tiistai 24. heinäkuuta 2012

Riittämättömyyden tunne

Olen kohdanut viime päivinä elämässäni sellaisia asioita, joita en ihan heti tällä tavoin uskonut joutuvani läpikäymään. No elämää, sanotaan..

Entä kun ihminen, joka on miljoonista pienistä palasista alkanut kasamaan itseään, voi kohdata ensimmäistä kertaa elämässään sellaisen tunteen, joka voimakkuudeltaan vie voiton surusta, jonka isäni itsemurha tullessaan aiheutti.

Sen tiedän, että raittius on elämäni perusta. Sen tiedostaminen pakottaa minut kohtaamaan elämän raakana. Viimeiset päivät olen sisimmässäni huutanut tuskaa. Tuskaa, johon sinällään minulla ei ole mitään muuta tehtävissä, kuin prosessoimisen kautta yrittää hapuilla tuon tunteen päälle, pyrkien käsittelemällä pienentämään se sellaiseksi, että tuon tunteen kykenisi itsessään sisäistämään, saati että siitä mentäisiin yli.

Uskon elämään. Uskon Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään ymmärrän. Uskon, että elämässämme tapahtuvat asiat, tapahtuvat sen vuoksi, että niihin on kätkettynä pienen pieniä, mutta sitäkin suunnattomampia rikkauksia, joita kasvunmahdollisuuksiksi kutsuttakoon. Tuota rikkautta yritän epävoisesti pienellä hakullani kaivaa esiin, tästä suunnattoman kokoisesta tunteiden vuoresta, jonka elämä on kohdalleni suonut. Tänään ymmärrän täysin sen, mitä vaatii elää raittiina, kun olisi liian helppoa unohtaa kaikki, antaa periksi, luovuttaa väärällä tavalla. MINÄ SAATANA EN LUOVUTA, MINÄ TAISTELEN, vaikka viimeiseen veripisaraan asti, joka suonissani virtaa. Tuo veri sykkii rakkautta, rakkautta elämään ja sen suomiin jokapäiväisiin mahdollisuuksiin. Haluan elää. Siksi en anna periksi.

Toisaalta tämä kaikki tuntuu hetkittäin naurettavalta, sikäli kun tässä mitään komiikkaa tällaisessa tilanteessa voisi olla. Luottamus, tuo sana joka lausuttuna on kokolailla mitättömän kuuloinen, mutta jonka rakentamisessa allekirjoittaneella meni vuosi kausia tehdä hartiavoimin työtä. Tänään, kun luotan ihmisiin, luotan Jumalaan, juuri tänään minulle tarjotaan kasvunpaikkaa tilanteesta, jossa en uskonut koskaan joutuvani olemaan. Kaikella tarkoituksensa, sen uskon ja sen vuoksi haluan katsoa loppuun tämän näytöksen, vaikka hetkittäin aivan saatanan raastavaa tuskaa sisälläni se aiheuttaa. Niin se luottamus. Entä siinä tilanteessa, kun ei ole kiinni luottamuksesta, vaan täytyy vain elää hetki kerrallaan, muistuttaen itseään siitä, että HEI!!, sun pitää hengittää. On pakko elää läpi päivä siinä, että illalla kuulee tilanteen olevan edelleen sama, jos nyt ei vielä kimurantimpi, ja taas muistutellaan itseä siitä, että HEI!!, vittu muista hengittää.

Haluan kasvaa ihmisenä. Huomaan kasvaneenikin melkoisen matkan, päivän kerrallaan kuluneen kuuden ja puolen vuoden aikana. Kun tämän taistelun käyn sisälläni läpi, todeten joku aamu, että hei, tämä olikin tätä varten tarkoitettu, uskon olevani taas kokolailla ehyempi ihminen, kuin tässä hetkessä, nyt tänään olen. Tänään olen jälleen sirpaleina. En kylläkään miljoonina pieninä enää, vaan muutamina suurempina. Tuskaisinta on alkaa taas rakentaa itseään tietyltä osin uusiksi, kun juuri vasta vähän aikaa sitten sai kokea pitkällisen rakennusprojektin kautta eheytyneensä. Elämää sitähän tämä kaikki vain kuitenkin on.

Kun vielä muistaa muistuttaa itseään siitä, että tämän elämäksi kutsutun "näytelmän", taustavoimana jyllää rakkaus, joka on sitä luokkaa, ettei ihmisen rajallinen kyky ymmärtää tai tuntea riitä tuohon alkuunkaan. Rakastan elämää, sen kaikkine oikkuineen, tänään.



 

Jos mulla olisi sydän

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sinulle.

Anonyymi kirjoitti...

Voimia myös täältä! Kuulostaa kuitenkin että perheelläsi ja sinulla on kaikki hyvin, toivottavasti näin on. Ja kuulostaa tutulta tuo kaikki. Mutta niin se vaan menee niinkuin kirjoitit, että tämä rakkaus ja jotain kasvua tapahtuu jne. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! Ja paljon palavereja;)

Kimmo kirjoitti...

Lämpimät kiitokset teille molemmille.

Kaikki on tänään hyvin. Välillä on raskasta, mutta nyt tuntuu siltä, että se kaikki raskas ja vaikea on sen arvoista.

sarppa kirjoitti...

Kyllä täällä niin samoissa sfääreissä eletään...mutta minä oon siinä suhtees tosiaan vielä matkalla taaempana teikäläistä... Kun minä EN OSAA EN PYSTY EN USKALLA luottaa!!! Oon tienny koko ajan että mun kohalla on kysymys ihan vaan perusluottamuksesta -ja nimenomaan sen puutteesta. Tuntuu että oon elänyt ihan rakkaudettomassa maailmassa jo niin pitkään- ja en todellakaan toisten ihmisten vuoksi vaan itseni vuoksi, joka ei anna minun luottaa mihinkään rakkauteen vaan haluaa olla ITSE se pääpäsmäri- ja the one and only. Luotan vain itseeni- enkä enää siihenkään... Nyt kun oon niin voimakkaana tunteena rakkauden saanut kohdata, se alkaa pakottaa joka solusta sitä sun tätä ulos- ja minä oon ihan sekasin... Joskus-äsken-hetki sitten- uskalsin tuntea 2 sekuntia sitä tunnetta miten tahtoisi tipahtaa polvilleen ja huutaa tuskasta että en jaksa enää- ota minut Jumala... mutta silti jokin epäusko, epäluottamus, pelko, epävarmuus jne.jne estää sitä ihan selkeästi... Kun pitää vaan yrittää porskuttaa- siis suorittaa- ja olla omavoimainen... Tahtoisin NIIN luovuttaa... Kyllä rakkaus kantaa- miksi siihen ei voi luottaa. Kohdun kaipuu- mulla se on ollut monesti sellaisena. Kun voisi henkäistä syvään ja palata sinne kohtuun, jossa kaikki toimii sinusta riippumatta- tarvitsee vain hengittää... Tuntea olla kannettu- siinäpä tavoitetta tälle pienelle ihmiselle taas tänään.

Irene kirjoitti...

Tähän kirjoitukseen ja näihin kommentteihin ei nyt voi muuta sanoa, kuin Aamen!

Kimmo kirjoitti...

Tuntea olla kannettu- siinäpä tavoitetta tälle pienelle ihmiselle taas tänään.

Tuon tavoittaa, kun lakkaa sitä tavoittelemasta. Saat sen mistä luovut.

Omalla kohdallani koin juuri siten, että minun täytyy yrittää saada itseni uskomaan, luottamaan..Suoritin luovuttamista, niin armottomasti että lopulta olin uupunut. Vasta tuolloin luovuttaminen tapahtui aidosti ja sen myötä aloin uskoa.