tiistai 15. lokakuuta 2013

Tunteet. Nuo ihmeelliset tunteet.

 
Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.


Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessani kerroin, taloudellinen tilanteeni on tällä hetkellä kokolailla vaikea. Siitä huolimatta tai juuri siksi löysin jälleen kerran oman rajallisuuteni ihmisenä.

Kuten aikaisemmin olen kertonut ja kuten esimerkiksi blogini nimi kertoo, koen saaneeni elämässäni toisen mahdollisuuden. Toisen mahdollisuuden oppia elämään ihmisenä, kasvamaan ihmiseksi, omaksi itsekseni. Välillä tälle matkalle liittyy kipuja, avian kuten lapsen kasvaessa isommaksi. Joskus kivistää jalkoja. Minulla tuo kivistys on kylläkin sisäistä, eikä siihen auta villasukat, mutta kuitenkin. Kasvukipuja kaikki tyynni.

No mitä tähän omaan rajallisuuteeni taas tulee tai sen kohtaamiseen, niin olen kerran aikaisemmin tuon kokemuksen saanut tai joutunut kohtaamaan. Silloin kun aloin etsiä raitista päivää elämässäni. Koin varsin karmaisevia pelkoja, enkä enää voinut niille mitään, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni niiden olevan vain mielikuvitukseni luomuksia, eikä siis millään tavoin todellisia. Pelkäsin kuollakseni kaikesta huolimatta. Karmeinta tuossa hetkessä oli se, että pelkäsin itse kuolevani. Monasti minusta konkreettisesti myös siltä tuntui.

Tuossa hetkessä hain apua ihan kaikkialta. Saamatta sitä. Osaamatta sitä vastaanottaa. Koin totaalisen luhistumisen. Olin lyöty. Aivan voimaton pelkoihini nähden. Vajosin polvilleni. Ateistina rukoillen. Pyytäen apua. Kiroten kun sitä ei tullut, kuten mina halusin. Heti paikalla. Pallosalamana. Ukkosena. Ihan minä tahansa. Itseasiassa apua tuli. Vasta ajan myötä, mutta tuli kuitenkin. Ymmärsin vasta vuosia tuon tapahtuman jälkeen, että totaalinen antautumiseni pelkojeni edessä avasi minussa jotakin. Vastaanottamaan jotakin. Sain apua.

Yhä edelleen elän monella tavalla kuin ateisti, mutta uskoen johonkin. Kiroten elämää. Kiroten itseäni. Kiroten Jumalaa tai mikä ikinä onkaan tai on olematta. Vain kiroten.

Tänään sain tai jouduin kokemaan hyvin samankaltaisen luhistumisen. Huomasin epätoivon vimmalla yrittäväni hallita asioita, voimatta niille kuitenkaan yhtään mitään. Mitä kovemmin yritin taistella, sitä epätoivoisemmaksi tilanne meni. Luovutin. Annoin periksi. Ymmärtäen kuitenkin sen, että tässä kohtaa tuo antautuminen ei merkitsisi automaattisesti häviötä. Päinvastoin. Vaivuin polvilleni. Itkin. Pyysin apua.

Yhä edelleen kaikki asiat ovat pain p*rsettä. No ainakin melkein kaikki. Yksi asia liikahti hitusen positiivisempaan suuntaan, mutta se mikä positiivista kaikessa, jotakin taas kerran liikahti sisimmässäni, sillä vaikka kaikki asiat korpeavat yhtä edelleen, minulla on sisälläni olo, jota en ole kokenut sitten sen jälkeen kun huomasin vapautuneeni noista kauheista pelkotiloistani joita päihteet ja muu sekakäyttö minulle vuosien aikana aiheutti. Ymmärsin sisimmässäni sen, että vaikka kaikki kaatuisi, todellisuudessa juuri mikään ei muutu. Kulissit ympärilläni voivat sortua. Ihmiset sanoa minulle: "Mitäs minä sanoin.", mutta silti ne elämän tärkeimmät asiat ja ihmiset pysyvät yhä edelleen.

Sitäpaitsi, jos totta puhutaan, olen sen verran kovan koulun käynyt elämässäni, että vaikka sisäisesti, henkisessä mielessä joudunkin antautumaan, niin todellisuudessa siitä vasta alkaakin todellinen taistelu, jossa en tule perääntymään. Päinvastoin taistelen kaikin voimin asian puolesta johon uskon. Asian joka on pitänyt minut hengissä silloinkin kun en enää edes itse olisi halunnut elää. Tuo asia on Hyvä. Tuohon Hyvään minä uskon ja tulen aina uskomaan vaikka kuinka pahalta näyttäisi saati tuntuisi milloinkin. Ilman tuota uskoani minun olisi avian turha yrittää mitään, mutta tuon uskon avulla, tuon Hyvän suosiollisella avustuksella tulen voittamaan mitä tahansa elämä eteeni sitten tuokaan. Tulen aina olemaan voittaja. Aina seisomaan siinä rivissä, jossa jokainen rinnallani oleva uskoo tuohon samaan Hyvään. Yhdessä toisten kanssa mina selvisin päihdehelvetistä ja yhdessä toisten kanssa selviän tästäkin ahdinkosta.

Oma osuuteni on vain uskoa siihen, että asiat aina järjestyvät minulle parhaimmalla tavoin. Ei läheskään aina kuten mina toivoisin, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi, aina minulle parhaimmalla tavalla kuitenkin.

Sain tänään puhelun, jossa yksi asia siis meni eteenpäin. Kovin pienen askeleen suhteessa suureen murheeseen, mutta eteenpäin juuri sen verran kuin tässä hetkessä tarvitsin, löytääkseni taas uskon, jonka avulla painan pääni illalla tyynyyn taas kiitollisena elämästä. Uskoen siihen, että myös huomenna asiat järjestyvät kyllä, kunhan muistan asennoitua tulevaan päivään oikealla tavoin.

Matka jatkuu, askelittain. :)

Ei kommentteja: