perjantai 29. tammikuuta 2010

Elämän hallinta

Minä olen jälleen ollut siinä "onnellisessa" asemassa, että elämässäni on viime aikoina ollut sellaisia tapahtumia, joiden myötä olen huomannut sen, kuinka pieni ihminen sitä onkaan ja kuinka vähän todellisuudessa elämän tapahtumiin voikaan vaikuttaa. Tästä on toisaalta seurannut kylläkin se, että olen huomannut aika hyvin sisäistäneeni AA:n 3. askeleen.. "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme.."

Ensiksi vaimoni kaksi leikkausta joulukuussa, sekä sitä seurannut leikkaushaavan tulehtuminen/toipumisen pitkittyminen. Toisekseen läheisen ystäväni kuolema. Sekä nyt viimeisimpänä, Rinssessamme, eli pienimmän lapsemme sairastuminen keuhkoputkentulehdukseen ja siitä seurannut hengenahdistus, sekä sairaalareissu.

Viimeisin tapahtuma sai alkunsa viime viikonloppuna, kun pienimmäisellä alkoi lauantai-iltana hengitys rohisemaan oikein urakalla. Sunnuntaina käytin häntä päivystyksessä, jossa lääkäri sanoi, ettei tuo ole mitenkään vakavaa. No seuraava yö meni sitten tytön kanssa valvoessa ja maanatai-aamulle menimme ensin terveyskeskukseen ja sieltä suoraa sairaalaan, jossa lääkäri kehoitti meitä jäämään tarkkailuun osastolle.

Itselleni tuo sairaalamiljöö on sievästi sanottuna, ahdistava. Paljolti tietysti johtuen aikaisemmasta elämästäni ja siihen liittyvistä lukemattomista kerroista, jolloin olin hoidettavana jos jonkun syyn vuoksi siellä. No jäimme tyttäremme kanssa sairaalaan, vaimoni palatessa kotiin huolehtimaan toisista lapsistamme. Aluksi minut valtasi ääretön ahdistus kaikesta. Mietin katsoessani pienen ihmisen työlästä hengittelyä, ettei minusta ole tähän. Ajattelin jo soittaa vaimoni takaisin sairaalaan, jotta pääsisin itse kotiin. Kuitenkin kuin merkkinä siitä, etten enää nykyään anna ahdistuksille valtaa viedä minun toimintakykyä, aloin miettiä asioita hieman järkevämmin. Huomasin ajattelevani, etteihän minulla tässä ole mitään hätää. Hätähän on pienimmäisellä, joten siitä seurasikin se, että onnistuin kääntymään pois itsekeskeisistä peloista, sekä suuntaamaan huomioni pieneen ihmiseen, joka oli todella kipeä.

Vuorokausi sairaalassa opetti minulle jälleen todella paljon. Sain rauhassa pohtia itseäni, sekä elämääni ja samalla muistella aikaa, jolloin elämä oli todella sekaisin. Elämää johon liittyi loputtoman monet taistelut omasta elämästä tuolla samaisessa sairaalassa. Täytyy myöntää, että melkoinen kiitollisuus valtasi mieleni, kun mietin entistä elämääni ja vertasin sitä nyky hetkeen.

Onneksi pieni tyttäremme alkoi voida paremmin ja pääsimmekin tiistaina taas kotiin. Mutta kuten tuolla aluksi totesin viimeiset muutama kuukausi on laittanut minut huomaamaan sen, ettei tässä olla mitään suuria mestareita, mitä elämän hallintaan tulee. Täytyy todeta, että onneksi niin minun, kuin perheenjäsenteni elämä on aivan jonkun muun käsissä kuin minun ja hyvä niin. Tapahtukoon siis Sinun tahtosi, eikä minun..

2 kommenttia:

Marja-Liisa kirjoitti...

Kovia on koettu teilläkin, mutta näin Herra vetää ja kasvattaa meitä puoleensa - Hänellä on kuitenkin suunnitelma meidän hyväksemme kaikissa tilanteissa.
Jumala ei ole pahan kiusattavissa, joten Hän suojelee meitäkin - järjestää ulos pääsyn vaikeista asioista ajallaan ja tavallaan.

Kaaleppi kirjoitti...

Hei Marja-Liisa!

No paljon on tapahtumia ollut, mutta toisaalta sellaista elämä on.

Itse olen pyrkinyt siihen, että osaisin hellittää ja antaa Jumalan hoitaa. Vaikeaahan se välillä on, kun ei vielä ole tarpeeksi oppinut luottamaan. Toisaalta itselläni suurin helpotus on viime aikoina ollut se, että ymmärrän etten voi, eikä minun tarvitse ansaita rakkautta, vaan olen rakastettu sellaisena, kuin olen.

Siuanusta elämääsi..