdepuolen tarjoamiin hoitoihin, eli toisin sanoen holistille annettaisiin vaihtoehdoiksi lähteä kuntoutukseen tai opetella elämään ilman "päänsilittäjiä". Tiedän tämän tekstin olevan rankkaa, mutta tiedän myös omasta kokemuksesta sen, että tämä tauti on myös tosi rankka. Ainakaan minä en olisi ottanut apua vastaan koskaan, ellei minua olisi pistetty kylmästi selkä senää vasten ja siten "pakotettu" katsomaan elämääni silmästä silmään. Eikä varmasti yksikään alkoholisti hakeudu apua vastaanottamaan, ennenkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi, joko raitistua tai kuolla.

No joo..jotenkin kai minun on helppo täällä huudella, mutta toisaalta olen elänyt tuolla suossa ja noussut hitaasti sieltä huomaamaan tämän elämän hienouksia, joten siitä syystä itselläni tulee hetkittäin sellainen olo, että toivoisi muidenkin ongelmien kanssa taistelevien löytävän valoa tunnelin päähän.

Ehkä en voi asioissa juurikaan suuria tehdä, mutta yhden päätöksen olen jälleen tälle aamua tehnyt. Tänään olen juomatta ja sillä takaan jälleen yhden hyvän päivän itselleni ja läheisilleni..Voimia kaikille elämän runtelemille kohtalotovereilleni..Voimia kaikille ihmisille..

Terapian tarpeessa osa 19: Omanarvontunto ja sen puuttuminen

2009-05-19T11:34:00.005+03:00

Miksi ihmisen on niin hiton vaikeaa oppia arvostamaan itseään ihan vain ihmisenä? Pitämään itsestään terveellä tavalla, ilman että kaiken aina tulisi perustua johonkin mitta-asteikkoon?

Itselläni tuo itsensä arvostaminen on alkanut tuntua asialta, josta kaikki hyvä saisi alkunsa. Kun osaisi arvostaa itseään ilman sen kummempia vaatimuksia mistään, ehkä silloin osaisi arvostaa toisia ihmisiäkin ilman mitään erityistä syytä, ihan vain Luojan luomuksina. Ei muutoin mutta silloin jäisi pois kaikki vertaileminen, kilpailu, turhien vaatimusten asettaminen itselle ja muille. Oppisi elämään siten, että rakastaisi itseään ja toisia ihmisiä, rakastaisi lähimmäistään, kuin itseään.

Olen viime aikona huomannut itsessäni selllaisen positiivisen asian, että vaikka vielä eteeni tulee asioita ja tilanteita, joita en ole valmis tässä hetkessä kohtaamaan tai toisaalta jokin tilanne, jota en syystä tai toisesta edes halua läpi käydä, osaan sanoa jo ei, ilman että tuosta sanasta alkaa armoton itsensä syyllistäminen ja ruoskinta.

Silti tuntuu kaukaiselta unelmalta sellainen, että osaisi hyväksyä itsensä ja toiset ihmiset, ilman mitään miettimättä. Toisaalta juuri tuollainen ajatusmalli minua itseäni kiehtoo ja viehättää juuri siitä yksinkertaisesta syystä, että samalla minun elämäni helpottuisi aivan armottoman paljon. Enää ei tarvitsisi pahoittaa mieltään turhaan, jos joku ihminen tekee tai sanoo jotakin pahasti. Hyväksyisi kylmän viileästi vain sen, että ihmisiä on joka lähtöön ja jokaisella ihmisellä on oikeus omaan erikoiseenkin mielipiteeseensä.

Toisaalta tuntuu jo hetkittäin uskomattomalta se, että olen kohdannut viime aikoina useita tilanteita, joissa olen huomannut oman keskeneräisyyteni, todennut sen olemassa olon ja jatkanut matkaani ilman sen suurempia tunnekuohuja. Miksi sitten minun tulisi päästä tällaiseen tilaan jatkuvasti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että olen lyhyehkön toipumismatkani aikana tullut siihen tietoisuuteen, että kaikkien haitallisten riippuvuuksieni takana jyllää jokin perustavaa laatua oleva henkinen ongelma, jonka "ratkaisemiseksi" olen juonut, syönyt huumaavia lääkkeitä, tai paennut muutoin ahdistavaa oloani johonkin virtuaalitodellisuuteen. Siis oppiessani hyväksymään ihmisiä ja asioita, opin samalla hyväksymään enemmän myös itseäni, lisäten tietoisuutta omasta itsestäni ja sitä kautta pääsemään taas hieman kauemmaksi tuosta entisen elämänmallin kauheuksista. Mitä enemmän ymmärrän itseäni ja toisia ihmisiä, sitä vähemmän minun tarvitsee juosta karkuun mitään tai ketään ja sitä varmemmalla pohjalla elämäni noin yleensä ottaen olisi.

Oman kokemukseni mukaan ihmisen omanarvontunto kasvaa todella hitaasti korjaavien kokemuksien, hyväksytyksi tulemisen kokemusten ja turvallisten ihmissuhteiden avulla, mutta toisaalta sama voidaan tuhota silmänräpäyksessä, silmääkään räpäyttämättä, jos minulla ei ole pohjalla ollenkaan tietoisuutta omasta minkäkuvastani tai muulla tavalla rakentuneesta terveestä omanarvontunnosta. Jos perustukset ovat vahvat, siinä tapauksessa koko ihmisyyden tuhoaminen on mahdottomuus. Omalla kohdallani vain on käynyt siinä onnettomasti tai toisaalta onnellisesti, ettei nuo perustukset ole koskaan oikein ehtineet rakentua, vaan ihmisyyteni ja olemassa olemiseni on jatkuvasti tuhottu mitätöimällä kaikki mikä vähänkään on ollut minulle milloinkin tärkeää.

Onneksi minulla on nyt sellaiset työkalut käytössäni, että tuon ihmisyyteni perutuksen rakentaminen sujuu kohtuullisen varmaan ja rauhalliseen tahtiin, eikä jokainen pieni vastoinkäyminen tuohoa kerralla kaikkea kuten aikaisemmin on tapahtunut. Rakennan itseäni, omaa minäkuvaani päivä kerrallaan tiedostaen päämääränä olevan totaalisen sopusoinnun kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta kun jostakin on aloitettava, niin tällä hetkellä rakenteilla on sopusointu oman itseni kanssa.

Hiljaa hyvä tulee..Elä ja anna elää..Päivä kerrallaan..

Terapian tarpeessa osa 18: Tyytyväisyys omaan itseensä, ilman omahyväisyyttä

2009-05-11T10:52:00.003+03:00

Nyt jälleen on ollut allekirjoittaneen elämä sen verran haipakkaa, että nämä oleellisimmat asiat, kuten tänne kirjoittaminen ovat saaneet väistyä kaiken arkisen kiireen edestä. No jotenkin olen oppinut hyväksymään itsessäni sen, että teen joka päivä niitä asioita, joita kulloinkin kyseessä olevana päivänä minun eteeni tulee. Enkä enää jaksa potea turhaa syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei kulloinkin kyseessä olevana päivänä yksinkertaisesti ole aikaa.

Muutenkin olen pyrkinyt opettelemaan sitä, että olisin edes hieman tyytyväinen myös omaan itseeni ja omiin aikaansaannoksiini. Ilman, että turhaan pelkäisin heti tulevani omahyväiseksi henkselien paukutteliaksi. No nyt täytyyy myöntää se, että eilen ilta oli sellainen tapahtumiltaan, että mietin hyvinkin syvällisesti jälleen kuluneita vuosia ja niiden sisältämiä tapahtumia. Huomasin jopa hetken miettiväni sitä, kuinka oikeasti voin olla tyytyväinen itseeni siinä, että olen ollut valmis tekemään oman osuuteni asioissa ja siten olen omalta osaltani taannut sen, että vaadittavat muutokset ovat voineet toteutua elämässäni. Mietin tuossa sitä, kuinka hölmöä on jatkuvasti tarkkailla itseään ja välillä jopa soimata itseään siitä, jos jossain hetkessä on aihetta olla tyytyväinen myös itseensä.

Omahyväisyys sinällään on minulle oman kokemuksen, sekä lapsuuden kokemusien valossa sellainen luonteenpiirre, johon nykyisellään pyrin tietoisesti välttämään viimeiseen asti sortuvani. Jotenkin tuo luonteenpiirre on toisaalta ihmisessä hyvinkin yleisesti vallalla oleva ja vielä sellainen, johon ihmiset harvoin itse huomaavat sortuvansa. Omalla kohdallani elämä on nykyisellään sujunut siten, että olen huomannut itselläni olevan sitä parempi ja tasapainoisempi olla, mitä vähemmän asioiden järjestymisestä itselleni kunniaa olen ottamassa. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisen omanarvontunto tai sen puute ajaa ihmistä nostamaan ja korostamaan omaa itseään, sekä omaa erinomaisuuttaan, ilman että ihminen sitä edes itsessään vältämättä huomaisi.

Allekirjoittanut on vain saanut kokea sellaisia asioita ja tilanteita, niin omalla kohdallaan, kuin vierestä seuraamalla, että enää en kuvittele olevani oman elämäni mestari tai maestro. Mielihyvin luovutan tuon kunnian, kuten suuren osan muustakin kunniasta, sille joka sen on ansainnut. Omalla kohdallani tuon kunnian saa oman ymmärrykseni mukainen Jumala. Voima joka pitää huolen minusta ja minun elämästäni. Tuo Voima huolehtii tänäkin päivänä siitä, että esimerkiksi hoitamalla oman osuuteni asioissa, loput järjestyvät juuri siten kuin se minulle on parhaaksi, ilman että minun tarvitsisi yhtään kuluttaa omia mitättömän pieniä voimavarojani asioiden murehtimiseen. Ihmisellä vain tahtoo jossain vaiheessa elämää muodostua sellainen valheellinen kuva, että ellei itse pidä huolta itsestään tai asioistaan, ei niistä kukaan muukaan huolta pidä. Tästä taas seuraa se mahtava oravanpyörä, että ihminen pahimmillaan ajaa itsensä totaalisen loppuun, kun ei kykene luottamaan mihinkään tai kehenkään ja koko ajan täytyy tehdä armoton työn asioiden huolehtimisessa. Niin minä ainakin tein.

Itse olen kulkenut tuon murehtimisen kivikkoisen tien ainakin tähän hetkekeen niin loppuun, että olen tullut huomaamaan sen, että mitä vähemmän mietin asioiden tai tilanteiden eri käänteitä etukäteen ja mitä enemmän toisaalta pyrin vain keskittymään tekemään asioissa omalta kohdaltani vaadittavan osan, sitä vähemmällä pääsen ja sitä enemmän minulla on aikaa ja voimavaroja tehdä kaikkea muuta hyödyllistä.

Esimerkkinä voin mainita vaikka sen, että tuolla koulumaailmassa kulutin äärettömän paljon aikaani ja voimiani siihen, että valmistauduin aina ja kaikessa senkin tuhansiin ja taas tuhansiin erilaisiin tilanteisiin, vain huomatakseni sen, ettei yksikään tilanne mennyt koskaan siten, kuin olin sitä etukäteen miettinyt. Nyt olen oppimassa siihen, että lähden aamulla liikkeelle sillä asenteella, että tänään teen oman osuuteni lähtemällä liikkeelle ja se mitä siitä kaikkineen seuraa on Korkeamman kädessä. Joka ilta huomaan miettiväni kiitollisena sitä, että jälleen on yksi päivä takana täynnä toimintaa ja erilaisia tilanteita, sekä yksi päivä lisää jossa olen oppinut hurjan paljon vähemmällä touhottamisella saamaan aikaan huomattavan paljon enemmän.

Jotenkin loppuun täytyy vielä todeta se, että entisellä ajatusmaailmalla varustettuna, kulkisin nenä kohti taivasta miettien sitä, kuinka suunnattoman mahtava ihminen sitä onkaan, kun pitkästi toistakymmentä vuotta kestäneestä pähde- ja sekakäyttöhelvetistä on noussut tähän tilanteeseen. Onneksi minun ei tarvitse olla omahyväinen ihminen tuossakaan asiassa, vaan voin käsi sydämellä todeta tuon nousun onnistuneen yhteistyöllä siten, että olen itse ottanut apua vastaan, jota minulle on usealta taholta, usean ihmisen toimesta tarjottu ja annettu. Samalla tiedostaen oman pienuutensa ihmisenä, ihmisten joukossa, sekä sen tosi asian että kaiken taustalla toimii Suuri mestari, jolla ainoana on tiedossa meidän jokaisen pienen ihmisen tulevaisuuden näkymät.

Kiitollisuus minua kohdanneesta armosta on suunnaton..

Rakkaus, tuo ihmeellinen todellisuus

2009-04-29T21:00:00.004+03:00

Vappu käsillä ja AA-ryhmässä istuessani huomasin todella kiitollisena pohtivani sitä kuinka voin ilman minkäänlaista stressiä suunnitella viettäväni tulevan juhlan maailman tärkeinpien ihmisten seurassa, eli vaimoni ja lasteni kanssa. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä, kuinka haitallisista riippuvuuksista ajan myötä muodostuu ihmiselle sellaisia pakkomielteitä, että oikeasti tärkeät asiat unohtuvat.

Miksi sitten niin moni ihminen tänäkin päivänä vaeltaa tuolla jossain armottomien tuskatilojen vallassa, etsien elämäänsä sitä jotakin? Minä olen siinä onnellisessa asemassa, että olen käynyt tuon tuskaisen tien kaikki möykkeliköt, tullakseni tietoiseksi siitä, että ainakin omalla kohdallani kaiken paskan takana omassa sisimmässä oli sellainen tyhjiö, jota armottomasti yritin täyttää milloin viinalla, milloin huumaavilla lääkkeillä tai sitten halusin vain unohtaa kaiken pakenemalla uhkapelien virtuaaliseen epätodellisuuteen.

Miksi sitten aikuinen ihminen käyttäytyy näin? Omalla kohdallani vaati totaalisen pohjakosketuksen, ennen kuin kasvoin ymmärtämään sen, että ainakain minä tarvitsin vain ja ainoastaan rakkautta, hyväksyntää, hellyyttä ja tunteen että minusta välitetään, siis sellaisena kuin olen. Ainoa huono puoli esimerkisi korvattaessa päihteillä tuota tyhjyyttä, käy siten, että itse apukeinosta tuleekin asia, joka sokeuttaa ihmisen niin, ettei tämä huomaisi vaikka tuo tavoiteltava rakkaus jyräisi ylitse 10 000 tonnin rekka-autolla.

Nyt olen kiitollinen tässä hetkessä siitä, että olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa kokonaan uuden, rehellisyyteen ja toisen kunnioittamiseen perustuvan suhteen puolisooni, sekä seurata lasteni kasvamista joka päivä kohti aikuisuutta, eikä minun tarvitse enää kokea niitä kauheuksia, joita esim. juomisesta minulle koitui.

Voiko ihminen muuta elämältään pyytää, kuin sen, että vierellä kulkee ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa ja kokea kaiken, sekä ihanat lapset joiden pyynteettömän rakkauden kohde saat olla. Minä en ainakaan pyydä enää yhtään mitään, olen saanut jo kaiken.

Näillä mietteillä, kohti raitista ja perheen kesken vietettävää, iloista ja varmasti railakkaan hauskaa vappua..Hyvää ja rauhallista Vappua kaikille..

Terapian tarpeessa osa 17: Onnellinen ihminen

2009-04-28T22:11:00.002+03:00

Muuttosavotta on onnellisesti takanapäin ja viikko ollaan asuttu uudessa kodissa. Viimeinen viikko on ollut niin toiminnantäyteinen, ettei edes toista viikkoa kestänyt nettipimentokaan ehtinyt tuntua juurikaan.

Minkälainen on onnellinen ihminen? Olenko minä kenties onnellinen? Sallinko itselleni onnen, vai kiellänkö sen jonkun/jonkin takia?

Siinäpä syvällisiä mietteitä, joita olen pohtinut viime päivät.

Mietin tuossa sitä että, kun tykkään analysoida, pohdiskella, ihmetellä ja miettiä itseäni, omia ajatuksiani, tekojani, huomaisinko sitä jos olisin onnellinen? Hassu ajatus sinällään, koska miettiessäni elämääni huomaan sen tosi asian, että minulla on kaikki edellytykset olla ja elää onnellisena. Kun sitten mietin esimerkiksi kulunutta vuotta taaksepäin, huomaan sen että armottomaan kiireeseen liittyy seuraavia asioita kuten, tyttären syntymä, opiskelun aloittaminen amk:ssa, muutto jne..jne..joten ei kai ole ihme, vaikken huomasi kaikessa kiireessä olevani onnellinen. Se miksi nyt pohdin tätä, johtuu pitkälti siitä, että olen alkanut tiedostamaan jälleen lisää itsessäni vallalla olevia asioita. Olen huomannut, etten salli itselleni onnea, jos esimerkiksi jollakin toisella läheiselläni menee huonosti. Lisäksi olen miettinyt sitä, että onnellisuus sinällään ei edes vaadi mitään sen ihmeellisempää tapahtumaa tai asiaa, eikä se yleensäkkään tulisi olla rinnastettuna johonkin vaatimukseen tai suoritukseen.

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että olen onnellinen, kunhan vain sallin itseni tuntea sen, enkä pakene tuota tunnetta taas normaaliin armottomaan tekemiseen/suorittamiseen.

Hieman jälleen omituisen tuntuinen kirjoitus, mutta pääasia kaikessa se, että täällä uudessa kodissamme olen alkanut miettiä sitä, että miksi ihmeessä asetan jatkuvasti itselleni jotakin mitä ihmeellisimpiä vaatimuksia sille, että vasta sitten ja sitten olen tyytyväinen, eli vasta tuon tehtyäni tai tuon saavutettuani voin sanoa/tuntea olevani onnellinen.

Höpön höpö..jos minusta tuntuu nyt siltä, että olen onnellinen, niin kai minulla on oikeus tuntea ja todeta se jo tässä hetkessä..Olen onnellinen..niin vähästä, mutta toisaalta äärettömän paljosta johtuen..

Terapian tarpeessa osa 16: Miksi minä en riitä itselleni?

2009-04-15T15:58:00.005+03:00

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka ihminen voi olla oman itsensä pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat/elämä järjestyy totaalisesta kaaoksesta tasaisen normaaliksi, silti huomaan olevani tyytymätön johonkin aina ja tuo jokin on minä itse.

Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen elänyt niin vaihderikkaan elämän kaiken kaikkiaan, että väkiselläkin vie oman aikansa toipua tuosta kaikesta. Silti jatkuvasti ruoskin itseäni parempaan ja parempaan. En oikein ymmärrä sitä, miksen vain voi tyynesti todeta eläneeni ja tehneeni elämässäni valintoja sen perusteella mikä milloinkin on sillä hetkellä parhaalle tuntunut. Miksi pitää miettiä jälkeenpäin sitä, miksi noin tai näin tein tuossa. Tuntuu aivan hullulta huomata syyllistävänsä itseään asioista, joista kaikki muut ihmiset ovat minulle jo kaiken antaneet anteeksi. Toisin sanoen itselleen anteeksi antaminen tuntuu edelleen olevan vaikea, ellei mahdoton tehtävä. No hitaasti mutta varmasti se tapahtuu, niin uskon. Muuten en eläisi raittiina hetkeäkään, ellen jo nyt jossain määrin olisi itselleni mennyttä anteeksi antanut.

Huomaan vain välillä miettiväni asioita edelleen liiankin synkistellen, vaikka toisaalta aurinko on jo jonkin aikaa paistanut täydellä terällä tähänkin risukasaan. Minun ei siis tarvitsisi mitään muuta, kuin hyväksyä se todellisuus, ettei minun väärin tekemisilläni ole enää mitään painoarvoa nyky hetkessä, eikä minun enää tarvitsisi ajatella, etten ole tätä ansainnut, koska olen tehnyt mitä olen joskus tehnyt. Armollisuutta itseään kohtaan..sitä tarvittaisiin kyllä.

No kaikkineen elämä todellakin kulkee tasaisesti ja rauhallisesti päivä kerrallaan kohti parempaa. Itselläni on viime päivinä pyörinyt mielessä myös se, kuinka vaikeaa ihmisen jota on koko ikä tietyllä tapaa poljettu, on opetella ajattelemaan itsestään, että minäkin olen arvokas ihminen. Lisäksi tuohon ajatukseen allekirjoittaneen tulisi vielä lisätä se, että arvokas ilman mitään suorituksia tai muitakaan tekemisiä. Hyväksyä ja rakastaa terveellä tavalla itseään juuri sellaisena, kuin tänään on. Siinä luovuttamista kerrakseen.

Olen arvokas ihminen juuri tällaisena kuin tänään olen..ja sen ääneen sanominen tuntuu hyvälle.

Terapian tarpeessa osa 14 ja 15: Häpeä

2009-04-12T11:46:00.003+03:00

HÄPEÄ! MIKSI TUOLLAISTA TEIT? ETKÖ EDES HÄPEÄ, KUN NOIN TOIMIT? HÄPEÄISIT EDES, EI NOIN SAA TEHDÄ!

Siinä muutamia esimerkkejä lauseista, joita allekirjoittanut sai lapsuudessaan kuulla. Ei siis ihme sinällään, että häpeä on tiiviinä osana elämää nykyäänkin. Ymmärrän kyllä, ettei noilla lauseilla tarkoitettu tahallisesti saattaa minua häpeään, ehkä enemmänkin oli kysymys totutuista sannonnoista, joista vasta nykyään minä huomaan ensimmäisiä häpeän kokemuksia saaneeni.

Sinällään häpeä tunteena on kulkenut liian suuressa mittakaavassa mukanani koko elämäni läpi erinäisissä tapahtumissa. Pienenä ollessani edellä kuvattuna tapana komentaa lasta. Koulussa ollessani jatkuvana häpeänä omasta erilaisuudesta tai paremminkin kuviteltuna sellaisena, koska kaverit kiusasivat minua jatkuvasti erinäisistä ulkoisista seikoista johtuen. Tuon asian olen kylläkin nykyään oivaltanut johtuneen vain siitä, että jonkun täytyi jostakin syystä olla eräänlainen maalitaulu, johon koulukaverit saivat kaataa omaa epävarmuuttaan, pelkojaan ja muita negatiivisia tunteitaan. Nuoruudessani häpeä kasvoi omasta epävarmuudestani ja sitä seuranneesta itsensä jatkuvasta tarkkailusta. Tietysti jo lapsena osaltaan tuo häpeä tuli siitä riittämättömyyden tunteesta, jota jouduin kokemaan omassa isäsuhteessani. Tuosta riittämättömyyden tunteesta saa paljon alkunsa myös nyky hetkessä vielä hetkittäin vaivaava täydellisyyden tavoittelu. Kun on epävarma itsestään, eikä tiedä millainen on, siitä seuraa jatkuva oravanpyörä jossa pyritään varmistamaan se, ettei kukaan saisi mitään aihetta sanoa mistään.

Oikeastaan tuo edellä oleva teksti kitetyttää minun suurimman ongelmani tarkasti. Ongelmani tässä hetkessä on se, kuinka onnistua luopumaan koko elämän kestäneestä itsensä kontrolloimisesta, hyväksymään oma keskeneräisyys, oma inhimillisyys ihmisenä. Eli hyväksyä itsessään se, että yrityksen ja erehdyksen kautta seuraa kasvu ihmisenä, eikä kukaan vaadi minua olemaan täydellinen joka asiassa. Siis ei kukaan muu, kuin minä itse.

Olen tässä muutamana iltana lueskellut Ben Malisen kirjaa "Häpeän monet kasvot", jossa kyseinen kirjailija käy läpi häpeää niin omasta kokemuksesta, kuin lukuisista tutkimustuloksista käsin. Huvittuneena lueskelin ensimmäisiä muutamaa kymmentä sivua, miettien sitä, kuinka jatkuvasti omalla toiminnallani aiheutan tietämättäni lapsilleni erilaisia häpeä kokemuksia. Huvittunut olin lähinnä siitä, kuinka mahdoton tehtävä ns. "täydellinen vanhemmuus" on :)

Toisaalta huomasin miettiväni sitä, kuinka paljon ymmärrän omia vanhempiani nykyään. Ei heillä ole ollut mitenkään helppoa, kun miettii sitä ettei heillä ole ollut puoltakaan siitä tiedosta asioissa joita itselläni tässä hetkessä esim. kasvatuksesta on ja silti jatkuvasti huomaan kasvattavani omia lapsiani juuri samalla metodilla, kuin minua joissain asioissa on kasvatettu.

Palatakseni takasin itse häpeään tunteena, huomasin tuota kirjaa lukiessani itsessäni sellaisen piirteen, että koko ajan pelkään näyttäväni itseni ihmisille omana itsenäni ja sitä kautta tullakseni hylätyksi. Eli toisin sanoen tuossa on muutama prosessi lisää allekirjoittaneelle tehtäväksi. Opetella olemaan oma itseni ja luopumaan siitä jatkuvasta hylätyksi tulemisen pelosta, jonka vallassa näytän edelleen elävän. Vapautumalla olemaan oma itseni, annan ihmisille mahdollisuuden muodostaa minusta oma käsityksensä ja sitä kautta itse päättämään olenko ihmisenä tutustumisen arvoinen vai en. Tällä hetkellä nimittäin pidän jatkuvasti huolen uusien ihmisten kanssa siitä, että he varmasti hyväksyvät minut ja teen sen asian eteen aivan kauheasti töitä. Ymmärrän kyllä sen, etten voi olla kaikille mieleen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Jotenkin vain kaikki kokemukset menneessä ovat muokanneet minusta tällaisen ja nyt työstäessäni itseäni, huomaan kerta toisensa jälkeen palaavani samojen asioiden pariin.

No loppupäätelmänä totean kuitenkin sen, että kuluneet viikot ovat jälleen muokanneet minua parempaan suuntaan ja toisaalta alan hitaasti ymmärtämään sen todellisuuden, että toipumiseni ihmisyyteen on koko loppu elämän kestävä prosessi, eikä valmiiksi ole tarkituskaan tulla. Huvittuneena mietin sitä, kuinka jo muutama vuosi sitten tuumailin ryhmäkaverrileni olevani juomassa samassa hetkessä, kun koen olevani valmis, mutta silti olen hetkittäin kärsimätön keskeneräisyyteni kanssa..ah siinä vasta pohdittavaa kerrakseen :)

Olemme tässä muutaman päivän ajan muutelleen tavaroita nykyisestä asunnosta uuteen ajatusmallilla asioilla on taipumus järjestyä,vaikka armoton savotta edessä onkin kaiken muun elämään kuuluvan lisäksi ja sitä hommaa olisi tarkoitus jatkaa tänäänkin, joten sen enempää pohtimatta asiaa, muuttohommiin mars..

Terapian tarpeessa osa 13: Nöyryys osana elämää

2009-04-02T20:51:00.009+03:00

Hmmm..Mielenkiintoista..noilla sanoilla voisi kai kuvailla allekirjoittaneen muutamia viime päiviä. Käydessäni eilen terapiassa, hermoilin suunnattomasti edessä olevaa lehtihaastattelua, johon vaimoni kanssa suostuimme muutama viikko takaperin. Juttu kertoo erilaisista tilanteista/vaikeuksista parisuhteissa. Meidän kohdallamme kerroimme oman tarinamme siitä, kuinka olemme yhdessä selvinneet menneen elämän helvetillisyydestä, ilman että meidän tiemme olisivat eronneet.

Jännitin/pelkäsin/panikoin haastattelua aivan kauheasti. Pahimmillaan mietin sitä, että toimittaja tulee vartavasten pitkän matkan takaa tekemään juttua ja matkustaminen sinällään ei ole ilmaista. Entä jos menen niin paniikkiin, ettei haastattelun teosta tulisi mitään. Nyt jälkeenpäin mietittynä tässä on tyyppi esimerkki allekirjoittaneen mielikuvituksen totaalisesta väärinkäytöstä, koska haastattelu kesti kaikkiaan 3 tuntia, eikä minulla ollut jännityksestä enää tietoakaan, kun toimittaja saapui meille. Ainoa hienoinen haitta tilanteessa oli armoton päänsärky, jonka sain kiitos turhan jännittämiseni. No kuten todettua kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Haastattelu osoitti jälleen kerran sen, etten turhaan ole kehunut rakasta vaimoani. Seurasin melkein haltioituneena sitä, kuinka tyynesti rakkaani kertoi oman osuutensa asioissa. Elämäämme kun ennen kuului aivan riittävästi kaikkea kauheuksia, kiitos allekirjoittaneen. Toisaalta tässä kohtaa jälleen tuli esille se, kuinka käymällä läpi menneisyyden kauhut ja käsittelemällä ne, niistä voi puhua jälkeenpäin ilman että ne aiheuttavat liiallisia tunnekuohuja. Voin vain toistaa jälleen itseäni, minulla on maailman ihanin puoliso, Jumalalle kiitos siitä.

Päivä sinällään oli tapahtumarikas muutoinkin. Aamupäivän opiskelin, sen jälkeen kävin terapiassa ja sieltä päästyäni oli haastattelu. Haastattelun jälkeen lähdin melkein heti ryhmään, jossa ollessani vaimoni soitti minulle aivan hädissään. Meidän nuorempi poika (Rymy-Eetu) oli kaatunut ja lyönyt päänsä niin pahoin, että verta kuulemma tuli ja paljon. No minä hyppäsin samantien autoon ja lähdin ajamaan kauheaa kyytiä kotiin, yrittäen rauhoitella samalla vaimoani puhelimessa. Huvittavan tilanteesta teki se, että olin itse aivan kauhuissani, mutta samalla yritin tyynnytellä vaimoani tyyliin "paina sitä haavaa pyyhkeellä, kyllä se siitä tyrehtyy, olen kotona vartissa" :)

No päästyäni kotiin, verenvuoto olikin jo tyrehtynyt, mutta haava oli senverran suuri, että sairaalanhan sitä piti lähteä paikkauttamaan. Onneksi rakas anoppini tuli meille lapsenvahdiksi siksi aikaa, niin menimme vaimoni kanssa yhdessä sairaalaan. Kaikella tarkoituksensa jälleen, koska ollessamme päivystyksessä huomasin siellä tutun hoitajan, joka tuli minulle tutuksi "asuessani" jatkuvasti milloin paikattavana ensiavussa, milloin vatsahuuhtelussa yliannostuksen vuoksi. Oli mahtava jutella hänen kanssaan nykyisestä elämäntilanteestamme ja parasta kaikessa oli se, että pääsin henkilökohtaisesti kiittämään kyseistä henkilöä todella arvokkaasta työstä jota hän kolleegoineen siellä sairaalassa päivittäin tekee. Yrittelin tavoitella samaista henkilöä jo aiemmin muutamia kertoja käydessäni muuten kyseisessä hospitaalissa, mutta koska hän ei sattunut juuri silloin olemaan töissä, enkä saanut häntä siellä jututettua, kirjoitin hänelle kiitoskirjeen, jossa kerroin mitä muutoksia meillä on elämässämme tapahtunut sitten viimeisen vierailuni. Kyseinen henkilö olikin jo jokin aika sitten tutustunut tähän blogiini ja nyt oikeastaan olikin todella helppoa puhua hänen kanssaan asioista. Odottaessamme tuolla ensiavussa, katselin hieman ympärilleni ja totesin sen, että ilman minuakin tuolla paikassa kyllä riittää päihteiden kanssa apua tarvitsevia ja en voi muuta kuin ihmetellä sitä, kuinka hoitajat jaksavat päivästä toiseen "taistella" ihmisiä auttaakseen. No minua he ainakin ovat auttaneet aivan suunnattoman paljon, lukemattoman monta kertaa ja ilman noita henkilöitä, en olisi tätäkään tässä rustailemassa. Joten en voi kuin tässä vielä kerran kertoa olevani ikuisesti kiitollinen noille ihmisille tuolla sairaalassa ja erityis kiitos vielä sinulle ystäväni siellä.

Ajellessamme vaimoni ja Rymy-Eetun kanssa kotiin, puhuimme vaimoni kanssa siitä, kuinka koko päivän tapahtumat jälleen palauttivat sen kadoksissa olleen kiitollisuuden elämäämme. Totesimme olevamme todella onnellisessa tilanteessa elämämme järjestymisestä.

Tänään lupauduin kertomaan tarinani eräälle lehdelle liittyen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Se mitä tuossa otsikossa tuolla nöyryydellä tarkoitan, on se että kerron/kerromme tarinaamme anonyymisti, ryhmätoiminnan perinteitä kunnioittaen, ilman että pyrkisimme ottamaan minkäänlaista kunniaa toipumisesta itsellemme, mutta samalla omalta osaltamme jaamme sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jotta jokainen joka apua tarvitsee, saisi osaltamme mahdollisuuden siihen hyvään, jonka meidän perheemme on saanut.

Onnellisuus on palannut meidän perheeseemme, eikä se kaukana ollutkaan. Hieman hukkuneena arjen puörteissä tulleen väsymysen alla. Lopuksi alla kuva pienestä reppanastamme.. :)

"Rymy-Eetu ja 3 tikkiä takaraivossa"

Terapian tarpeessa osa 11 ja 12: Suorittaminen ja omanarvontunto

2009-03-30T18:57:00.003+03:00

Tässä hetkessä painin jälleen erilaisten perustotuuksien kanssa. Ihminen joka on oppinut syntymästään lähtien toimimaan samalla kaavalla, huomaa jossain vaiheessa elämäänsä tuon kaavan kusevan kintuille, muttei voi tehdä asialle yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.

Suorittamalla hankittua kiitosta/itsensä arvostamista tavoitellessaan ihminen ajaa itsensä auttamattomasti oravanpyörään, josta pois pääseminen tuntuu välillä aivan toivottomalta. Kun ei osaa arvostaa itseään, eksyy hakemaan tuota arvostusta suorittamisen antamasta hetkellisestä hyvästä olosta. Nyttemmin olen huomannut taas sen, ettei ihminen mihinkään muutu, ellei saa jostakin uusia työkaluja/toimintamalleja. Olen mettinyt viimeisen viikon sitä, miksi ihmisellä jolle on muutaman vuoden aikana siunaantunut kaikki se hyvä, mistä ikinä on uskaltanut haaveilla, on silti näin tyhjä ja paha olla. Kun tutkin itseäni ja omia tunteitani, auttamatta saan itseni kiinni siitä, etteihän minulla niin paha ole olla, mutta toisaalta olen raittiina ollessani saanut maistaa sitä oikeaa onnen tunnetta, mutta nyt sitä en saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisin.

Mistä sitten nyt kiikastaa? Vain ja ainoastaan siitä tosi asiasta, että olen taantunut suorittamaan elämää, enkä elämään sitä. Eli toisin sanoen teen joka päivä armottoman paljon asioita siten, että asioita tehdessäni huomaan miettiväni, etten ole tehnyt tarpeeksi omaa osuuttani, ellen tuota ja tätä asiaa tänään saa tehtyä. Jatkuva itsensä ruoskiminen koko ajan enemmän ja enemmän suorittamiseen ajaa väkisellä jossain vaiheessa ohi ja huomaan armottoman väsymyksen vallassa miettiväni kaiken tarkoituksettomuutta. "Tämän takiako väsytän itseni jok'ikinen päivä. Huomatakseni vain sen, ettei tämäkään tunnu yhtään sen paremmalta"!?!?

Entä mitä voisin asialle tehdä? Luovuttaa kaikkien vaatimusten asettamisen itselleni ja sitä kautta toisille. Keskittyisin vain ja ainoastaan elämään tätä elämää ja nauttimaan kaikista niistä lukemattomista pienistä ja suurista siunauksista, joita elämäni on pullollaan. Armottomalla suorittamisen pakolla saavutan vain käsittämättömän väsymyksen ja sitä kautta kaiken tarkoituksettomuuden tunteen ja voin käsi sydämellä sanoa kokeneeni tuon tyhjyyden tunteen jo vuosien ajan sekoillessani erinäiseten päihteiden maailmassa. Ei kiitos, tätä ei enää..

Rukoilen välillä Jumalaa, jotta väsähtäisin niin totaalisesti, että jos ei kerran muu, niin tuo väsymys pakottaisi minut miettimään elämääni jälleen uusiksi, koska tällä tavalla elämällä ajan itseni ohitse tai paremminkin olen jo osin ajanut. Jos ihminen on selvinnyt hengissä kuoleman syleilystä, elämään päivää kerrallaan selvinpäin ja on siinä onnellisessa asemassa, että on saanut elämäänsä kaiken mistä on haaveillut, niin silloin jokin on vinossa ja pahasti, jos tuo samainen ihminen miettii edelleen kaiken tarkoituksettomuutta.

Tuntuu tyhmälle tuumata, mutta tuumaan kuitenni..Olen idiootti ja tiedän sen..Mutta jotenkin tämä kirjoittaminen avaa jotakin lukkoja tuolta sisimmästäni, koska juuri äsken huomasin miettiväni sitä, että miksi hiivatissa kirjoittelen tällaista, koska oikeastihan olen todella onnellinen :-)

Jakomielitautia tai jotakin siihen viittaavaa kai tämä on. Toisaalta taas tämä voi olla vain sitä, että elän elämää, jossa koko ajan on armoton suorituspaine jostakin, kauhea kiire, eikä mitään tietoa siitä mitä varten tätä kaikkea tahtoo tehdä. Eli loppukaneettina todettakoon. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity elämään tätä päivää, eihän sinulla muuta ole ja hyvä tulloo aivan varmasti. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan..eli parempaa on kai luvassa..

Sekavaa tekstiä ehkä luettavaksi, mutta allekirjoittaneelle tämäkin sepostelu jälleen selvensi omia ajatuksia kummasti, joten kai tässä hyvää tapahtuu koko ajan. Muistaisi vain itse keskittyä olennaiseen, eikä säntäilisi päättömänä edestakaisin..

Terapian tarpeessa osa 10: Epävarmuus itsestä ja luottamuksen puute

2009-03-24T12:00:00.004+02:00

Puhuimme terapeuttini kanssa siitä, kuinka epävarmuuteni omasta itsestäni vaikuttaa melkein kaikissa tekemisissäni siten, että kyseenalaistan oman itseni tai paremminkin sen, että onko minusta mihinkään. Vaikka monen positiivisen kokemuksen kautta olen oppinut, että aloittaessani tekemään jotakin, se periaatteessa joka kerta onnistuu juuri niin hyvin kuin sen on kulloinkin tarkoitus onnistua. Tuo epävarmuus itsestä kuluttaa omia voimavarojani turhaan, koska aina alan käymään tietynlaista vääntöä asioista. Taistelen itseni kanssa ja melkein joka kerta huomaan asioiden silti sujuvan, jos vain saan itseni liikkeelle.

Toisaalta tuosta epävarmuuden tunteesta seuraa myös se, etten osaa tehdä päätöksiä asioissa, vaan mietin ja puntaroin asioita ja lopputuloksen teen jonkin päätöksen vain huomatakseni sen, että kyseenalaistan oman päätöseni oikeellisuuden samantien.

Toisaalta huomasin myös sen, että perimmäinen syy asioiden vaikeuteen tai siihen miksi teen asioista niin kauhean vaikeita itselleni on se, etten salli itselleni tapahtuvan mitään hyvää, ellen ensin käy läpi itse aiheuttamaani helvettiä. Tuon helvetin jälkeen voin tyytyväisin mielin ajatella, että nyt sallin itselleni tuonkin hyvän asian, olenhan käynyt tällaisen tuskatilan tuonkin asian kanssa. Eli lapsuuden kokemukset nousevat esiin tässäkin asiassa. Aina tuli tehdä armoton työ, ennen kuin oli lupa nauttia jostakin hyvästä.

Huomasin puhuvani terapeutilleni siitä, kuinka jokin hyvä asia ei välttämättä nosta minkäänlaisia tunteita hyvästä olosta, mutta vastavuoroisesti heti, jos ajatuksiin eksyy hetkeksikään jokin tympeä asia, olo on kuin ammuttuna aivan kauhea. Tuosta terapeuttini kommentoi sen, että minulla on taipumus torpeedoida itseltäni hyvät asiat jo valmiiksi kuvittelemalla noistakin asioista jotakin kauheaa tai muutoin omalta kantiltani huonoa.

Terapian loputtua huomasin melkein tippa lasissa miettiväni sitä, kuinka olin puhunut siitä, että minulla on tällä hetkellä elämässäni kaikki todella hyvin ja samassa huomasin armottoman surun tunteen iskevän päälle siitä, koska ajatuksissani pelkäsin että nyt minulta varmaan otetaan kohta jotakin pois, koska olin ajatellut saaneeni elämässäni kaiken mitä ikinä villeimmissäkään kuvitelmisssani olen haaveillut. Tässä juuri kuvastuu parhaiten tuo luottamuspulani asioissa. Eli en välttämättä enää pelkää asioiden rymisemistä, jos jotakin hyvää tapahtuu, vaan nykyään ajattelen siten, että oma Korkeampi Voimani antaa minulle armosta hyviä asioita elämääni ja jonkin asian oppimisen kannalta kohta ottaa minulta jotakin noista hyvistä asioista pois.

Tiedostan sen, ettei nämä minun pelkoni ole tässä hetkessä yhtään aiheellisia ja lisäksi tiedostan myös sen, että mennessäni mukaan tuohon ajatus leikkiin, menetän vain kallisarvoista elämääni turhaan murehtimiseen asioista, joita ei ole tapahtunut ja joita ei välttämättä myöskään koskaan tule tapahtumaan. Joten loppupäätelmänä tästä kaikesta voisi sanoa sen, että edelleen olen se sama täyssekopäinen kaveri, kuten ennenkin, mutta nyt ilman minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Eli jos ennen minua kuvattiin sanoilla juoppo-hullu-pilleristi, niin nyt jonkin aikaa olleeni raittiina, minua voitaisiin kuvata pelkkänä hulluna :)

Hellittämistä..hellittämistä..kiitollisuutta..kiitollisuutta..Siinä olisi teesit, joilla allekirjoittanut saisi elämänsä lopullisesti kuntoon. Turha murehtiminen pois ja tervellä tavalla itseesä luottaen ja oman osuutensa hoitaen, jokaisena päivänä sen tiedostaen, ettei tämä nykyinen elämä ole minun mahtavuuttani tällaiseksi muodostunut, vaan nöyrän kiitollisena sen muistaen, että tämä kaikki on armosta saatua, kuten elämä yleensä. Silloin savuttaisin sen mielentilan jota niiiiiiin kauhean kamalasti kaipaan ja tavoittelen, eli tyyneys ja mielenrauha.

Taas kuitenkin tämä kirjoittaminen osoittautui kannattavaksi, koska prosessini etenee ja olo on nyt tyyni ja rauhallisen kiitollinen..kyllä tästä vielä hyvä tuloo..

Terapian tarpeessa osa 9: Asioilla on taipumus järjestyä

2009-03-22T09:01:00.002+02:00

Jotenkin tuo lause 'Asioilla on taipumus järjestyä', on lauseena sellainen, joka on aikoinaan ärsyttänyt minua suunnattomasti. Nyt se sensijaan antaa minulle aina toivoa sellaisessa tilanteessa, jossa jokin asia tuntuu olevan jotenkin mahdoton. Nyt tuo lause sopii tähän päivään, kuin naula päähän :)

Käydessäni terapiassa, kerroin tälle kertaa periaatteessa vain siitä, kuinka ihmeellisesti asiat järjestyvät nyky hetkessä. Vaikka kuinka asioissa olisi senkin kymmenen mutkaa ja kiemuraa, ne oikenevat, jos niin on tarkoitettu. Tässä hetkessä nuo mutkat ja kiemurat oikenivat meidän perheen kohdalla asunto-asioissa.

Kuten olen tainnut mainita, olemme jo usean vuoden asuneet pienehkössä 74 m2 asunnossa, joka siis nykyisellään seitsemän hengen käytössä on jo hieman liiankin pienehkö. 'Sopu sijaa antaa' -ajatuksella ollaan menty, mutta nyt siis asioiden järjestyessä, kaiken opiskelu yms. kiireen keskellä meidän perhe pääsee muuttamaan "omaan" omakotitaloon. Siis ei omaan, mutta omaan kuitenkin, eli saimme vuokrattua tuollaisen isohkon paritalon toisen päädyn, joka on meille aikaisempaan verraten kuin iso omakotitalo. Neliöitä rymähtää lisää kaikkiaan reilut 30 lisää ja varastotilojen kanssa melkein puolet lisää entiseen verraten. Onhan se varmasti helpottava asia monessa suhteessa ja odotammekin jo muuttoa innolla.

Tuon asian järjestyminen täyttää jälleen kriteerit siitä, kuinka ihmeitä edelleen tapahtuu. Kun allekirjoittanut opiskelee ja vaimo-kulta on äitiyslomalla, niin tuollaisen huushollin vuokraamiseen tarvitaan jo eräänkin tahon mukaantuloa, mutta nyky tilanteessa olemme siinä onnellisessa asemassa, että noita tahoja lähtee mukaan useampia. Raitistumiseni myötä seurannut elämämme täysremontti, kun on kuitenkin asiana sellainen, että entiseen elämäämme verrattuna(lasten huostaanotto, jatkuvat sairaalareissut, kalliit lääkkeet yms) jäätyä pois, säästämme yhteiskunnalta sellaiset summat, että hienoinen tuki asuntomenoissa on tuohon verrattuna aika pientä.

Oikeastaan jälleen on mielenkiintoista seurata sitä, kuinka meidän perheessä käydään asioita läpi edelleen enemmän tunteella, kuin järjellä. Mietimme vaimoni kanssa tuota muutto-asiaa vielä melkein vuorokauden, vaikka kaikki muut tahot, vuokranantaja mukaanlukien oli jo näyttäneet asiassa vihreää valoa. Se minkä takia meidän tuli tuota asiaa vielä harkita, oli niinkin "huvittava", että haluammeko muuttaa nykyisestä kodistamme mihinkään, koska tämä paikka on ollut meille aivan ihanteellinen ja oikeastaan elämän järjestyessä täällä asuessamme kokonaan uusiksi, tänne tietysti liittyy äärettömän paljon hyviä muistoja. Puhuimmekin vaimoni kanssa siitä, että kaikkiin kolmeen muuttoomme, jotka yhdessä eläessämme olemme tehneet, liittyy aina jotakin negatiivista, kiitos minun. Olen joko juonut tai muutoin toilaillut jokaisessa aikaisemmassa kodissamme, mutta siinä olikin yksi muuttoa puoltava seikka lisää. Sanoin vaimolleni, että tästä seuraavasta kodistamme saamme rakentaa yhdessä sellaisia muistoja, joihin ei tule liittyämään mitään päihteitä, pillereitä, pelaamista, valehtelua, varastamista tai mitään muutakaan entisen elämän kurjuuteen viittaavaa.

Nyt siis seuraavien viikkojen aikataulua täytyy laatia sen mukaan, että allekirjoittaneella loppukevään tentirypäs ja opiskelu yleensä viilataan sopimaan yhteen pakkamisen, muuttoon liittyvien asioiden hoitamisen, pienten lasten ja ennen muuta raittiin elämän ylläpitämisen kanssa.

Päivä kerralaan mennään edelleen ja ennen kaikkea..Asioilla on todellankin taipumus järjestyä..

Terapian tarpeessa osa 8: Itsetunto ja sen puute

2009-03-17T14:34:00.002+02:00

Kolmen viikon tauon jälkeen oli ihan kiva palata purkamaan omaa pääkoppaansa. Tälle kertaa keskustelu eteni niin, että huomasin kiroavani omia negatiivisia ja kuviteltuja ajatuksiani liittyen erinäisiin tilanteisiin, joita jännitän. Huomasin puhuvani siitä, kuinka paljon helpommalla pääsin viime viikonloppuna koulussa, kun en etukäteen alkanut miettimään eri tilanteita etukäteen, vaan menin itse tilanteeseen ja otin vastaan sen mitä siitä seurasikin.

Oikeastaan olen tiedostanut jo jonkin aikaa sen, että käytän omaa hyvin rikasta mielikuvitustani väärin ennakoidessani tulevia tapahtumia, mutta se on harvinaisen vaikeaa yrittää muuttaa omia pinttyneitä ajatusmallejaan ja alkaa ajatella eri tavalla. Jotenkin viime viikonloppuna onnistuin siinä, että huomatessani mielikuvitukseni alkavan laukkaamaan tulossa olevien tilanteiden kuvittelulla, pysäytin ajatukseni päättäen mennä tilanteisiin sen kummempaa murehtimatta etukäteen ja siinä olikin eräs iso muutos aikaisempiin jännittämisiini verrattuna. Kun en alkanut kuvitella ennakkoon mitään, niin en myöskään valmiiksi saattanut itseäni sellaisille kierroksille, että itse tilanteeseen olisi ollut tuskaista mennä, vaan tällä kertaa menin vain ja se sujuikin yllättävän helposti. Oikeastaan koko päivänä en jännittänyt juurikaan ja huomasin melko pian sen, ettei minun tarvitsekkaan jännittää. Riittää vain kun olen oma "viehättävä" itseni ja tilanteet kyllä sujuvat.

No mistä moinen ennakointi sitten juontaa juurensa? Lapsuuden kaoottiset koemukset ovat muokanneet minusta hitaasti, mutta varmasti ylikontrolloivan ihmisen joka suhteessa. Ihmisen, jolla ainakin näennäisesti tulisi olla koko ajan sellainen olo, että itsellä on kaikki hallinnassa, oli sitten kysymys mistä tahansa ja tästä seuraakin se, että alkaa käyttämään mielikuvitustaan väärin, miettien senkin tuhat eri kuvioa, miten mikäkin tilanne menee tai saattaa yhtäkkiä muuttua. Kaikki siitä, ettei missään välissä pääsisi tapahtumaan sitä, että minut yllätetään jollakin asialla niin, että hätääntyisin. Huvittavinta/sairainta kaikessa on se, että nyt viikonloppuna huomasin sen, että aikaisemmin hätäännyin etukäteen asioista ja aloin kuvitelmissani ajaa itseni sellaisiin pelkotiloihin, ettei enää mikään tapahtuma voinut tuntua yhtä kauhealta. Nyt ennakkoon miettimättä, vältyin siltä turhalta pelolta kokonaan ja huomasin sen, että luottaessani itseeni edes vähäisimmissä määrin, selviän kyllä noista normi arjen askareista ja miksen selviäisi, olenhan noussut helvetinporteiltakin takaisin elävienkirjoihin.

Siinä siis itselle haastetta. Löytää jostakin terveellä tavalla itseluottamusta ja alkaa hyväksymään itsessään olevan myös joitain hyviä ominaisuuksia, joiden kautta myös tuo itsetunto saa mahdollisuuden pikku hiljaa palautua.

Hankalan asiasta vain tekee se, että huomasin tällä kertaa terapiassani sen, kiitos terapeuttini, etten osaa ottaa positiivista palautetta terveellä tavalla vastaan, vaan jotenkin joko pyöritän valmiiksi asian solmuun tai ajattelen että palautteen antaja valehtelee. Jännää sinällään eilisessä päivässä oli se, että ensimmäisiä kertoja huomasin yrittäväni miettiä joitakin hyviä puoliani siten, etten heti alkanut niitä vähättelemään tai muuten selittelemään itselleni. HUOM..tässä näkyy tämä vieläkin vallalla oleva kipeä ajatusmaailmani, käyn taistelua itseni kanssa ja aina itseäni vastaan omassa päässäni. No positiivista siinä on se, että osatessani ottaa apua vastaan, minulla on mahdollisuus toipua kohti tervettä ajatusmaailmaa.

Lopuksi voisin yrittää "kehua" itseäni hieman. Ilman sen suurempaa selittelyä siitä, ettei tämä todellakaan ole mitään itsekehua, vaan pyrkimystä parempaan itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.

Tiedostan nykyhetkessä itsestäni sen, että pyrin olemaan ystävällinen muita ihmisiä kohtaan, pyrin ottamaan toiset huomioon, teen joka päivä oman parhaani asioissa, olen hyvä isä lapsilleni ja hyvä puoliso vaimolleni. Lisäksi, jos muutaman arkipäivään liittyvän asian mainitsee, niin tiedostan olevani hyvä päättelykykyä ja matemaattisia taitoja vaativissa asioissa, kuten juuri tuo ohjelmointi, josta koulussa juuri eniten pidänkin. Lisäksi olen pyrkinyt opettelemaan elämään sen perustotuuden mukaan, että pidän huolta lähimmäisestä, kuin itsestäni(asia, jossa koskaan ei ole tarpeeksi valmis). Tosiaalta tiedostan itsestäni myös sen piirteen, että olen sosiaalinen ja osaan puhua asioistani sujuvasti ja toisaalta olen saanut palautetta, että osaan myös kirjoittaa suht hyvin, eli toisin sanoen olen hyvä suullisessa ja kirjallisessa ilmaisemisessa :)

No tuossa nyt muutamia asioita ja täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa toipumistani, hieman punaisuutta kohoaa poskilleni siitä häpeän tunteestä, joka nousee jostakin menneisyyden syövereistä, "Mitä sinä itseäsi tuolla tavoin kehut" -ajatuksen saattelemana. Ei se mitään, taas olen kuitenkin menossa hyvää vauhtia oikeaan suuntaan ja mitä enemmän minulla on nöyryyttä tiedostaa oma pienuuteni, niin sitä vähemmän on pelkoa valheellisen egon ylösnousemuksen suhteen.

Päivä kerrallaan..ja hyvä tuloo..

Tasapainoilua tyyneyteen

2009-03-09T17:47:00.003+02:00

Jotenkin olen viimeisen pari viikkoa miettinyt sitä kuinka ainakin holistisella ajatusmallilla varustetulla ihmisellä, kuten allekirjoittaneellekin on, täytyy jatkuvasti tarkkailla omia ajatuksiaan ja olotilojaan, ettei missään vaiheessa alkaisi lepäämään liiaksi laakereillaan ja sitä kautta ajautuisi vanhaan ja tutuksi tulleeseen vääränlaiseen oravanpyörään, josta ulos pääseminen on vieläkin työn ja tuskan takana.

Itselläni on edelleen näköjäään taipumusta pakittaa taaksepäin, mikäli asiat sujuvat liian kauan ei toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen kuukauden aikana kun sairastin kovaa flunssaa ja sitä kautta olin lähes pakotettu ottamaan hieman rauhallisemmin, niin kohta huomasin vanhan laiskan ajatusmaailman valtaavan alaa. Kun minulla jää liikaa asioita tekemättä joko ajanpuutten tai muun syyn takia, niin kohta jo huomaa ajattelevansa, että hiiteen kaikki muutkin. Kun en kerran saa noitakaan hommia tehdyksi, niin olkoon sitten kaikki..prrk..le.

No minun onnekseni, olen kuitenkin saanut sen verran tietoisuutta entisestä sairaasta joko-tai- ajattelusta, että nyky hetkessä huomaan melko pian tuon ajatustavan esiintulon ja voin jo aikaisessa vaiheessa tehdä asioille jotain. Toisaalta tiedostan sen, että armollisuus itseään kohtaan olisi sallittua, eikä kaikkia asioita tarvitsisi tehdä ykisn, mutta siltikin ei tarvitse paljoa, kun huomaan touhottavani aivan turhaan itseäni väsyksiin yrittäessäni tehdä liikaa töitä liian kiireisellä aikataululla.

Toinen negatiivinen piirre, joka on jälleen nostanut päätään, on asioihin liikaa uppoutuminen. Saimme koulusta ohjelmoinnin harjoitustyön tehtäväksi, sopivasti ennen hiihtolomaa ja minähän sain siitä kehitettyäni itselleni pakkomielteen. Aikaa tuon työn tekemiseen olisi ollut 5 viikkoa, mutta minä tein sen jo nyt vajaassa kahdessa viikossa valmiiksi(vaikka lomailin viime viikon melkein kokonaan). Hyvää asiassa se, ettei ainakaan jää noita kouluhommia rästiin, vaikka hieman sairasteleekin, mutta asian saavuttaessa pakkomielteisen tasoan, ei päähäni muuta mahtunutkaan kuin tuo työ ja sen koodirivit. Yötä päivää pyöritin päässäni noita koodeja ja ratkoin ongelmia. Huonoksi asian tekee myös se, etten tuolloin ole ollenkaan läsnä esimerkiksi lasteni kanssa, vaan olen ajatuksissani jossain ihan muualla.

Eilen illalle ollessani ryhmässä, taas rauhotuin miettimään itseäni ja omaa arkea ja tuosta sainkin jälleen itseni kiinni erinäisistä vääränlaisista toimintamalleista. Tänään aloitin jälleen tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja hyväksymään sen, jos en kaikkea saa samalle päivälle tehtyä. Jotenkin taas tänään sain kuitenkin asioita tehdyksi ihan kiitettävästi ja siitä huomasinkin jälleen sen tosi asian, ettei turhalla touhottamisella saa aikaan mitään hyvää.

Jotenkin kun sitä oppisi hidastamaan tahtiaan ja opettelisi vain kiltisti tekemään sen oman pienen osansa asioissa ja ennen kuin huomaakaan, mieli olisi tyyni, rauhallinen ja kiitollinen.

Minulla ei ole ollut nyt kahteen viikkoon tuota terapiaa, koska "kallonpuristajani" lomailee. Ilmeisesti puhuin jo parissa viikossa hänet loman tarpeeseen :-D Innolla odotan ensi viikolla jatkoa, koska kuitenkin koen tuosta terapiasta saavani todella paljon lisää tietoutta omasta itsestäni.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uusia haasteita..

Tänään olen raitis ja kiitollinen

2009-03-01T11:13:00.003+02:00

Kolme vuotta sitten elin elämää, jossa jokaisen päivän tarkoituksettomuus kietoutui sen tosi asian ympärille, että jostakin oli saatava päivän annos "huumetta". "Huumetta", jonka avulla jaksaisin taistella seuraavaan päivään, mutta jonka toisaalta tiesin joka päivä vievän minua aina askeleen lähemmäs kiduttavan hidasta ja tuskaista kuolemaa.

Kun elää elämää, jossa tietää tekevänsä väärin tuhotessaan itseään, mutta toisaalta ei voi tehdä asialle yhtään mitään, tulee väkisellä kokeneeksi tuskaa omasta voimattomuudestaan. Voimattomuudesta, joka osoittautuu kultakimpaleeksi, jonka avulla toipumisesta tulle lopulta mahdollista.

Olen tietoinen tänään siitä, että tuo toipuminen on pitkällinen ja koko elämän kestävä projekti, mutta toisaalta kun pääsee alkuun ja selviää ensimmäisistä taisteluistaan viinanhimoa vastaan voittajana, tuosta prosessista alkaa saamaan omaan elämäänsä niin paljon uutta sisältöä, että tuo prosessi alkaa ruokkimaan itse itseään.

Tänään olen tehnyt tuota prosessia kolme vuotta ja voin kertoa, että elämäni ei ole enää sama, vaan tunnen eläväni aivan uudessa ulottuvuudessa, jossa menneisyys on käsiteltynä ja purettuna muuttunut voimavaraksi jonka avulla vaikeista päivistä selviää melkein hymyillen.

Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa lapsista oli tehty jo niin monta ilmoitusta lastensuojeluun, että seuraavasta olisi seurannut huostaanotto. Vaimoni suurinpiirtein inhosi minua, vaikka sairaalla tavalla samalla rakastikin. Inhosi sitä humalaista ja itsetuhoista valheminääni ja rakasti kunnollista selvää minää. Kaikki läheiseni olivat myös ajaneet itsensä aivan loppuun, yrittäessään epätoivoisesti lopettaa minun juomiseni. Heillä olikin jo usean vuoden ajan ollut halu lopettaa minun juomiseni, minulla ei. Minä itse olin valmis joka päivä kuolemaan, koska elämässä ei ollut enää mitään tarkoitusta, koska mikään ei tuntunut enää yhtään miltään, ei edes lapset. Ainoa asia jolla oli jokin merkitys, oli annos jolla sai hetkeksi kaiken tuskan unohtumaan. Olin päätepysäkillä, mutta onnekseni tuolla pysäkillä seisoi myös muutama muu ihminen, joka tarjosi mahdollisuutta nousta "kyytiin". "Kyytiin", joka veisi minut mahdollisesti kohti parempaa elämää. Olin niin totaalisen väsynyt kaikkeen, että vaikkakin vastahakoisesti, niin silti tartuin tuohon mahdollisuuteen.

No mitä siitä seurasikaan..

Uusi mahdollisuus elämään. Elämään, jossa päihteillä, eikä muillakaan haitallisilla riippuvuuksilla ole enää mitään valtaa minuun, eikä toisaalta enää mitään merkitystäkään. Elämään joka perustuu totaaliseen rahellisyyteen itseään ja sitä kautta myös muita kohtaan. Sain jotakin paljon, paljon parempaa. Sain tietoisuutta itsestäni, mahdollisuuden opetella elämään ja olemaan kuin "normaalit ihmiset". Siis kuka hullu ei tuollaiseen mahdollisuuteen tarttuisi? (melkoisen moni juova alkoholisti tänäkin päivänä, valitettavasti)..

Selvittyäni kuntoutuksesta, minun piti hetimmiten selvitä isäni itsemurhan tuomasta surusta ja tuskasta. Siitä selvittyäni aloin suunnitella elämääni uusiksi. Olinhan jo puoli vuosikymmentä tottunut ajatukseen, ettei minulla voi olla mitään tulevaisuutta elämässä, koska konkurssi oli vienyt minut taloudellisesti sellaiseen tilaan, josta en enää uskonut nousevani. No ihmeitähän tapahtuu ja sain kuin sainkin itselleni velkajärjestelyn ja sitä kautta uskoa siihen, että vielä joku päivä voisin olla taas tavallinen veronmaksaja.

Aloin opiskella ja valmistuinkin viime malliskuussa elämäni ensimmäiseen ammattiin ja tuosta seurasikin yllättävä motivaatio kouluttaa itseään lisää. Tällä hetkellä siis opintoni jatkuvat ammattikorkeassa, josta valmistuminen on vasta hamassa tulevaisuudessa, mutta sillä ei ole sen suurempaa merkitystä, koska tiedän opiskelevani alaa jota todella haluan opiskella.

Entä perhesuhteet? Olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa suhteet kokonaan uusiksi. Olen hyvittänyt vaimoani ja lapsiani. Pyytänyt anteeksi kaikilta läheisiltäni ja sopinut puhumalla kaikkien kanssa asiat. Olen saanut rakastua uudelleen vaimooni ja lapsiini, sekä päivä kerrallaan rakentaa heidän kanssaan elämää, josta joskus aivan pienenä poikana haaveilin. Olen myös saanut mahdollisuuden opetella elämänmallin, joka todella kantaa ja kannattaa. Olotila tuntuu huomattavasti paljon paremmalta kuin mikään nousuhumalan tunne koskaan on tuntunut ja sen takia juuri, minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan tarvetta edes miettiä humaltumista alkoholin tai pillereiden avulla. Miksi haaveilisin, kun raitis elämä antaa huomattavasti paljon enemmän.

Tänään olen raitis ja kiitollinen..

Terapian tarpeessa osa 7: Aina pahimpaan varautuminen

2009-02-23T18:31:00.004+02:00

Mielenkiintoista sinällään, kuinka lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä varautumaan aina pahimpaan kaikissa asioissa. Jokin aika sitten pystyin löytämään itselleni elämänmallin, jossa olin kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni ja siten pystyin keskittymään nauttimaan siitä, ilman että minun olisi koko ajan tarvinnut miettiä asioita, saati alati pelätä kaikissa pahinta.

Jokin on taas muuttunut. Huomasin tänään puhuvani jälleen siitä, kuinka tietyt tilanteet elämässäni ovat sellaisia, että niistä kytkeytyy minulle ajatusmalli, jossa mietin ja pohdin tulevia tapahtumia jok'ikiseltä kantilta, aivan kuin siten olisin täysin valmis kohtaamaan tapahtumat, tulisivatpa ne sitten minkälaisena tahansa. Huvittavinta kaikessa on se tosiasia, ettei koskaan pysty totaalisesti valmistautumaan tuleviin tapahtumiin, koska elämä kulkee omia polkujaan, vaikka kuinka yrittäisin pitää lankoja käsissäni. Pelkoa, pelkoa, pelkoa..sehän se taustalla jälleen jyllää, aiheuttaen kaikenlaista vähemmän kivaa oloa arkipäiviini.

No taas tämänkertainen terapia vei minua eteenpäin siinä, että tiedostamalla omia toimintatapojaan todellisuudessa, noita toimintatapoja on mahdollisuus hieman pyrkiä muuttamaan. Jotenkin itseäni harmittaa se asia, että tiedostan kaiken takana olevan luottamuspulan yläkerran suuntaan(sama asia on vaikeuttanut raitista elämääni viimeisen 3 vuotta). Kaikki olisi äärettömän helppoa, jos vain osaisin luovuttaa kaiken taisteluni ja osaisin heittäytyä totaalisesti elämän kannateltavaksi. Tästä seuraisi automaattisesti se, etten enää pelkäisi turhaan nykyhetkeä, enkä varsinkaan tulevaa, vaan eläisin päivä kerrallaan luottaen siihen, että asiat järjestyvät ihan ilman minun armotonta touhottamistakin.

No siihen täytyy yrittää luottaa, että kerran löytynyt elämänmalli on edelleen saavutettavissa. Taas liikaa analysoimalla tuonkin asian saan väännettyä siten, että tuo tasapainoinen elämä ja olo saadaan vain armosta, eikä ansioista ja tässä kohtaa mietin, missä minun kohdallani tuo armo taas viilettää :-)

Nyt lopettelen tältä erää, etten enää ala enempää vääntämään näitä asioita solmuun ja totean vain sen, että joka ikinen aamu herään täynnä toivoa ja kiitollisuutta. Toivoa entistä paremmasta ja tasapainoisemmasta elämästä ja kiitollisuutta siitä, etten enää elä keskellä totaalista helvettiä.

Tietysti tuohon voisi todeta vielä sen, että ihminen on sellainen "eläin", että päästessään jonkin hyvän makuun, tuota hyvää tahtoo saada koko ajan enemmän ja enemmän. No tuossa hengellisyydessä se tuskin on pahasta.

Taistelua ja antautumista

2009-02-21T17:56:00.005+02:00

Tänään on ollut jälleen todella mielenkiintoinen päivä. Olen potenut ankaran puoleista flunssaa jo kohta kaksi viikkoa ja samalla kuitenkin yrittänyt skarpata noissa opinnoissa, vaikka välillä on täytynyt antaa periksi ja hieman ottaa rauhallisemmin.

Tänään kävin jälleen yhden todella mielenkiintoisen taistelun itseni kanssa, kun minulla oli puolelta päivin tentti koululla ja aamulla herätessä olo oli niin totaalisen kurja, että olisi tehnyt enemmän kuin hyvää jäädä maate. No jotenkin sain houkuteltua itseni liikenteeseen, koulumatka kun minulla on vajaa 150km. Jotakuinkin kymmenen kertaa tuon matkan aikana tuli olo, ettei enää jaksa, vaan haluaa palata kotiin peiton alle. No kuitenkin sain psyykattua itseni koululle ja ennen tenttiä kävin koulun kirjastossa hoitamassa kirjalainani ajantasalle.

Tuolla kirjastossa sekoillessani lainojeni kanssa, viimeisen kerran minut valtasi olo, että aivan turhaan lähden edes yrittämään tenttiä, koska jos nyt tuossa tilanteessa jo pää on aivan sekava, niin kuinka sitten klaaraan matematiikan jatkokurssin tentin kunnialla läpi. Päästessäni luokkaan, minusta tuntui siltä, että tajuntani karkaa samantien, mutta kuin ihmeen kaupalla sain jostakin voimia keskittyä tehtäviin ja loppuen lopuksi tentti tulikin suoritettua ihan kunniakkaasti(niin ainakin uskoisin).

Siis asia tai paremminkin ajatus, joka kaikesta tuosta taistelusta tuli mieleeni, oli sellainen, että olisi enemmän kuin mukava tietää, käyköhän kukaan samankaltaisia taisteluita itsensä kanssa ja jos käy, niin millaisia ja miten niitä kukin onnistuu voittamaan.

Muutenkin haluaisin haastaa teidät arvoisat lukijani (te kaikki 8, jotka luette kirjoituksiani ;-) ), kommentoimaan hieman elämäänne tai sitä, onko kenelläkään samanlaisia tasiteluita elämässään, kuin allekirjoittaneella välillä tuppaa olemaan. Jotenkin olen miettinyt viimeaikoina sitä, että vaikka joku ystävällinen ihminen aina välillä kommentoikin kirjoituksiani, niin olisi todella mukavaa, jos saisin hieman enemmän vuorovaikutteisuutta tähän kirjoitteluun.

Toisaalta tiedostan sen, että kirjoitan tätä tekstiä pääpiirteissään kahdesta syystä. Ensimmäisenä jaan kokemuksiani, jotta joku toinen voisi löytää vastauksia elämäänsä, mikäli painiskelee samankaltaisten ongelmien parissa ja toisaalta kirjoitan näitä juttuja, purkaakseni vielä hieman enemmän tätä välillä sekoamispisteessä olevaa pää parkaani.

Eli ystävällisenä pyyntönä esitän, jos innostuisitte heittämään minulle omia kokemuksianne asioista, joista kirjoitan tai vaikka heittämään kehittämisideaa kirjoituksiini. Toisaalta olen itse hyötynyt tästä kirjoittelusta melkolailla, mutta tietysti jos tämä auttaisi myös muita, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Siis rohkeasti kirjoittelemaan omia kommenttejanne tai laittakaa vaikka sähköpostia, mikäli ette halua kirjoittaa kommentteihin.

Nyt yritän hieman rauhoittaa tahtia ja viettää ainakin muutaman päivän perheen parissa. alkuviikolla jälleen jatkuu koulutehtävät, mutta mitä ilmeisimmin hieman pienemmillä kierroksilla, mitä muutamana viikkona aiemmin.

Aurinkoisia päiviä kaikille..

Terapian tarpeessa osa 6: Hylätyksi tulemisen kokemukset

2009-02-18T16:35:00.004+02:00

Tänään puhuimme erilaisista kokemuksistani elämässä, jolloin olen tuntenut tulleeni hylätyksi. Keskustelu sai alkunsa siitä, kun minulla on nyt useamman pivän ajan pyörinyt mielessä pelko siitä, että nykyinen liittoni hajoaisi. Oikeammin olen miettinyt sitä, kuinka jaksaisin jälleen kerran aloittaa kaiken nollilta. No onneksi voimme puhua asioista vaimoni kanssa ja eilen kävimmekin keskustelua asiasta. Se on tuo ihmismieli petollinen. Ei tarvita kummoistakaan ärsykettä, niin pää alkaa tekemään mitä ihmeellisemiä päätelmiä asioista. No onneksi tänään sain puhua asiasta myös terapeuttini kanssa ja siitä oli se suuri hyöty, että huomasin taustalla olevan armottoman pelon siitä, että tulen hylätyksi jälleen.

Jotenkin olen miettinyt mennyttä elämääni ja tapahtumia jotka ovat muovanneet minusta ihmisen, jonka on äärettömän hankalaa uskaltaa luottaa mihinkään. Vaikka olen puhunut vaimoni kanssa asioista ja vaikka olemme yhdessä olleet sitä mieltä, ettei liittoamme enää menneiden kauhujen jälkeen voi kaataa juurikaan mikään, niin silti näköjään minun kokemukseni hylätyksi tulemisesta ovat niin rankkoja, etten osaa tässäkään asiassa luottaa kunnolla.

Se mikä tässä kaikessa on hyvää, niin nyt tiedän mitä kokemuksia ja mitä tunnetiloja minun pitää pyrkiä päästä käsittelemään tulevaisuudessa terapiassani. Mietin tuossa päivällä sitä, että siinä suhteessa olen onnellisessa asemassa tilanteeseen nähden, että olen AA-ohjelman avulla kasvanut ymmärtämään sen, ettei minun tarvitse enää olla mistään tapahtumista katkera tai saati vihainen kenellekkään, vaan minun tulee pyrkiä puhdistamaan vain oma tonttini turhista moskista, eli toisin sanoen käsittelemään asiat omalta kohdaltani ja omien tunteitteni osalta kokonaan. Tällä tavoin vapaudun turhista peloista, eikä minulle heti tule kauheaa oloa, vaikka jokin asia antaisikin jotakin entisiin tapahtumiin liittyvää ärsykettä. Tällä hetkellä kun vielä tilanne on se, ettei todellakaan tarvita suuria, kun sopiva ärsyke ja minulla kytkeytyy päälle armoton pelko ja sitä seuraa kaikkien kokemuksien osalta ryöppyävä tunnekuohu, joka siis on aina kyseiseen tilanteeseen nähden aivan kohtuuttoman suuri.

Esimerkiksi eilen illalle huomasin erään tuollaisen tunnekuohun valtaavan minut ja aivan mitättömän pienestä ärsykkeestä. Onneksi tiedostan jotakin jo itsestäni, joten hieman rauhoituttuani huomasin miettiväni sitä, että tässä kohtaa juuri mahtoi päälle ryöpytä tunnetiloja useamman vuosikymmenen ajalta.

Mielenkiinnolla ja hieman jännittyneenä odotan sitä, että saan alkaa purkamaan kunnolla tuota pääkoppaani, koska jo tässä hetkessä minulle on käynyt selväksi se, että siellä on tavaraa todellakin aivan liikaa ja juuri siitä syystä minulla on erinäisiä pelkoja ja ahdistuksia asioista, joista ei normaalisti pitäisi ahdistua. Onneksi asioilla on taipumus järjestyä. Minun osuuteni asiassa on vain pysytellä rauhallisena ja antaa ajan kulua. Ennemmin tai myöhemmin tiedän kohtaavani omat kummitukseni ja voittavani taistelun. Palkinto siitä on tasapainoinen elämä sovussa niin itsensä ja menneisyytensä kanssa.

Terapian tarpeessa osa 5: Arkielämään liittyvät pelot

2009-02-17T15:06:00.006+02:00

Tällä kertaa pääsin kertomalla purkamaan omia tuntojani siitä, kuinka tämä normi elämä on täynnä erilaisia tilanteita, joissa huomaan reagoivani aivan liikaa. Toisaalta edelleen ongelmani on se, että ennakoin tulevia asioita tai huolehdin niistä liiaksi. Esimerkkinä voin kertoa sen, että minulla on tuolla koulussa alkamassa muutaman viikon päästä sellainen esiintymistaitoon keskittyvä kurssi, kurssi jota olen miettinyt jo jonkin aikaa.

Miksi mietin? Siksi koska toisaalta tiedostan sen, että olen sosiaalinen ihminen ja etten ole mikään hiljainen hissukka, joka ei saa sanaa suustaan, päinvastoin, olen välillä liiankin suulas omaksi parhaakseni :) No tuo kurssi siis on sellainen, josta toisaalta tiedän saavani äärettömän paljon, jos ja kun vain pystyn voittamaan itseni ja oman mielikuvitukseni luomat kauhukuvat. Sen olen jo aikanaan oppinut, että sinällään kaikkien tapahtumien ennakoiminen on aivan turhaa voimien haaskaamista, koska ikinä tapahtumat eivät loppuen lopuksi mene ollenkaan niin kuin niitä on miettinyt.

No mitä hyötyä nyt sain siitä, että puhuin tuosta asiasta terapiassani? Sen, että sain aikaiseksi olla yhteydessä tuon kurssin opettajaan ja keskustelin hänen kanssaan omasta menneisyydestäni ja sieltä kumpuavasta jännittämisestä/pelosta, joka välillä pyrkii rajoittamaan elämääni, mutta jonka en enää anna sitä tehdä. Parasta kaikessa oli se, että keskusteltuani opettajan kanssa, minulla on huomattavan paljon helpompaa mennä tuolle kurssille, enkä ainakaan pelkää sitä etukäteen aivan liikaa.

Jotenkin huomasin tälle kertaa jälleen sen, kuinka omassa päässäni vellovat asiat aiheuttavat minulle turhaa murhetta ja tuon välttämiseksi olen pyrkinyt jäsentämään asioita kynän ja paperin avulla selkeämmäksi. No tuossa terapiassani olisin toivonut samaa, eli ehdotin terapeutilleni sitä, että laatisin itse jonkinlaiset raamit asioiden käsittelyn suhteen, mutta terapeuttini mielestä minulle parasta kaikessa on se, että opettelen sietämään myös hetkellisesti hienoista kaaostilaa päässäni ja sitä kautta huomaamaan sen, ettei se ole välttämättä ollenkaan pahasta. Tällaiselle kontrollifriikille, kuin itse olen, se tuntuu olevan välillä aivan sietämätöntä :)

Eli hiljaa hyvä tulee myös tuossakin asiassa, mutta minulla kun tunnetusti on aivan mieletön kiire asioiden kanssa, niin asioiden tulisi tapahtua heti, eikä viikon päästä :)

No kaikkineen minulla on edelleen kohtuullisen tasapainoinen olo, joka paljolti kyllä näyttää johtuvan tässä hetkessä siitä, että tuo muutaman viikon vaivannut krooninen kiire on hieman helpottamaan päin, joten nyt taas ehdin keskittyä myös tuohon hengelliseen puoleen, josta onkin tullut elämääni iso osa. Oikeastaan juuri se osa joka pitää minut rauhallisena kaiken kiireen ja kaoksen keskellä. Joten tästä jälleen jatketaan..

Terapian tarpeessa osa 4: Mustasukkaisuus parisuhteessa

2009-02-12T14:01:00.006+02:00

Nyt täytyy aikataulullisista syistä päivittää pari tapaamista kerralla, koska koulu asiat aiheuttavat tähän hetkeen kokolailla paljon stressiä ja kiirettä.

Tällä käynnilläni pääsin puhumaan omista tunteistani liittyen parisuhteeseeni ja välillä nousevaan mustasukkaisuuteeni. Luojalle kiitos, että minulla on vaimoni kanssa sellainen suhde, että puhumme 99% asioista aina, kun jotakin nousee pintaan. Joten suurimman osan noista mustasukkaisuuden tunteistani olen pystynyt puhumaan jo vaimoni kanssa, niin tämän viimeisemmänkin. Oikeastaan tämän kertainen tunne mylläkkä on aika huvittavakin, mutta toisaalta olen valmistautunut käsittelemään huvittavimmatkin tunnetilat nykyään.

Tämä mustasukkaisuus nousi sellaisesta tilanteesta, kun minulla on eräs todella hyvä ystävä, jonka olen saanut tuolta ryhmästä jossa käyn. koko tilanne on siinä huvittava, että olen tämän ystäväni kanssa puhunut aina kaikesta, paitsi tässä tapauksessa. Eli itse asia, joka sai tunteeni pintaan. Kaverini käy meillä säännöllisesti ja aina käydessään heittelee hurttia huumoria asioista, mikä sinällään on ihan mukavaa. No viime aikoina tuo huumori on keskittynyt siihen, että hän "naljailee" minulle siitä, kuinka ollessani jossain, esimerkiksi koulussa hän käy meillä kotona pitämässä "vaimostani huolta". Sinällään ymmärrän huumoria melkoisen pitkälle, enkä tuostakaan ole pitkään aikaan juurikaan välittänyt, mutta muutama päivä sitten se alkoi oikeasti vituttamaan. Ei muutoin, kuin siitä syystä, koska kaverini on heittänyt samaa herjaa jo usean viikon ajan joka kerta meillä käydessään. Tiedostan kyllä että osa tuosta vitutuksesta oli väsymystä, mutta parasta asiassa oli se, että huomasin tunnistavani itsessäni mustasukkaisuuden, jonka olen kieltänyt itsessäni olevankaan.

No mitä opin tästä episiodista? Puhumalla asiat selviää, kuten aina ja kaverille pitäisi pystyä sanomaan hänen siitä loukkaantumatta, että välillä voisi jättää asioita heittämättäkin. Parasta kaikessa jälleen se, että puhuessani asiasta vaimoni kanssa, hän ymmärsi kantani täysin, eikä vähätellyt tunteitani ollenkaan. Elämä opettaa joka päivä jotakin.

Terapian tarpeessa osa 3: Suru ja itsetuhoisuus

2009-02-12T13:51:00.006+02:00

Tälle kertaa huomasin jo hieman luottavani terapeuttiini, mitä tulee tunteiden käsittelemiseen ilman häpeää. Kerroin mietteistäni erään itsemurha yritykseni tiimoilta ja huomasin että minulla nousee armoton suru ja syllisyys asioista ja tapahtumista. Onneksi voin puhua tunteistani rehellisesti ja ilman pelkoa siitä, että tunteitani väheksytään tai saati mitätöidään.

Itku jäi vielä odottamaan lisä luottamuksen rakentumista, mutta kaikkineen jo tässä vaiheessa(näin alussa) terapiaani, minusta tuntuu että alan saamaan kiinni niistä tunnelukoista, joista suurin osa ahdistuneisuuttani saa polttoaineensa.

Huomasin sen, että kun kerroin tapahtumista, jotka kuitenkin ovat tuoreessa muistissa, oikeastaan ensimmäistä kertaa noista tapahtumista puhuessani, myös tunteet jotka kyseisenä hetkenä olivat päällä alkavat nousta pintaan. Jotenkin pelkään niitä. Toisaalta kuitenkin toivon niiden ryöpsähtävän esiin, jotta saan ne käytyä läpi ja hyväksyttyä osaksi silloista elämääni, koska niiden raahaaminen matkassa on kokolailla kuluttavaa.

Se on jännä huomata kuinka ihminen pystyy elämään melkein täysipainoista elämää, ilman että hän sen kummemmin tuntee kantavansa taakkaa harteillaan, saati sitä tiedostaa. Oikeastaan oli yllätys huomata kuinka paljon minullakin tuota ylimääräistä taakkaa onkaan mukana.

No tällä haavaa vaikuttaa uhkaavasti siltä, että tuo taakka kevenee joka viikko ja itsetuntemus lisääntyy huomattavasti. On ihmeellistä huomata oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään, ettei tunteet sinällään olekkaan yhtään pahasta, riippuu vain siitä, onko niille tarpeeksi tilaa tulla esiin ja sitä myötä käsitellyksi. Aikaisemmin minulla ei sitä ole ollut, mutta nyt aion sitä niille raivata.

Terapian tarpeessa osa 2: Terapian eteneminen

2009-02-08T08:30:00.006+02:00

Terapiani toisella käynnillä keskusteltiin siitä, mitä itse terapia pitää sisällään ja kuinka se tullaan totetuuamaan. Ihmeellistä sinällään taas on se tosi asia, kuinka asiat järjestyvät juuri siten, kuin ne minulle on parhaaksi. Sain muutaman mutkan kautta itselleni juuri sopivan terapeutin.

Juttelimme erilaisista terapia muodoista ja siitä, kuinka tämä minun terapiani etenee siten, että tarkoitus olisi jutella aina siitä, mikä päällimmäisenä on milloinkin mielessä. Terapeuttini mielestä menee oma aikansa siihen, että saamme luotua sellaisen suhteen, että kykenen luottamaan häneen kunnolla ja lisäksi omia tunteitaan ei voi käsitellä siten, että niitä yrittää psyykata esiin ilman mitään syytä.

Olin hyvilläni siitä, että minun terapeuttini luottaa vuorovaikutteiseen terapiaan, eli siihen että keskustelemme asioista yhdessä. Minulla on myös kokemusta siitä, millaista on käydä monologista puhelua, kun terapeutti istuu pöydän toisella puolella välillä vain hymähdellen. No onnekseni tämä minun terapeuttini ei kuulu siihen ryhmään, vaan voimme keskustella asioista avoimesti ja hän kertoo oman mielipiteensä asioista.

No tällä kertaa puhuin erilaisista tunteista, joita luulen itselleni pakkautuneen johonkin syvälle tiedostamattomuuden tasolle. Esimerkiksi puhuin tuosta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä vihasta kiusaajia kohtaan. Olen nimittäin välillä pohtinut vakavissani sitä, että minullakin on paljon purkamatonta vihaa kiusaajia kohtaan, sekä yleensä noihin tilanteisiin liittyviä muitakin tunnelukkoja. Kerroin huomanneeni itsessäni nimittäin välillä sitä, että suuttuessani jostakin asiasta, vihan tunne saattaa purkautua suhteettoman suurena.

Lisäksi puhuimme kaipuustani elää elämää täysipainoisesti. Eli ilman, että jokaista tilannetta tarvitsisi niin älyttömästi miettiä tai pelätä. Kerroin kaipuustani matkustaa ilman että siihen liittyisi suhteettoman suuria tunteita, saati jännittämistä/pelkoa. Huomasin kertoessani miettiväni sitä, että oikeammin taidan vain kaivata tasapainoista oloa, enkä välttämättä niinkään mitään matkaamista toiselle puolelle maapalloa(vaikka toisaalta sekin voisi olla ihan mukavaa vaihtelua välillä).

Tärkeinpinä etsinnän kohteina tässä hetkessä tuntuu olevan itseluottamuksen ja itsevarmuuden löytäminen. Vaikka toisaalta tiedostan tässä hetkessä jo itsestäni sen, etten ole mikään ujo tuppisuu, niin silti vielä tietyt sosiaaliset ärsykkeet tuovat minulle automaattisesti olon, jossa koen olevani suunnilleen 10-vuotias pikkupoika joka alkaa itsekkin uskoa olevansa eräänlainen kummajainen.

No nyt odotan malttamattomana tutkimusmatkani jatkumista. Tutkimusmatkan, jonka tarkoituksena on oikean minuuden löytäminen ja sitä seuraava uudenlainen tietoisuus omasta itsestä.

Terapian tarpeessa osa 1: Matka alkaa

2009-02-03T08:51:00.007+02:00

Nyt se sitten alkoi. Jotenkin huomasin olevani jälleen kuin pieni lapsi. Huomasin miettiväni terapian jälkeen huvittuneena, että ainiin, eihän tämä ollutkaan mitään taikatemppu-hokkus-pokkus hommaa.

Ehkä nuo ajatukset lähti siitä, kun kotiin ajaessani kelasin kolmenvartin antia. Anti koostui siitä, että kerroin miljoonannen kerran pätkiä lapsuudestani ja siitä, mitä olen omasta mielestäni lapsuudessani joutunut kärsimään. No oivalluksena voidaan pitää sitä, että tiedostan lapsuudessani kohdanneeni tilanteita, joissa minusta muokkaantui armoton suorittaja, joka ei osaa ollenkaan arvostaa, saati kunnioittaa itseään. Kaikki perustui lapsuudessani suorittamisen kautta saatuun hyväksyntään, joka ei sitten kuitenkaan tuntunut enää hyväksynnältä, koska valmiiksi oli armottoman p.ska olo, suunnattoimien ponnisteluitten vuoksi.

Parasta tässä sessiossa oli se, että huomasin itse tiedostavani melkoisen pitkälti sen, mitä tuosta hokkus-pokkus-ei-niin-taikatemppu-hoidosta odotan. Tiedostan haluavani kaivaa esiin tilanteita, konkreettisia muistikuvia tapahtumista mennessä, joista minulle nykyhetkessä tietyssä olosuhteissa kytkeytyy päällä tietynlainen ajauksen juoksu ja sitä seuraava ahdistuminen ja pelon tunne. Haluan lisäksi löytää ja oppia tunnistamaan omia tunteitani, sekä suhtautumaan niihin hieman järkevämmin. Ei niin, että heti jonkin tunteen tullessa päälle, tulee halu sulkea se johonkin laatikkoon ja heittää avain hukkaan. Ei, vaan siten, että voisin todeta vain, että ahaa, nyt minua surettaa, aivan suren tuota tapahtumaa, nooh, nyt surraan ja se on sallittua. Lisäksi haluan kohdata nuo tunteet, jotka vuosikymmenien saatossa olen piilotanut jonnekkin ja kaikki vain sen vuoksi, että heräisin elämään tätä nykyhetkeä ja vallitsevaa todellisuutta, ilman että vähän väliä jostakin komerosta nousee jokin omituinen tunne-kummitus, joka pistää maailmani sekaisin. Itseluottamus ja omanarvontunto, ovat myös asioita, joita terapialla yritän osalta rakentaa ja jotenkin uskon kaiken järjestyvän. Ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvälle.

Toisaalta kyllä edelleen huomasin olevani varustettu holistisella ajatusmallilla. Siis ajatusmallilla, jossa ei koskaan jäädä odottelemaan asioiden tapahtuvan, vaan kaikki pistetään läskiksi heti, ettei tarvitse enää ihmetellä ja odotella. Kärsivällisyys siis ei välttämättä vieläkään ole vahvimia ominaisuuksiani:) Onneksi kuitenkin voin todeta saaneeni hieman muutosta ajatusmalliini, kiitos toipumisen tuoman ajatustavan muutoksen. Jotenkin huomasin positiivisena asiana sen, että vaikka toipumisen tieni onkin loppu-elämäni mittainen, niin silti uskon sen päivä päivältä tuovan koko ajan parempaa. Eli en enää pelkää tulevaa, vaan odotan sitä mielenkiinnolla.

Tästä jatketaan taas..

Uusi sivu elämässä kääntyy..jälleen

2009-02-02T08:27:00.005+02:00

Jälleen on aika aloittaa löytöretki kohti uutta tietoisuutta. Aika penkoa vanhaa ja toivottavasti löytää jotakin uutta. Tänään siis vihdoikin alkaa pitkään harkitsemani tiivis psykoterapia. Eihän tuossa sinällään kauaa tarvinnut miettiä, vain puolitoista vuotta. Niin tai koko prosessi otti aikaa yhteensä tuon puolitoista vuotta. Vuoden -07 syksyllä kävin kuntoutuspaikan päihdepsykiatrin juttusilla ja sain häneltä lausuntuoa, että hänen mielestään hyötyisin tiiviistä terapiasta.

No noin puoli vuotta asiaa märehdin ja makustelin, ennen kuin aloin tehdä asian eteen jotakin. Lopputuloksena se, että sain/jouduin käymään uudessa arviossa terapian tarpeeni suhteen.

No niin tai näin, tänään se siis alkaa. Muutaman vuoden tiivis ja syvällinen perehtyminen itseensä ja omiin tunteisiin. Vein tuossa aamulla pojat päiväkotiin ja mietin tätä omaa toipumisen tietäni ja minulle tuli jälleen todella kiitollinen ja hyvä mieli. Paljolti tuosta hyvästä mielestä johtuen, sain ajatusta siitä, että voisin jatkaa tätä omaa toipumis sanoman saattamistani hieman pidemmälle. Eli aina kun minulla vain on aikataulun puitteissa mahdollisuus, päivittäisin tänne blogiini oivalluksia ja löytöjä, joita tuolla terapiassa toivon mukaan tulee. Tarkoituksena se, että jos joku ihminen miettii sitä, millaista on psykoterapia ja mitä hyötyä siitä elämäänsä on mahdollista saada, niin omalta osaltani olisin mahdollisesti valottamassa tätä asiaa, sekä lisäksi hieman valottaisin sitä, miten tuollainen terapia voi osaltaan auttaa alkoholistia toipumisessa.

Eli jos vain suinkin ehdin, niin tästä päivästä alkaen alan kirjoittaa pari kertaa viikossa kertomusta matkastani minuuteen ja omiin tunnelukkoihini. Tervetuloa matkalle mukaan, jos hiemankaan mielessä pyörii ajatus siitä, että mitä psykoterapiassa käymisellä ihminen saa omaan elämäänsä.

Nyt kouluhommien pariin joksikin aikaa ja sitten matkanteko alkaa..

"Päivä kerrallaan"..aivan niin

2009-01-23T08:58:00.005+02:00

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka minun holistina tulisi elää vain päivä kerrallaan. No ehkä se tuon alkoholin, pillereiden ja pakonomaisen pelaamisen kohdalla näin onkin, mutta mitä tulee tuohon arkiseen normi elämään, niin siinä kyseinen teesi taitaa jäädä pääsääntöisesti vain kauniiksi haavekuvaksi.

Ainakin mitä huomasin eilen illalle tehdessäni aikataulutusta tämän hetken tekemättömistä töistä liittyen tuonne koulumaailmaan. Seuraava kaksi viikkoa on aamusta iltaan puurtamista tai no ei pakko tietysti olisi, mutta kuitenkin jos haluaa oppiakkin jotakin, niin silloin näyttää täytyvän puurtaa.

Kaikki johtuu siitä tosiasiasta, että vaikkakin olen siinä onnellisessa asemassa, etten tällä hetkellä olekkaan työelämässä, niin elämässäni on niin paljon kaikkea actionia, että eilen illalle päivitettyäni tämän hetken kursseja, huomasin sen tosi asian, että halutessani helmikuun alun tentteihin mennessä saada opintoni ajan tasalle, minun on tehtävä tehtäviä, tankattava teoriaa ja kuunneltava noita virtuaalinauhoitteita seuraavan kahden viikon ajan mallia aamu kahdeksasta päivä neljään (tietystikkään tuo ei onnistu enää viikon päästä, koska alan käymään 2krt viikko psykoterapiassa). Tuohon päälle kun vielä tulee 2-3 iltaa neljän tunnin toisten kurssien virtuaalitunnit, viikonlopun lähiopetus keikat ja tietysti täällä kotona joko omat ryhmissä käynnit tai vaimon ollessa menossa, illan lasten kanssa touhuilut, niin eipähän ole luppoajasta tietoakaan.

Eikä ole mitään tarkoitusta kuulostaa siltä, kuin jotakin katkerana vikisisin, ei ollenkaan tai paremminkin päinvastoin. Tästä olen melkoisen kauan haaveillut. Siis siitä, että olisin sellaisessa kunnossa, että voisin elää aivan "normaalia" elämää, "normaalina" ihmisenä.

Jotenkin vain kaikki tämä vaikuttaa liiankin epätodelliselta. Toisaalta tuntuu, kuin eläisin jotakin unta, josta joku minut kohta herättää. Herätessäni huomaan kauhukseni eläväni vielä siinä vanhassa helvetissä. Siis entisessä elämässä, jossa päivän tärkein tehtävä oli selvitä hengissä tai no ei välttämättä enää sekään..huokaus..eipä juuri ole kaipuuta sinne entiseen.

Siis kiitollinenhan minä tietysti olen kaikesta mitä olen viime aikoina saanut/saavuttanut. Välillä vanha minä nostaa päätään hetkeksi kiroamaan kaikkea kiirettä tia oikeammin kiroamaan sitä, kuinka välillä vaikutan siltä kuin olisin jossain automaatti-ohjauksessa menossa kohti sitä ihmismallia, jota olen aina inhonnut. Ihmistä jonka elämä on niin täynnä kaikkea suorittamista, että itse elämä ja eläminen unohtuu. No onneksi olen siinä onnellisessa asemassa, että tiedostan tämän kaiken ja sitä kautta voin vaikuttaa omalta osaltani asioihin. Siinä ainakin aion pitää varani, ettei mikään, eikä kukaan mene niiden tärkeimpien asioiden edelle, eli perheeni ja oman itseni/itseni hoitamisen. Jotenkin vain kaiken tasapainottaminen ehjäksi kokonaisuudeksi, siis ainakin tässä vaiheessa toipumistani vaikuttaa välillä haasteelta, joka on minulle liiankin suuri.

No siis otsikon mukaan, päivä kerrallaanhan tässä yritellään taapertaa kohti yparempaa huomista ja sen olen tässä lyhyehkön toipumisjakson aikana ainakin oppinut, että asiat kyllä järjestyvät aina parhainpäin, siis aina silloin ainakin, kun omat motiivini niitä kohtaan ovat kohdallaan ja rehelliset.

No nyt täytyy lopetella tämä "jaarittelu" ja alkaa työstämään noita tehtäviä. Siis jos aikoo saada jotakin tänään aikaiseksi ennen kuin kääntää auton keulan kohti pohjoista.

Loppupäätelmänä jälleen tuli huomattua se, että tämä kirjoittaminen (vakka se saattaakin lukijan silmissä vaikuttaa sekavalta) auttaa minua, koska pästäni ulos päästessään nuo ajatukset saavat uusia uria ja taas on helpompi jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja..

Rauhallista viikonloppua kaikille..luovuttamista, luottamista ja siunausta..

Rinssessan syntymästä jo kolme kuukautta

2009-01-16T10:43:00.004+02:00

"Silmäterä"

Niin se vaan tuo aika rientää. Tänään on tasan 3 kuukautta siitä, kun pieni Rinssessamme syntyi. Jos nyt äideillä on aina tapana muistella synnytystä, varsinkin syntymäpäivinä, niin minä mietin tälle aamua päivää 3 kuukautta sitten ja siihen liittyviä tuntemuksia. Voin todeta olevani tänään onnellinen. Onnellisuuteeni liittyy niin paljon asioita, mutta tietysti yhtenä tärkeimmistä ovat lapseni, sekä se tosi asia, että kiitos raitistumiseni, saan seurata heidän kasvuaan ja olla mukana heidän elämässään.

"Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.."

Nyt pitää alkaa valmistautumaan jälleen kohti koulumatkaa ja opiskeluviikonloppua. Jos nyt kulunut viikkokin on sujunut pitkälti opiskelun tiimellyksessä, joten pidemmittä puheitta..

Hyvää viikonloppua kaikille :)

Vastuuttomuudesta vastuullisuuteen

2009-01-15T12:15:00.002+02:00

Olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka olen suurimman osan elämästäni elänyt paeten kaikenlaista vastuuta, milloin viinaan, pillereihin tai pelaamiseen. Tarkoituksena vain elää elämää, jossa ei tarvitsisi tuntea olevansa vastuussa yhtään mistään. Mistä sitten tuollainen käytös johtuu?

Omalla kohdallani olen tutkiessani itseäni ja menneisyyttäni tullut tähän hetkeen siihen tulokseen, että vastuun pakoilu johtuu paljolti lapsuudessa liian aikasin tapahtuneesta, suhteettoman suuresta vastuun kantamisesta. Jotenkin olen huomannut itsessäni vähän väliä eri asioissa olevani joko-tai-ihminen. Tarkoittaen sitä, että asioita joko tehdään ja täysillä, liiankin kanssa tai toisena ääripäänä, asioista ei välitetä hitustakaan. Siis joko tai..

Nyt minulla onkin yhtenä monista prosessseista meneillään opeteleminen suhtautumaan asioihin neutraalimmin, eli suhtautumaan asioihin vain asioiden vaatimalla vakavuudella. Nyky hetkessä olen kyllä huomaavinani jo omassa käytöksessä sellaista hienoista positiivisuutta asioiden kanssa, että nyt aikaisemmasta poiketen vain reagoin, en enää panikoi :)

Seuraavana tavoitteenani on reagoimisen sijaan ensin tutkia mitä mikäkin asia/tapahtuma minulta vaatii ns. oman osuuden tekemisestä puhuttaessa, ennen kuin päätä pahkaa syöksyn tekemään mitään. Tällä estän mahdolliset ylilyönnit ja toisaalta säästän itseni paljolta.

Mitä tuohon vastuullisuuteen tulee muuten, niin huomasin eilen normi kiireisessä arjessani, eräässä hieman rauhallisemmassa hetkessä miettiväni sitä, kuinka aina olen paennut vastuuta ja selitellyt käytöstäni itselleni sillä, etteihän minusta nyt tuollaiseen tai tuollaiseen ole! Nyt huomasin eilen yhtäkkiä hetkeksi säikähtäväni sitä vastuun määrää, jota tällä hetkellä minulla on, mutta jo kohta toipuminen ja itsensä rajallisuuden tiedostaminen nosti päätään, tuoden ajatuksen siitä, ettei minun kannata ajatella asioita niin armottomina ja sanoinkuvaamattomina vuorina ja peikkoina, joiden ylittäminen ja kohtaaminen on mahdotonta, vaan sen sijaan voin miettiä asioita pieninä osakokonaisuuksina, eli paloitella eri vastuualueet pienempiin osiin ja sitä kautta tulla tietoiseksi siitä, ettei nämäkään asiat ole minulle liian suuria ratkottavaksi.

Toisaalta huomasin myös sen positiivisen seurauksen totaalisen pohjan löytymisestä elämässäni ja siitä seuranneesta nöyrtymisestä, että ajattelin, ettei minun tarvitsekkaan kantaa vastuitani enää yksin ja hajota niiden alle, vaan voin nöyrtyä hieman, luopua vääränlaisesta ylpeydestäni ja pyytää yksinkertaisesti apua. Näillä teesein, elämäni ja sitä seuraavat vastuut on helpompi kantaa.

Jotenkin lopuksi mietin jälleen sitä, kuinka älyttömän paljon vielä aikuisenakin omassa ajatusmaailmassa ja minäkuvassa vaikuttavat asiat ja tapahtumat, joista on aikaa jo piakkoin neljännesvuosisata. Toisaalta se on hyvä, että niitä välillä tiedostaa, koska juuri tuosta tietoisuudesta avautuu mahdollisuus asioiden käsittelemiselle ja taas asioiden käsittlemisestä avautuu uutta mahdollisuutta, mahdollisuutta uudelle tietoisuudelle omasta itsestä..hmm..olipas tuo sekavasti ilmaistu :D

Tarkoitukseni oli vain kuvata hieman sitä ajatusta, joka sai minussa vallan viime yölle, kun puhuimme vaimoni kanssa asioista ja tuli puhetta siitä, kuinka vääristynyt minäkuva vaikuttaa ihmiseen haitallisesti. Ihminen alkaa elää elämää tuon valheellisen minäkuvan ohjaamana ja allekirjoitanut huomasi sen positiivisen ajatuksen viime yölle, että ensimmäisen kerran varmaan koskaan mietin hetken aikaa sitä, kuinka minun ei tarvitse olla itseni vanki. Vaan uskaltautumalla ulos valheellisesta kuorestani, vapautuisin kulkemaan, elämään ja olemaan ihminen ihmisten joukossa. Nyky hetkessä kun minussa on vaikuttanut aika paljon vielä se loputtomat määrät päähän potkittu pikku poika, joka kulkee hartiat kyyryssä ja toivoo, ettei kukaan kiinnittäisi mitään huomiota, saati olisi mitään koskaan vaatimassa. Nyt viime yölle mietin sitä, kuinka hieman kehittämällä tervettä itsetuntoa, olisin valmis kohtaamaan ne haasteet pystypäin, joita nykyinen elämäni minulle tullessaan suo. Eikä tuossa tarvitsisi kokea minkäänlaista väärää syyllisyyttä tai väärää omavoimaisuutta, vaan vain ja ainoastaan tervellä tapaa tiedostaa omat vahvuudet ja voimavarat. Siis perusominaisuudet, jotka minulla joko valmiiksi on tai joita värikäs menneisyyteni minulle kylkiäisinä on suonut.

Näillä opein, jälleen kohti tämän päivän haasteita. Haasteita, jotka aika paljolti keskittyvät pääpainoltaan tuonne opiskelumaailmaan. No tähän hetkeen tällaista..

Jälleen kohti normi arkea

2009-01-12T12:56:00.002+02:00

Täytynee ensiksi todeta, että onneksi nuo juhlapyhät on jälleen ohitse. Sinällään tykkään Joulusta, sekä vuoden vaihteesta ja muutenkin minusta on mukavaa olla välillä lomalla, mutta nyt vain lomani sujui enempikin sairastelún merkeissä.

Ensiksi vanhin poikamme sairasti angiinan ja tulirokon, sen jälkeen jonkin ihmeellisen kurkkutulehduksen, jossa kurkku turposi melkein umpeen ja kaularauhaset olivat pingispallon kokoiset. Samalla toinen poikamme sai korvatulehduksen, eli päivystyksessä käytiin pariikin otteeseen. Lopuksi itse sairastuin johonkin ihmeelliseen tautiin Joulun välipäivinä ja olihan sitten muuten äkäinen flunssa. Ensiksi alkoi kurkkukipu, sen jälkeen tuli 40 asteen kuume ja jos tuossa jo olisikin ollut tarpeeksi, niin kaiken lisäksi oksensin yhden yön. Eli toisin sanoen, vapaat meni aika paljolti sängyn pohjalla tiedottomassa tilassa maaten.

No nyt sitten alkoi normi arki. Perjantaina alkoi koulu ja kevään lukujärjestys vaikuttikin jo sellaiselta, että mietinkin jo syksyllä, että tämä taitaa vain olla hieman pehmeä lasku amk-opintoihin. Nyt mennäänkin sitten täydellä höyryllä. Tenttejäkään ei ollut merkitty kuin 11kpl neljälle kuukaudelle. Siihen lisäksi kaksi tenttiä syksyltä, niin ompahan kokeita mihin valmistautua.

No joka viikonloppu on opetusta ja lisäksi kolme iltaa arkisin virtuaaliopintoja. Tuohon kun laitetaan itsensä hoitaminen ryhmissä käynnillä, pienet lapset kotona, ja kaverit, niin ihan kiitettävästi riittää tekemistä. Nostan kyllä hattua ihmisille, jotka opiskelevat työn ohessa, koska tähän hetkeen minulla ei ainakaan olisi aikaa tarpeeksi kaikkeen.

Lisäksi sain kuulla viime perjantaina, että minulle oli myönnetty Kelan osin kustantama tiivis psykoterapia, joka alkaa kolmen viikon päästä, sisältäen 2 tai 3 käyntiä viikossa, niin eiköhän tuossa ole tarpeeksi tehtävää, ettei tarvitse pyöritellä enää peukaloitaan. No tuo terapia on kyllä sellainen, jota toivoinkin saavani, jotta pääsen purkamaan totaalisesti kaikki menneisyydessäni tapahtuneet asiat tai paremminkin niistä aiheutuneet tunnetilat. Tiedostan itsessäni tähän hetkeen sen, että olen puhumalla käynyt läpi kaiken menneisyydestäni, siis kaiken minkä muistan, mutta tunnetasolla kaikki melkein on vielä läpi käymättä. Eli pääsen opettelemaan käymään läpi ja tunnistamaan omia tunteitani. Toivottavasti tätä kautta oman minäni tiedostaminen taas lisääntyy ja toisaalta toivottavasti vielä hukassa olevia palasia itsestäni löytyy.

Kaiken kaikkiaan olo on kyllä hyvä ja kaikin puolin tyytyväinen. Tähän hetkeen ehkä suurimpana oivalluksena on tullut se, että mitä enemmän pystyn keskittymään aina yhteen asiaan ja yhteen ajatukseen kerrallaan, sitä tasapainoisempaa oma oloni ja elämäni on. Vielä samalla kun oppii oikeasti keskittymään elämään tätä kyseistä päivää ja tätä kyseistä hetkeä, niin silloin alan saavuttamaan sen olotilan, jota olen jo kauan ja hartaasti tavoitellut.

No uudet tottumukset tulevat hitaasti, mutta onnekseni minulla ei ole enää mihinkään kiire..

GA:n 12. askel

2009-01-06T10:06:00.002+02:00

"Pyrittyämme itse harjoittamaan näitä periaatteita kaikissa toimissamme, koetimme jakaa tätä sanomaa muille pakonomaisesti pelaaville"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Tämä on askelista suosituin; jopa aivan uudet jäsenet haluavat antaa jotain itsestään. Tosiasiassa et voi antaa sitä mitä sinulla ei vielä ole. Toisin sanoen et voi välittää toipumisohjelmaa muille ennen kuin itse harjoitat kahtatoista askelta elämässäsi, päivän kerrallaan. Silloin sinulla on voimallinen viesti vietäväksi. Kysy itseltäsi, onko tämä hengellinen ohjelma ja onhan se! Mahdollista on, että hengellinen vararikkosi oli täydellinen. Useimmat meistä hylkäsivät uhkapelivuosinaan hengelliset arvonsa. Näiden arvojen nyt palatessa haluat kiitollisena jakaa ne muiden jäsenten kanssa, koska nekerran jaettiin sinun kanssasi. Toisten jäsenten kokemusten kuunteleminen jakuuleminen on kenties ensimmäinen mahdollisuutesi avun antamiseen. Joskus me yritämme opettaa, kun meidän tulisi kuunnella. Kuunteleminen itsessään kertoo toisille, että haluat ymmärtää heitä. Mietitäänpä. Muistatko, miten alhaalla itsekunnioituksesi oli, kun tulit ensi kertaa Nimettömiin Pelureihin? Sinulla ei ollut uskoa eikä siis myöskään toivoa. Kun kuuntelit ja keskustelit ja lopulta katsoit itseäsi ja muita (jotka näyttivät olevan hyvillä mielin pöydänympärillä) usko ja toivo palasivat vähitellen. Muistat, kuinka ensimmäinen jäsen, jonka tapasit, tuli palaveriin aikaisin, järjesteli pöydän, asetteli esiin kirjallisuutta ja laittoi kahvin tulemaan. Oliko hän tekemässä kahdettatoista askelta? Kyllä. Sitä osoitti hänen huolenpitonsa sinusta jakaikista muista jäsenistä. Huolenpito lienee tärkeintä ja myös välttämätöntätässä askeleessa. Jos et välitä toisesta, kuinka voit jakaa kokemuksesi toisten kanssa? Sitten tämä huolehtiva jäsen kertoi sinulle, että ohjelma perustuu itsensä auttamiseen. Hän selitti Nimettömien Pelurien paradoksin; Jos annat itsestäsi ja yrität auttaa toista ihmistä, auttaa antaminen sinua aina, tuo yritykseksi sitten tulosta tai ei. Antaessamme saamme myös itsellemme, ja niin toipumisohjelmasta tulee oma-apu. Pidä mielessäsi kaksi sanaa ? Ponnistelu ja yritys. Ensi sijalla tässä askeleessa ovat juuri ponnistelu ja yritys - ei se, kuinka moni omaksui heti viestisi tai noudatti neuvoasi. Kun lähdit palaverista, sinun oli palattava takaisin vaikeuksien keskelle, jotka olit luonut. Olit jo antanut puhelinnumerosi ja saanut muiden numerot. Olit luultavasti liian arka ja häpeilevä soittaaksesi, mutta varsin pian joku jäsenistä soitti sinulle. Se mitä puhuttiin, ei ollut niin tärkeää kuin se, että joku välitti. Tämä oli omiaan elvyttämään uskosi ja toivosi. Huolenpidossa tulevat näkyviksi kaikki hengellisen kasvun hienot perusasiat. Kun aloit päästä sumusta, sinulla oli kummi, jolta toivoit saavasi aikaa, kokemusta ja viisautta. Tämä kirjoittamaton sopimus toisen auttamisesta lienee 12. askeleen korkein aste; se on parasta mahdollista välittämistä. Seuraavassa on joitakin niistä monista tavoista, joilla kahdettatoista askeltavoi harjoittaa.

- ole pelaamisesta pidättäytymisen hyvänä esimerkkinä

- lähde mukaan harjoittamaan 12. askelta kentällä

- vieraile sairaan peliongelmaisen luona

- soita jäsenille

- keskustele uusien jäsenten ja niiden kanssa, joilla onongelmia.

- ota haltuusi joitakin toveriseurasi vastuita, tehtäviä ja velvollisuuksia.

- kerro sukulaisillesi, lääkärillesi ja työnantajallesi ongelmastasi ja siitäkuinka sait sen kuriin

- kerro oma tarinasi auttaaksesi toista jäsentä

- soita tai meilaa jäsenille.

- osallistu tiedottamiseen ja asiamme edistämiseen

Noudata ja harjoita Nimettömien Pelurien ohjelmaa."

Toipumisohjelman 12 askelta

Omalla kohdallani 12. askeleen noudattaminen ilmenee siinä, että käyn säännöllisesti ryhmässä kertomassa omaa toipumiskokemustani. Keitän ryhmässä kahvia, jaan ryhmästä kertovia ilmoituksia, kirjoittelen täällä netissä omia kokemuksiani, soitan ryhmäkavereille ja pyrin parhaani mukaan tukemaan heitä pelaamattomuudessa jne.

Oikeastaan olen viime aikoina miettinyt sitä, kuinka aluksi saadessani tutustua näihin 12 askeleeseen AA:ssa ja saatuani siinä suurta apua elämääni, minut valtasi suunnaton tarve alkaa jakaa tätä toipumisen mahdollisuutta kaikille, jotka ongelmien kanssa painivat. No mitä tapahtui? Yritin raitistaa ihmisiä, enkä suonut heille mahdollisuutta itse päättää mitä halusivat. Väsytin itseni melko pian. Onneksi kokemus vaikka se tulisikin kantapään kautta, opettaa ainakin minua joka päivä enemmän ja enemmän luottamaan siihen, ettei se ole minun päätäntävallassa kuka raitistuu tai on pelaamatta ja kuka ei. Jotenkin vain se suunnaton helpotuksen tunne, joka askeliin tutustumisen myötä seuraa, tahtoo ajaa ihmisen äkkiä pelastamaan koko maailmaa.

Minulla on jälleen ollut se onnellinen tilanne, että liityttyäni nimettömiin pelureihin, olin jo muutaman vuoden ajan opetellut noudattamaan näitä ehdotuksia elämässäni ja siinä samalla kaikkein pahimmat särmät olivat jo hioutuneet pois. Toisin sanoen, tällä hetkellä uskon ja luotan siihen, että tekemällä oman osuuteni asioissa, pidän omalta osaltani huolen siitä, että kaikki jotka haluavat päästä pelaamisesta eroon, saavat siihen sen mahdollisuuden, jonka minä omalta osaltani voin heille tarjota..Saatan sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jos joku siitä hyötyy, niin se on tarkoitus, jos ei, niin se ei ole minun vikani.

GA:n 11. askel

2009-01-05T12:59:00.002+02:00

"Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla parantamaan tietoista yhteyttämme ymmärryksemme mukaiseen Jumalaan, rukoillen ainoastaan tietoa siitä, mitä hän tahtoo meidän tekevän ja voimaa sen toteuttamiseen"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Tuntuu varmasti hyvältä edetä askelissa, joissa ylläpidämme edellisiä askelia. Yhdestoista askel kehottaa meitä parantamaan tietoista yhteyttämme ymmärryksemme mukaiseen Jumalaan. Toinen ja kolmas askel saivat huomaamaan,että ihmisvoimat eivät ole kylliksi, vaikka useimmat ryhmän tulokkaat aluksi luulivat niiden riittävän. Lopulta ymmärsimme, että tarvitsemme riippuvuuteen kaiken mahdollisen avun. Meidän on nyt opittava keskustelemaan korkeamman voimamme kanssa. Kuinka voimme tavoittaa kaiken saatavilla olevan avun? Miten osaamme sovittaa yhteen korkeamman voiman avun ja ihmisavun? Molempia tarvitsemme. Kun pelasimme, oli tämänkaltainen kommunikointi itse asiassa mahdotonta. Silloin moni tunsi arvottomuutta ja häpeää ja katkaisi tämän elintärkeän yhteyden. Etsimme apua, muttemme antaneet mitään itsestämme. Silloin kun yhteys tuntuu katkeavan, emme yritä enää keskustella korkeamman voimamme kanssa. Kun käsillä on yhdestoista askel, kaksi asiaa näyttää tärkeältä. Ensinnäkin, auttaako tämä askel kontrolloimaan itseämme.Tarvitsemmeko tätä askelta? Muut jäsenet kertovat sinulle, että tarvitset kaiken mahdollisen avun. Tulet tietämään myös, että kaikkia ongelmiasi et voi selvittää pelkästään ihmisten avulla. Apu on ulottuvillasi, päätä nyt, että käytät sitä. Mitä tahansa se vaatiikin, tee se, ettet palaisi uhkapeliin etkä pakonomaisen pelurin luonteenpiirteisiin.

Toinen tärkeä asia on itsetunto. Ne jotka ovat harjoittaneet ohjelmaa jo jonkin aikaa, tietävät kuinka muuntumiskykyinen itsetunto on. Itsetunto, ego,voi kasvaa hetkessä äärimmäisestä mitättömyydestä sairaalloisiin mittoihin. Kun sairas itsetunto paisuu, mieli sulkeutuu uusilta ajatuksilta, varsinkin niiltä, jotka eivät ole omia. Silloin korkeampi voima tuntuu tarpeettomalta. Selviämme ilmankin. Meidän on aika romuttaa tämä ajattelutapa ja korvata se uudella, joka hyväksyy korkeamman voiman johtamisen.
Kun kasvat Nimettömien Pelurien ohjelmassa, huomaat itsetunnon alkavan tervehtyä. Vanha minuutesi, josta koitui paljon stressiä, hankaluutta, kärsimättömyyttä ja ahdistusta korvautuu rauhaa rakastavalla, tyynellä minällä. Tietoinen yhteys on hyvä aloittaa päivittäisellä rukouksella. Mitä on rukous? Joillekuille se on henkilökohtaista keskustelua oman korkeamman voiman kanssa. Jokainen meistä voi rukoilla niin kuin parhaaksi katsomme. Kun tiedostat voimattomuutesi, voit etsiä korkeamman voimasi tahtoa sekä lujuutta sen toteuttamiseen. Etsi korkeamman voimasi tahtoa, koska olet sokea hänen suurelle kokonaissuunnitelmalleen. Kiitä päivittäin häntä armostaan, kun hän osoittaa sinulle tahtoansa. Aluksi rukoileminen on vaikeaa, ja saatat teeskennellä. Ajan myötä kasvat hyväksymään innostuneesti rukouksen ja tulettuntemaan, mitä se sinulle antaa. Rukous lisää kykyäsi selviytyä uusista ongelmista, joita elämä päivittäin tuo. Mietiskely on rukousta vielä syvemmänasteisessa hengellisessä kehitysvaiheessa. Jos rukoilet tyyneyttä, pyrit keskittymään rukouksen kokonaisuuteen. Mietiskelyssä keskityt yhteen sanaan tai vain muutamaan. Kun aloitat, voisivat tyyneys, rohkeus ja viisaus olla hyviä sanoja. Tämänkaltainen sanan tutkistelu tekee rukouksesta mielekkäämmänja saa sinut tajuamaan paremmin paikkasi muiden elämässä. Edellä kuvattu onvain alkua mietiskelyssä, se auttaa sinua kehittämään edelleen tätämerkityksellistä rukouksen muotoa.

Lopputuloksena on luultavasti vielä täydellisempi itsensä tunteminen suhteessaJumalaan ja ihmisiin. Onnistumisesi on nyt lähtöisin hänestä. Hyväksyepäonnistumiset omiksesi ja koeta oppia niistä. Jumalasi antaa sinulle voimantoteuttaa tahtonsa, jos etsit hänen tahtoaan ja voimaansa.

Toipumisohjelman 12 askelta

Minulle ohjelmaan tutustuessani alkoi tulla tärkeäksi hiljentyä tutkimaan itseäni ja omia tunnetiloja. Samalla huomasin sen, kuinka tutkistelu alkoi hitaasti muuttua mietiskelyksi ja mietiskely rukouksen tapailemiseksi.

Kun on elänyt läpi elämänsä enemmän tai vähemmän koko ajan hermoillen jotakin, jännittäen tai peläten, niin mietiskelystä seuraava rauhoittumien tuntuu todella tärkeältä. Nyky hetkessä siitä on muodostunut minulle päivittäinen tapa rauhoittua kaiken kiireen keskellä. Perheessä jossa on kolme alle 5-vuotiasta lasta, tuo hiljentyminen ja rauhoittuminen on todella tärkeää. Sinällään lasten ollessa parhaassa uhma-iässä, tuohon rauhoittumiseen käytettävä aika on todella kortilla, mutta jo pieni hetki omissa mietteissä, hiljentyminen ja rauhoittuminen auttaa kummasti.

Tässä hetkessä tämä askel on minulla käytössä päivittäin ja tämän askeleen avulla pidän omalta osaltani huolen siitä, että kaiken mahdollistava oikeanlainen nöyryys ei pääse katoamaan näköpiiristä. Ongelmapelaajalle tuo nöyryys on elinehto, mikäli elämää haluaa elää tasapainossa itsensä ja ympärillä olevan todellisuuden kanssa. Kuten teksissä mainitaan, riippuvaisella ihmisellä suunnaton valheellinen ego ottaa heti vallan, mikäli sille antaa pienenkään mahdollisuuden.

Omalla kohdallani koko elämän jatkunut erilaisten jännitysten hakeminen elämään, on osaltaan tuonut nyky hetkeen eräänlaisen ylimääräisen jännitystilan, joka päivä päivältä kutistuu pienemmäksi, mikäli muistan noudattaa ohjelman ehdotuksia. Tämä taas osaltaan varmistaa minun kohdallani tapahtuvan jatkuvan kasvun ja minuuden eheytymisen, koska tiedostan itsessäni pitkään vallalla olleen omavoimaisuuden ja tiedostan sen ajatusmallin palaavan heti, mikäli erehdyn hiemankaan lepäämään laakereillani. Onneksi tämä nykyinen elämänmalli on niin paljon antava, ettei halua menneeseen palaamiseen ole ollenkaan ja tämä osaltaan pitää minut oikealla tapaa nöyränä ja ohjelman piirissä.

Päivä kerrallaan kohti parempaa huomista..

Syyllisyydestä eroon kasvaminen on prosessi

2009-01-02T08:21:00.004+02:00

Kun kasvaa lapsuutensa alkoholistiperheessä, oppii automaattisesti kantamaan matkassaan turhaa syyllisyyttä. Syyllisyyttä, jota ei tarvitsisi kokea ollenkaan. Milloin se ilmenee huonommuuden, riittämättömyyden, tarpeettomuuden tms. muodossa. Kun omat sen hetken tärkeimmät ja turvallisimmat ihmiset, eli omat vanhemmat ovat sairastuneet holismin eri taudin oireisiin, lapsi kasvaessaan peilaa itseään noihin sairaisiin ihmisiin ja samalla samaistuu heihin ja heidän käytös- ja ajatusmalleihin.

Omalla kohdallani syyllisyys kasvoi minuuteeni kiinni jo aivan pienenä lapsena. Koin olevani täysin riittämätön. En kyennyt estämään vanhempieni kamalia riitoja, vaikka kuinka kaikkeni yritin. Siivosin kotia, laitoin ruokaa, ajoin kesällä nurmikot, talvella kolasin pihat, hoidin pikku-siskoa, olin vanhemmille vanhempi, parisuhdeterapeutti, avioliittoneuvoja, kuuntelija, olkapää jne..jne..kun mikään ei riitä.

Automaattisesti lapsi alkaa syyllistää itseään, kun ei ymmärrä miksi vanhemmat käyttäytyvät, kuten käyttäytyvät. Lapsi alkaa ennakoida asioita ja tilanteita. Hänestä tulee kontrollifriikki. Tarpeeksi tilanteen kehittyessä kaoottiseksi, lapsi tarvitsee jotakin, jolla pitää yllä omaa tasapainoaan, perheen kulisseja, kaikkea. Hän alkaa rakentaa erilaisia selviytymismalleja. Toiset hankkivat ns. pakkoneurooseja, eli toimintoja, joiden avulla pitävät päänsä suurin piirtein kunnossa. Itselläni kävi juuri noin. Aloin siivota sairaalloisesti kotiamme, tein kaiken, jotta olisin siinä uskossa itseni kanssa, että vaikka kauhealta tuntuisikin, kaikki on hyvin. Tilanne vain paheni. Aloin elää omia neuroosejani koko ajan. Milloin laskin numeroita liikennemerkeistä, mennessäni johonkin, milloin etsin tiettyjä kiinne kohtia eri paikoista aivan kuin "turvapaikkoja", milloin totaalisesti sulkeuduin ulkomaailmasta aivan omaan "virtuaalimaailmaani", maalilmaan, jossa kaikki olisi hyvin, missä ihmiset olisivat pelkästään hyviä jne. Lopuksi aloin etsiä sukulaisistani turvaa, olemalla lomat yms. tädin luona tai muut vapaa ajat mummolassa. Kaikki summana, nuo asiat auttoivat minut yli lapsuuteni kodin omituisuudet. Pahinta kai kaikessa, alkoholistiperheen lapsi oppii kolme tärkeää perus sääntöä, joista pois opppiminen vaatii ulkopuolelta tulevan herätyksen todellisuuteen. Nuo kolme perusarvoa ovat: "Älä puhu, älä tunne, älä luota". Toisin sanoen kolme tärkeintä ominaisuutta, jotka lapsi tarvitsisi juuri tärkeimpänä tukemaan omaa kasvuaan.

No sitten samalla lapsuudessani koin syyllisyyttä "erilaisuudestani". Siis piirteistä, joista minua koulussa kiusattiin. Piirteistä, jotka nyky hetkessä ovat osoittautuneet aivan tavallisiksi, mutta joista tuolloin tehtiin erikoisia.

Nuoruudessa koin syyllisyyttä ammattikoulun kesken jättämisestä, töiden menettämisestä pelaamisen vuoksi. Armeijasta vapautuksen hakemisesta "perusteetta". Isäni ei koskaan voinut hyväksyä, ettei pojasta ollut armeijaan. Koin syyllisyyttä omasta paniikkihäiriöstäni tai siitä, etten voinut mennä ja tehdä kaikkea. Koin syyllisyyttä vanhempieni erosta, isäni elämän luisumisesta huonompaan, äitini joutumisesta kärsimään eroprosessissa. Siskoni seurustelusuhteiden ongelmista johtuneista itsetuho ajatuksista. Pappani kuolemasta, mummoni surusta. Listaa voisi jatkaa aivan loputtomiin jo pelkästään tässä vaiheessa elämääni.

Seuraavaksi elämässä alkoi vaihe, jossa toisaalta tahtomattani, kipeyttäni, aloin hankkia oikeaa syyllisyyttä, syyllisyyttä johon olin syyllinen, mutta en tietysti osannut vielä tiedostaa sitä, vaan koin vain koko ajan pahenevaa oloa. Milloin kyse oli siitä, että halusin unohtaa kaiken ja join, pelasin tai muutoin haaskasin rahaa ja keneltä muulta sitä olisin ollut vailla, kuin läheisiltäni.

Tästä alkoikin kierre, joka pysähtyi samalla 3 vuotta sitten, kuin muukin syöksykierteeni pysähtyi.

Seuraavaksi minulle tarjottiin mahdollisuutta kohdata oma syyllisyys, eli tulla ensin siitä tietoiseksi. Käsittelemällä menneisyyteni, opin tunnistamaan, erottamaan turhan syyllisyyden oikeasta aiheellisesta syyllisyydestä ja sain mahdollisuuden tehdä asialle jotakin. Tunnisitamalla ja varsinkin tiedostamalla turhan syyllisyyteni, vapauduin jo suurimmalta osin kantamasta armotonta taakkaa mukanani. Sen jälkeen tiedostamalla oman aiheellisen syyllisyyteni, pystyin alkamaan tarkastella omaa osuuttani asioissa. Eli mitä minä olin tehnyt, jotta minulla oli syytä tuntea edes syyllisyyttä, syyllisyyttä, josta minun tulisi ottaa vastuu. Sen jälkeen vuoroon tulee hyvittäminen, eli tiedostaa ne ihmiset, joita tekemisillään, valinnoillaan tai muuten on loukannut ja hyvittää heitä henkilökohtaisesti. Oli sitten kyseessä aineellinen tai henkinen vahingoittaminen. Tämän tehtyäni, minun vielä piti jostakin saada se armollisuus itseäni kohtaa, että ihmisten antaessa minulle anteeksi, pystyisin vielä itse antamaan itsellenikin anteeksi ja näin vapautumaan taakoistani elämään tätä päivää. Minulla tuo armollisuus on tullut asteittain. Vieläkin hetkittäin huomaan kantavani osia syyllisyydestä, josta minut on jo vapautettu yli vuosi sitten, mutta kun ajattelen yhtenä esimerkkinä monista, vanhaa mummoani, joka auttoi minua vuosikausia täysin pyynteettömästi, rahoittaen kaikki menoni, niin ei minun tarvitse kuin miettiä sitä, kuinka hän vuosikymmeniä on joutunut heräämään aamu viideltä lypsämään lehmiä noiden minun turhuuksiin polttamieni rahojen eteen, niin väkisinkin välillä tulee itku. MUTTA..tärkeintä kaikessa, omaan syyllisyyteensä ei saa jäädä väärällä tapaa kierimään. Siitä seuraa vain paheneva kierre, kierre jossa entinen kipeä ajatusmaailma saa vallan ja kohto mennään ja kovaa, itsesäälin polkiessa koneeseen lisää kierroksia.

Miten löytää sitten tuo armollisuus itseään kohtaan? Minulla se vaati tutkimusmatkan kohti hengellisyyttä. Matkan jonka aikana aloin hieman ymmärtää mitä sanat anteeksi anto tai armo merkitsevät. Sieltä kautta olen vapautunut elämään tätä päivää, päivää jossa pyrin jokaisena hetkenä elämään parhaani mukaan tehden valintoja, joita minun ei tarvitse jälkeenpäin turhaan miettiä. Olenkin aika hyvin oppinut siihen. Eli tietyssä tilanteessa tedessäni ratkaisuja, juttelen läheisimpien ihmisteni kanssa, punnitsen eri vaihtoehtoja, rukoilen ja lopuksi teen päätöksen joka itsestäni sisältä parhaalta tuntuu. Tärkeintä kuitenkin tuossa päätöksessä on se, että jo sitä tehdessäni teen itselleni selväksi sen, ettei tämä päätös jälkeenpäin miettimällä kummene ja mikäli sitä alan jälkiviisaana vatvoa tai surra, kulutan vain omia voimavarojani, voimavaroja, joita voisin käyttää paljon hyödyllisempäänkin.

Lopuksi haluan siteerata erästä itselleni tärkeää rukousta, rukousta jossa mielestäni kiteytyy minulle tärkein asia tässä hetkessä elämääni(lue tummennettu kohta ajatuksen kanssa).

Jumalani, tee minusta rauhasi kanava, voidakseni viedä rakautta sinne, missä on vihaa, anteeksi annon hengen sinne, missä on vääryyttä, sopusointua sinne, missä on eripuraa, totuuden sinne, missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne, missä on epätoivoa, iloa sinne missä on surua, valoa sinne missä on varjoja.

Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin saada rakkautta.

Sillä vain unohtamalla itsensä voi ihminen löytää,

anteeksi antamalla voi saada itse anteeksi ja vain kuolemalla herää iankaikkiseen elämään. Amen.

Fransiskus Assisilainen

Hyvää ja rauhallista alkavaa vuotta kaikille..